Masennuksesta selvinneitä?

Se alkoi ilman syytä ja se loppui ilman syytä. Omakohtainen kokemus vahvisti käsitystäni, että kyseessä on itsestä riippumaton sairaus. En pidä itseäni erikoisena sen takia, että parannuin mutten toisaalta usko, että kaikille kävisi yhtä helposti parantuminen. Valitettavasti.

Mullakin alkoi ja loppui ilman mitään ulkoista tai tiedostettua sisäistä syytä.

Jälkeenpäin ajatellen silti koen että sillä oli syy, nimittäin se oli suurin henkisen kasvun paikka mitä mulla on elämässäni ollut, tulin masennuksesta ulos ihan eri ihmisenä kuin minä siihen jouduin. Menin siihen kovana, itseriittoisena pärjääjänä joka halveksin heikkoja. Sitten sairaus veikin omat jalat alta, vaikka aina olin ollut varma että vain luuserit masentuu, kun eivät osaa olla positiivisia, järkätä mielekästä tekemistä ja ihmsisuhteita tms. Uskon, että oma psyykeni käynnisti masennuksen prosessina jotta kasvaisin henkisesti.

Olin kärsinyt erilaisista oireista (huimaus, näköhäiriöt, kivut, paineen tunne otsa- ja nenäonteloissa, herkistyminen äänille ym) jo kolmisen vuotta, kun vihdoin erään asian takia osuin lääkärille, joka ymmärsi kirjoittaa mielialalääkityksen. Mielialani ei ollut masentunut silloin, kun sairastuin, mutta kun kuukaudesta toiseen kärsin em. oireista niin se alkoi rajoittaa elämää. En jaksanut töiden jälkeen enää tehdä mitään muuta, koska oli raskasta yrittää olla ihmisten parissa kun tuntui, että maailma keinui jalkojen alla. (Alkoholi auttoi; kun join niin ei huimannut eikä särkenyt mistään päin. Valitettavasti sitä hoitoa ei vaan voi käyttää ilman seurauksia saati joka päivä.)

Minulle ei ollut tullut mieleenkään masennus, koska ei elämässäni ollut mitään huolia tai suruja silloin kun nuo vaivat puhkesivat, ja siksi meni muutama kuukausi ennen kuin osasin yhdistää oireiden poistumisen ja mielialalääkityksen syömisen.

Lääkityksen avulla sain itseni taas toimintakykyiseksi niin, että jaksoin töiden jälkeen ulkoilla, laittaa ruokaa, aloittaa harrastuksia, tavata ihmisiä jne. Useampaan otteeseen vuosien varrella yritin ajaa alas mielialalääkkeet, sekä lääkärin valvonnassa että ilman, mutta yli kymmenen vuotta niitä piti syödä ennen kuin onnistui. Aina, kun mentiin tietyn "rajan" alle, huimaus ja kivut alkoivat. Nyt olen ollut vajaan vuoden täysin ilman lääkkeitä, mutta pelkään kyllä että sairaus uusii. Aina kun on paineen tunnetta poskionteloissa niin iskee pelko, että seuraavana alkaa huimaus ja sitten se onkin taas menoa. (Huom. minulta oli siis tutkittu poskiontelot, korvat, hoidettu hartiat tension neckin varalta jne.)

Mulla on ollu pienestä asti huono itsetunto erinäisistä syistä, siihen lisäksi sairaalloinen ujous ja yksinäisyys sekä seksuaali-identiteetin kanssa kamppailu, oli vain liikaa ja olin pitkään masentunut ja toivoton. Pikku hiljaa, asiat alkoivat muuttua kun sain positiivisia kokemuksia omasta itsestäni, sekä pystyin käsittelemään omia tunteitani ja sitä, miksi koen olevani huonompi kuin muut jne. Lääkitys, terapia ja taikasienet olivat iso sysäys eteenpäin, että uskalsin alkaa elää enemmän omana itsenäni. (Käytän noita keinoja edelleen)

Voin vihdoin sanoa, että enää en ole masentunut - ainakaan toistaiseksi. Samoja ongelmia on edelleen mitä ennenkin ja tulen varmasti niiden kanssa kamppailemaan lopun ikääni, mutta en suhtaudu enää niiin negatiivisesti. Itsetuntoni on parantunut ja elämänhalua löytyy hankaluuksista huolimatta. Ennen olin aina masentuneina ja toivottomina hetkinä varma, että tapan itseni, mutta en ole ajatellut itsemurhaa enää vuosikausiin.

Tulevaisuus näytti ennen joko mustalta, tai sitä ei ollutkaan; nykyään se näyttää harmaalta, ja olen suht utelias näkemään että onko siellä mitään ja jos on, niin mitä.

Elän enemmänkin hetkessä, kuin murehtien menneitä tai peläten tulevaisuutta. Välillä tuntuu ikävältä ja toivottomalta, mutta silloin pitää herätä tähän hetkeen ja tiedostaa, että se tunne menee ohi kyllä.

Miten sen nyt tiivistäisi. Tein paljon töitä, oli stressaava elämäntilanne, vaikkakin ihan positiivisessakin mielessä, muutoksia elämässä. Sairastuin paniikkihäiriöön. Tätä ennen minulla oli jo ollut pelkotiloja ja lieviä pakko-oireita. Paniikkioireet alkoivat aika rajuina, ja niihin oli melko pian aloitettava mielialalääkitys, joka helpottikin. Mutta kun olin vaan sijainen, menetin työni sairastumisen takia, ja se johti taloudellisen tilanteen hankaloitumiseen. Siinä meni sitten vuosi-kaksi osin pätkätöissä, osin kotona, en ollut oikein työkykyinen, mutta yritin kuitenkin tehdä töitä pakon edessä, elämänhallinta oli jokseenkin hukassa ja olin todella masentunut välillä, saattoi mennä välillä niinkin, että valvoin yöt kun oli niin huono olo psyykkisesti, ja ahdistus, että en kyennyt nukkumaan ja nukuin sitten iltapäivään. Lääkitystä lisäiltiin, mutta se vaan pahensi asiaa. Lopulta päädyin vähentämään ja lopettamaan lääkityksen pikkuhiljaa, kun paniikkioireilu oli ollut kuitenkin jo pitkään poissa, ja psyykkinen vointi koheni lääkkeiden lopetuksen jälkeen, elämänhallinta parani myös. Sain apua myös muuten terveyteni suhteen ja taloudelliseen tilanteeseen helpotusta, elämä lähti pikkuhiljaa parempaan päin. Välillä on tullut pientä takapakkia ja ahdistuneisuutta, mutta ei mitään sellaista, kuin nuo päälle pari vuotta olivat. Voin henkisesti melko hyvin, ja olen oppinut hallitsemaan ahdistuksen tunteita, ne eivät enää ota ylivaltaa.

Liikaa kuormittavaa duunia > burnout > laukaisi masennuksen ja paniikkihäiriön > monen vuoden saikku ja hoitoa psykpolilla > 3 vuoden psykoterapia. Terapian loputtua on tullut muutaman vuoden välein notkahduksia takaisin masennuksen puolelle, mutta ei mene enää niin pahaksi kun on keinoja hallita omaa päätään. Lääkityksellä olen ollut yli 10 vuotta, enkä ole aikeissa lähivuosina purkaa sitä pois, koska masennukseni on toistuvaa. Olen kuitenkin pahimmasta parantunut ja kykenen normaalielämään töineen ja opintoineen. Ainut mikä minua masennuksesta muistuttaa jokapäiväisessä elämässä on lääkkeet jotka otan joka päivä. Niiden avulla kuitenkin olen näin hyvissä voimissa, joten aivokemioissani lienee jotain suht pysyvää häikkää.

Tjaa. Minä olen mielialahäiriöinen. Bipolaaritapaus. Maanis-depressiivinen. Tosin en ole kokenut varsinaista maniaa kuin kerran, ja silloinkin se rajoittui kahteen päivään. Masennus on hiton tuttua. Jotain päässäni on ollut vialla jo lapsesta asti. Tutkittu on jo lapsenakin.

Masennusta on riittänyt vaihtelevalla intensiteetillä lähes koko aikuisuuteni. Olen syönyt erilaisia lääkkeitä vuosien aikana. Yleensä niistä on ollut lähinnä haittaa. Vasta nykyinen lääkitys tuntuu tepsivän - tai sitten niiden syönti vain sattuu osumaan samaan aikaan helpottavan masennuksen kanssa. Onhan tätä aaltoilua ollut ennenkin.

Olen oppinut vuosien varrella hiukan suhtautumaan masennuksiini. Kokemuksesta tiedän, että syvin ahdistus kyllä antaa periksi, eikä se aina edes kestä kuukausimääriä. Kokemuksen voimalla saan niskaotteen mielialoistani. Olen kuitenkin silmittömän herkkä edelleen. En kestä katsoa uutisia, en jääkiekkopelejä enkä oikeastaan mitään muutakaan järkyttävää tai jännittävää. Ne saattavat aiheuttaa muutaman viikon mielialan romahduksen.

Erikseen haluan mainita ensin alkoholin. Vähäiset alkoholimäärät eivät vaikuta mielialaani, mutta jos erehdyn juomaan niin että saan krapulan, olen kireä kuin viulunkieli useita päiviä, kenties viikon.

Toinen seikka on liikunta. Syvemmän masennuksen aikana olen kokeillut liikuntaa, kun sitä niin hurskaasti on suositeltu tai suorastaan vaadittu minulta. Lenkiltä palasin kerran toisensa jälkeen huonovointisena. Nyt kun tilanteeni on parempi, liikunta tosiaan myös virkistää. Kävelen ja hölköttelen muutaman kerran viikossa tuota lyhyehköä lenkkiäni.

Up

Itselläni ollut useampia masennusjaksoja, tavallisimmin ovat liittyneet elämän muutos- ja kasvuvaiheisiin. Nyt masennus on taas uusiutunut ja olen raskaana mikä sen todennäköisesti laukaisi.

Lääkkeillä ja ajan kulumisella olen aina selvinnyt, nyt en vaan haluaisi lääkkeitä käyttää kun odotan, todennäköisesti synnytyksen jälkeen aloitan taas. Tiedän kuitenkin aiemmista kokemuksistani, että aurinko paistaa vielä joskus. Päivä kerrallaan eteenpäin.

Olin masentunut noin 7 vuotta sisältäen yhden yliannostuksen ja noin puolisen vuotta yhteensä laitoshoitoa. Luulen, että olen aina ollut jotenkin herkempi luonteeltani. Vanhempien ero ja ikävät tapahtumat sekä koulukiusaaminen varmaan laukaisivat sellaisen että tuntuu ettei kuulu mihinkään. Jälkeenpäin ajattelin (ja silloin aikaisemminkin) että olisi ollut parempi jos minut olisi otettu huostaan.

Parikymppisenä rupesin hipiksi (kyllä... :D) ja rupesin lukemaan buddhalaisuudesta ja vastaavasta ja poistin elämästäni ihmiset jotka toivat vain negatiivisuutta elämääni. Lopetin myös terapian ja kaikki lääkitykset omin lupineni mitä en suosittelisi muille. Pikkuhiljaa aloin rakentamaan elämääni eteenpäin ja kun hippi-kausikin loppui hain amk:hon ja siitä jatkoin ylempään amk:hon. Nykyisin olen naimisissa ja hyvässä työssä. Lapsista en ole haaveillut sillä pelkään että masennus uusii. Koen että olen vain luonteeltani herkempi ja tietyt asiat laukaisevat ahdistuksen, ehkä tulen aina olemaan hieman tälläinen mutta olen oppinut potkimaan itseäni perseelle ja ajatellut että "entäs sitten, anna olla".

Ainut mikä minua vielä häiritsee on ne jäljet jotka jäivät syvästä masennuksesta. Välillä olen itsevarmempi asian suhteen, välillä vähemmän.

Vierailija kirjoitti:

Olin masentunut noin 7 vuotta sisältäen yhden yliannostuksen ja noin puolisen vuotta yhteensä laitoshoitoa. Luulen, että olen aina ollut jotenkin herkempi luonteeltani. Vanhempien ero ja ikävät tapahtumat sekä koulukiusaaminen varmaan laukaisivat sellaisen että tuntuu ettei kuulu mihinkään. Jälkeenpäin ajattelin (ja silloin aikaisemminkin) että olisi ollut parempi jos minut olisi otettu huostaan.

Parikymppisenä rupesin hipiksi (kyllä... :D) ja rupesin lukemaan buddhalaisuudesta ja vastaavasta ja poistin elämästäni ihmiset jotka toivat vain negatiivisuutta elämääni. Lopetin myös terapian ja kaikki lääkitykset omin lupineni mitä en suosittelisi muille. Pikkuhiljaa aloin rakentamaan elämääni eteenpäin ja kun hippi-kausikin loppui hain amk:hon ja siitä jatkoin ylempään amk:hon. Nykyisin olen naimisissa ja hyvässä työssä. Lapsista en ole haaveillut sillä pelkään että masennus uusii. Koen että olen vain luonteeltani herkempi ja tietyt asiat laukaisevat ahdistuksen, ehkä tulen aina olemaan hieman tälläinen mutta olen oppinut potkimaan itseäni perseelle ja ajatellut että "entäs sitten, anna olla".

Ainut mikä minua vielä häiritsee on ne jäljet jotka jäivät syvästä masennuksesta. Välillä olen itsevarmempi asian suhteen, välillä vähemmän.

Jatkan vielä, että nykyään huomaan milloin minulla on liikaa stressiä tai muuta henkistä kuormaa. Näistä merkeistä tunnistan milloin on aika vähän rauhoittua ja keskittyä omaan hyvinvointiin.

En tiedä onko masennukseni edelleenkään ohi. Voin kuitenkin sanoa, että kuukausia kestänyt vaikea vaihe on ohitettu. Nyt masennus on lievää ja tiedän, että sitä on niin kauan kunnes olen tullut sinuiksi sen syyn kanssa.

Masennus oli ohimenevä vaihe, jonka tarkoitus oli kai opettaa minulle ymmärtämään itseäni. Olen nyt kuukausien kidutuksen jälkeen paljon henkisesti vanhempi, mutta helpottunut. Täytyy sanoa, että moni asia ennen tätä raskasta aikaa näytti niin tärkeältä ja nyt niin turhalta. Uskon ja ajattelen, että masennuksella on tärkeä tekijä ihmisen elämässä. Se estää elämää muuttumasta tyhjäksi. Se näyttää, että toisinkin voi ajatella.

Ajattelen masennuksen olevan siten hyvin terve ja tervetullut asia ihmisen elämässä. Ilman masennusta umpikujaan joutunut ihminen ei pysähtyisi. Ilman masennusta ihminen ei joutuisi ajattelemaan toisin. Masennus ei ole koskaan kivaa tai ihanaa, mutta saa ihmisen puntaroimaan asiat toisin.

Vuosi sitten, ennen tätä vaikeaa masennusta, pidin tiettyjä asioita hyvin tärkeinä. Nyt "vanhana" ja väsyneenä (ikää hurjat 30) nämä ajatukset tuntuvat hölmöiltä. Voin jopa sanoa, että en usko, että kenelläkään tulee enää tänä elinaikana olemaan kummoista vaikutusta mielenterveyteeni. Miehet miehinä ja naiset naisina.