Mistä lamauttava esiintymiskammo johtuu?

Lapsuuden turvattomuudesta, perusluottamuksen kehittymättömyydestä?

Yhtenä vaihtoehtona on sisäistetyt häpeäkokemukset lapsuudessa. Tätä ei välttämättä muista tai tiedosta, ne tunteet siirtyvät alitajunnan tasolle ja voivat ilmetä mm. esiintymiskammon kautta.

Sama vika yhtään isomman porukan kanssa. Vaikka olisi läjä sukulaisiakin ja pitäisi niille yhteisesti sanoa jotain. Kamalinta on jossain vieraassa tilaisuudessa jossa kiertää "vuoro" sanoa jotain joka sitten tulee lähemmäs ja lähemmäs.

Se on yksi ominaisuus. Siihen voi suhtautua kuin allergiaan. Ilman draamaa. Olet allerginen esiintymiselle. Se aiheuttaa pahan allergiakohtauksen. Kyllä voi elää ihan hyvän elämän puheita pitämättäkin.

Vierailija kirjoitti:

Se on yksi ominaisuus. Siihen voi suhtautua kuin allergiaan. Ilman draamaa. Olet allerginen esiintymiselle. Se aiheuttaa pahan allergiakohtauksen. Kyllä voi elää ihan hyvän elämän puheita pitämättäkin.

Hyvän elämän, mutta ei sellaista elämää mitä olisi halunnut. Itse selvisin sentään yliopistosta läpi sairaalloisen esiintymispelon takia, mutta iso osa työmahdollisuuksista rajautuu pois. Työelämässäkin kun joutuu tietyissä tehtävissä olemaan jatkuvasti esillä.

Mulla johtui 12 vuoden koulukiusaamisesta. Yliopisto-opintojen alkuvaiheessa olin siinä tilassa, että en pystynyt pitämään kokonaista esitelmää luokan edessä, vaan pakenin kesken esitelmän käytävälle. En paetessani tajunnut tekeväni niin, jotenkin vain päädyin sinne käytävään. Jonkun toisenkin kerran olin pakenemassa, mutta sain itseni kiinni oven kohdalla ja otinkin muka oven vieressä olevalta taulusienenkastelualtaalta käsipaperia "niistääkseni". Opettaja totesi jälkeenpäin että "sinä olit todella flunssassa, me emme olisi saaneet pakottaa sinua tähän" - olisipa vain tiennyt, mihin he oikeasti minut pakottivat.

No myöhemmin jouduin työhön, jossa piti esiintyä muutaman kerran viikossa. Ensimmäinen puoli vuotta oli aivan helvettiä. Sitten siihen alkoi tottua. Nykyään ensiintyminen ei enää pelota. Ne kahdenkeskiset ja muut epämääräiset strukturoimattomat ryhmätilanteet pelottivat pitkään tuon jälkeenkin - jotenkin niiden arvaamattomuuden takia, vaikka väkeä oli paljon vahemmän - mutta niihinkin olen sittemmin tottunut.

Aina ei voi välttää esiintymistä. Sitä voi olla jo tilanteessa josta ei pääse pois.

Menin excel-kurssille. Kurssin vetäjä sanoi, että esitelkää itsenne ja kertokaa tähän astisesta tietokoneosaamisestanne ja odotuksistanne kurssin suhteen. Siellä oli parikymmentä osallistujaa. Oma vuoroni oli noin 15:sta, jota odottelin hyperventilaatiotilassa.

Vanhempainilloissa on esittelykierros myös. Missä tahansa kurssilla, jonne työnantaja lähettää. Jos menee vaikka joogaan, kyllä jotkut vetäjät tekevät esittäytymiskierroksen sielläkin. Ei voi välttyä mitenkään niiltä tilanteilta.

Lähetin miehen vanhempainiltaan tästä syystä. Menin itse vanhempainvarttiin.

Itse olen pystynyt esiintymään lääkkeillä. Vielä on pitkä matka esiintymiseen ilman lääkkeitä, mutta olen toiveikas. Sinuna marssisin lääkärin juttusille myös!

Minä olen saanut avun beetasalpaajista ja tunnollisesta esityksen harjoittelusta.

En usko, että kaikki selviävät kammosta koskaan yli. Omat pelkotilani alkoivat reilut 15 vuotta sitten, lääkitystä olen käyttänyt kohta 10 vuotta ja tänä aikana olen esiintynyt lukuisia kertoja säännöllisesti. Ei mitään lievenemistä havaittavissa.

Vierailija kirjoitti:

Sama vika yhtään isomman porukan kanssa. Vaikka olisi läjä sukulaisiakin ja pitäisi niille yhteisesti sanoa jotain. Kamalinta on jossain vieraassa tilaisuudessa jossa kiertää "vuoro" sanoa jotain joka sitten tulee lähemmäs ja lähemmäs.

Mulla tämä sama. Asiakaspalvelutyössä silti olen ollut ja se auttoi, esiintymisiä pelkään yhä. Tosin jos ei tarvi puhua ja esim tanssiessa tai urheillessa tiedän mitä teen kun on valmis koreografia, ei jännitä niin paljon. Puhuminen jännittää aina.

Itselläni johtuu yläasteen koulukiusaamisesta. Mm. ulkonäköäni ja luonnettani pilkattiin kovaan ääneen välituntien aikana kymmenien ihmisten edessä, esitelmää pitäessä sanoissa sekoilusta ivattiin ja huudeltiin yms.

Ja on niin vaikea ymmärtää kun toiset ei tajua tätä että esiintyminen on aivan kauhistus. Esim. kerran oli yhdet ystävien syntymäpäiväjuhlat, ystävät ovat opettajia (isohko porukka) ja he tykkäävät esiintymisestä ja ryhmäleikeistä. Pahinta mitä tiedän. Meinasin lähteä kotiin. Kirosin itseni alimpaan helvettiin kun en ollut tajunnut että opethan tykkää näistä nolausleikeistä. Olin juonut muutaman kuoharinkin alle. Ihan kamalaa ettei omat ystävätkään tajua kuinka vaikeaa on. Juhlat menee vähän kuin pilalle kun pitää koko ajan pelätä mitä joutuu vielä kestämään. Mulla tulee siis aivan fyysiset oireet, vatsa sekaisin, kädet tärisee, suu kuivuu, kroppa käy ylikierroksilla. Järkkyä.

Vierailija kirjoitti:

Tosin jos ei tarvi puhua ja esim tanssiessa tai urheillessa tiedän mitä teen kun on valmis koreografia, ei jännitä niin paljon. Puhuminen jännittää aina.

Tuo onkin mielenkiintoinen pointti. En ole koskaan esiintynyt muuten kuin puhuessa, mutta entäpä jos olisin mukana tanssiesityksessä?

Luulen, että puhuminen on se, joka jännittää. Mulla on tunne, että tanssi, pantomiimi, mikä tahansa esiintyminen paitsi äänen tuottaminen (puhe tai laulu) voisi olla jopa nautittavaa. AP

Se on se tunne, ettei saa itseään esille sellaisena kuin on. Että se oma persoona jää sen huonon esiintymisen taakse ja se julkinen nöyryytys, että on niin totaalisen huono on vaikea kestää. Eikä kukaan tiedä, että sitä onkin aika hyvä, mutta koska ei pysty tuomaan sitä esiin, pitää kestää se, että oma osaaminen on kouluarvosanalla 5, vaikka se olisi oikeasti 9.

Miksi se nöyryyttää? Varmaan siksi, koska on lapsena kokenut osaamattomuuden nöyryyttävänä. Varmaan se tulee sieltä lapsuuden kokemuksista, että esim. osaamattomuutta on toruttu, jopa pilkattu. Omaa tietämättömyyttäni pilkattiin kotona kovin sanoin. Isäni on älykkö, joka tuhahteli ja ylenkatsoi tietämättömyyttä. Jo alakouluikäisenä minun piti tietää presidentit aikajärjestyksessä, nykyiset ministerit ym. politiikasta. Mitähän olisin ollut, 8-vuotias silloin? Ja tuo oli vain esimerkki.

Siitä se esiintymisfobia lähti. "Että kaikki huomaavat, että olen täys nolla."

Voisin kuvitella olevani lavalla asteleva malli.

Mutta jos olisin missikisoissa ja sen lavalla astelun lisäksi minun pitäisi puhua, se olisi aivan poissuljettu juttu.

Eli se puhuminen olisi se kammotus, ei esilläolo sinänsä.

Tuo puhumisen ja muunlaisen esiintymisen ero on varmaan ihan ratkaiseva juttu. Puheentuottamisen jännittävyys johtuu varmaan jostain älyllisyyteen liittyvästä syvästä kompleksista, jos muu esiintyminen, esim. tanssi on ok.

Mulla sama. Kauhu on lamauttavaa ja puhuminen mahdotonta, ja kuten ap sanoi, mustat pilkut vilisee silmissä ja henki ei kulje. Ruokahalu ja yöunet alkoivat etenkin kouluiässä kärsiä jo paria viikkoa ennen esitelmää.

Pelkään myös ihan normaalia puhumista ihmisjoukon kuullen. Siis esim. koulussa kun piti lukea pari lausetta ääneen kirjasta kukin vuorollaan. Sain niistä vapautuksen yläasteella kun opet huomasivat että meinasin kuolla. On häirinnyt paljon elämää. Nykyään opiskelen yliopistossa ja esitelmiä on jonkin verran, nykyään selviän mutta kammoan niitä yhä ja pelko todellakin näkyy. Fyysiset pelon tunteet ottavat vallan heti aamulla kun herään, jos tiedän että esim. iltapäivällä täytyy jotenkin esiintyä.

Omituista on se, esiintymistilanteiden ulkopuolella olen puhelias enkä todellakaan ujostele yhtään mitään enkä ketään. Siksi kukaan ei ikinä usko jos sanon että olen kuolettavasti esiintymiskammoinen. "Säkö? Haha älä naurata, ei oo mahollista". On se. Selviää myös näille ihmettelijöille jos sattuvat olemaan paikalla kun mun pitää avata suuni ryhmässä.

Syytä en tiedä enkä usko koskaan saavanikaan tietää. Äiti ehdotti aikanaan että voisko kyse olla tässäkin keskustelussa mainitusta lapsuuden ns. traumasta, jostain epämiellyttävästä esiintymiseen liittyvästä muistosta jota ei tiedosta mutta joka tulee esille esiintymiskammona. Ehkä näin, tai sitten se vaan on jotenkin synnynnäistä.

Tsemppiä siis ap ja muut kammoilijat! Ette ole yksin.