Mitä tehdä kun ei enää viihdy ystävien kanssa?

Kavereita tulee ja menee, ei kannata ottaa liian raskaasti. 

Ap jatkaa, ystäväni eivät siis varsinaisesti ole tehneet mitään väärää mutta monet heistä ovat todella vaativia ja raskaita persoonia. Yksi on tullut uskoon ja muuttunut sen myötä kokonaan (ja kokee velvollisuudekseen valistaa ja opettaa ympärillä olevia ihmisiä jatkuvasti koska on "parempi" ihminen), yksi on äärimmäisen negatiivinen ja yksinkertainen (ei osaa iloita muiden ilosta tai kannustaa muita, ei elämäniloa, ei normaalia tilannetajua tai päättelykykyä), yksi on persoonallisuushäiriöinen ja päihderiippuvainen... Olen jaksanut olla kärsivällinen vuosia mutta enää en vain jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa, ystäväni eivät siis varsinaisesti ole tehneet mitään väärää mutta monet heistä ovat todella vaativia ja raskaita persoonia. Yksi on tullut uskoon ja muuttunut sen myötä kokonaan (ja kokee velvollisuudekseen valistaa ja opettaa ympärillä olevia ihmisiä jatkuvasti koska on "parempi" ihminen), yksi on äärimmäisen negatiivinen ja yksinkertainen (ei osaa iloita muiden ilosta tai kannustaa muita, ei elämäniloa, ei normaalia tilannetajua tai päättelykykyä), yksi on persoonallisuushäiriöinen ja päihderiippuvainen... Olen jaksanut olla kärsivällinen vuosia mutta enää en vain jaksa.

Kannattaa dumpata tollaset ihmiset ulos omasta elämästä ja etsiä elämäniloisia ihmisiä tilalle, negatiivisuus on tarttuvaa.

Lopetat yhteydenpidon. Jos kysymyksiä tulee, niin sano että koet ettei teillä ole enää mitään yhteistä. Ei voi vaatia jotain olemaan kaveri vasten tahtoaan. Minulla samanlaisia kokemuksia. Eroon päässyt aina kun heittäydyn passiiviseksi enkä ota yhteyttä/lähde minnekkään. Ei kukaan jaksa sellaista "kaveria" kauaa.

Onko teille mitään harrastuksia tai muita juttuja joiden kautta sinun on ikäänkuin pakko olla ainakin joidenkin heidän kanssa tekemisissä? Jos ei niin kenties sitä yhteydenottoa vois vain alkaa feidaamaan, ja jos joudut vastaamaan joihinkin viesteihin niin pysyttelet hyvin lyhytsanaisena ja välttelevänä. Aika nopeasti ihmiset yleensä tuppaa ymmärtää että seuraa ei kaivata.

Tunnistan ongelmasi ja olen samankaltaisessa tilanteessa. Millä ajattelit korvata tämän ajan joka vapautuu, kun pääset ystävistäsi eroon? Mitä otat tilalle?

Harmi, kun et ole löytänyt kaltaistasi seuraa. Kannattaa häivyttää tosiaankin sinulle pahaa oloa ja yleensä negatiivisuutta lietsovat ihmiset pois ympäriltäsi. Joidenkin ihmisten arvot ja persoonallisuus saattaa muuttua tai huomaat, että olette ns. kasvaneet erilaisiksi. Se kuulunee elämään ja kuten joku edellä mainitsi, ystäviä tulee ja menee.

Minä kävin aikoinani neuvontapsykologilla saman kaltaisessa tilanteessa (en siis käynyt psykologilla siitä syystä, mutta sellaisessa tilanteessa), ja asiasta mainittuani hän oli sitä mieltä, että on merkki psyykkisistä ongelmista ja häiriöistä, jos haluaa eroon kavereistaan ja mieluummin vaikka elää erakkona.

Psykologi sanoi, että ihminen tarvitsee ihmisiä ympärilleen ja elämäänsä pysyäkseen psyykkisesti normaalina. Vaikka tuntisi, etteivät kaverit ole samalla aaltopituudella, heitä ei silti saa jättää pois omasta elämästä, koska se saattaa johtaa mielenterveydellisiin ongelmiin ja muuhun epänormaaliuteen.

Toimin psykologin ohjeiden vastaisesti. Olen nykyään enemmän yksikseni, olen jossain määrin erakoitunut. Elämä on stressittömämpää, mutta olen huomannut, että en ole enää yhtä normaali psyykkisesti kuin ennen. En kärsi harhoista, mutta olen omituisempi ja kiinnostuneempi epätavallisista asioista kuin ennen. Onko tämä sitten kehitystä vai rappiota, en tiedä.

Onko kyse siitä, että olet ajautunut ystävyyssuhteissa auttajan ja antajan asemaan, etkä itse vastavuoroisesti saa mitään? Toimitko ystävien kuuntelijana ja seurana asioissa, joita he haluavat tehdä? Jos et itse saa ystävyydestä mitään vaan koet sen velvollisuudeksi, on sinulla täysi oikeus tehdä asialle jotain.

Jos viestimäärä ahdistaa, aloita "somelakko" ja kerro kavereille että tarkoituksella vähennät tietokoneella roikkumista. Pääset sillä eroon päivittäisestä viestimisestä. Vetäydy muutenkin hieman taka-alalle, niin pääset pikkuhiljaa kavereista kauemmas. Yritä myös löytää uusia ihmisiä, joiden kanssa viihtyisit paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan ongelmasi ja olen samankaltaisessa tilanteessa. Millä ajattelit korvata tämän ajan joka vapautuu, kun pääset ystävistäsi eroon? Mitä otat tilalle?

Ajattelin olla enemmän yksin ja harrastaa omia juttujani. Olen lemmikin ja tapaan sisaruksia. Yksinäisyys tietysti pelottaa vähän tai aika paljonkin, sillä olen aina ollut sosiaalinen tyyppi ja oma kaveriporukka on ollut aina tärkeä asia. Asun myös yksin eikä minulla ole moneen vuoteen ollut seurustelukumppania. Mutta sitten taas toisaalta olen tavallaan jo nyt todella yksinäinen, kun olen jatkuvasti väärässä seurassa. Sitä kuitenkin sanotaan, että sellainen "seurassa mutta yksin" -yksinäisyys on kaikista pahinta. Mutta kuka tietää. Voihan olla myös, että kun pääsen vanhoista eroon löydän jossain vaiheessa elämääni uusia elämäniloisia tyyppejä. Uusia riippakiviä en kuitenkaan elämääni enää ota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan ongelmasi ja olen samankaltaisessa tilanteessa. Millä ajattelit korvata tämän ajan joka vapautuu, kun pääset ystävistäsi eroon? Mitä otat tilalle?

Ajattelin olla enemmän yksin ja harrastaa omia juttujani. Olen lemmikin ja tapaan sisaruksia. Yksinäisyys tietysti pelottaa vähän tai aika paljonkin, sillä olen aina ollut sosiaalinen tyyppi ja oma kaveriporukka on ollut aina tärkeä asia. Asun myös yksin eikä minulla ole moneen vuoteen ollut seurustelukumppania. Mutta sitten taas toisaalta olen tavallaan jo nyt todella yksinäinen, kun olen jatkuvasti väärässä seurassa. Sitä kuitenkin sanotaan, että sellainen "seurassa mutta yksin" -yksinäisyys on kaikista pahinta. Mutta kuka tietää. Voihan olla myös, että kun pääsen vanhoista eroon löydän jossain vaiheessa elämääni uusia elämäniloisia tyyppejä. Uusia riippakiviä en kuitenkaan elämääni enää ota.

*lemmikin kanssa siis. Ap

Itsellä vähän sama tilanne. Periaatteessa ystävä on ihan ok, olemme tunteneet vuosia. Jotenkin vain nyt viimeisen vuoden aikana hänen elämänmenoansa seuranneena ei auta kuin todeta, että hän on oikeasti tajuttoman itsekäs ja jollakin tapaa vähän yksinkertainen. Usein turhaudun hänen seurassaan, ja vaikka en tahallani tahtoisi häntä loukata niin melko varmasti hän huomaa vittuuntuneisuuteni. Olen harkinnut etääntymistä hänestä sekä itseni että hänen vuoksi.

Ymmärrän ton hyvin, jos syy on lähinnä kavereidesi negatiivisuudessa tms. Mutta, jos kaverisi eivät kuitenkaan mitään peruuttamatonta ole sulle tehneet. Niin itse ehkä tilanteessasi vähentäisin kaverien näkemistä ja viestittelyä mutta en deletoisi heitä kokonaan elämästä. Kyllä kaverit ymmärtävät, jos vastaat harvemmin viesteihin tai sulle käy yhä harvemmin tapaamiset niin tuskinpa iäisyyksijn jaksavat joka viikko sua pommittaa.  Toki voit alkaa samalla etsiä uusia tuttavuuksia ja ehkä ne myöhemmin syventyvät kaveruudeksi tai ystävyydeksi. En halua kuulostaa hirveältä mutta aikuisena ystävyyden solmiminen ei kuitenkaan ole mitenkään kovin helppoa, siis ilman että aloittaa esim. uutta koulutusta tai muuta. 

Enkä tarkoita, että syy olisi oikeasti tässä mutta usein huomaan, että ihmiset, joilla itsellään alkaa menemään huonosti, tulee masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tms. niin ne vanhat kaverit alkavat jäämään ja viihdytään yhä enemmän yksin. Jollei ole mitään tällaista taustalla, vaan oikeasti haluat etsiä muuta seuraa niin ei kai siinä mutta kyllähän toi aika erakkomaiselta elämältä sitten kuulostaa ainakin ennen kuin olet löytänyt muuta seuraa. Voihan myös olla, että näillä sun nykyisillä kavereilla on vain vaikea vaihe elämässä ja, jos sulla tulisi ongelmia niin vastaavasti osaisivat olla sun tukena. 

Vähennä vaan näkemistä ja viestittelyä tekosyiden varjolla. Pysyvätpähän pahan päivän varana. Yksin ei kannata jäädä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ton hyvin, jos syy on lähinnä kavereidesi negatiivisuudessa tms. Mutta, jos kaverisi eivät kuitenkaan mitään peruuttamatonta ole sulle tehneet. Niin itse ehkä tilanteessasi vähentäisin kaverien näkemistä ja viestittelyä mutta en deletoisi heitä kokonaan elämästä. Kyllä kaverit ymmärtävät, jos vastaat harvemmin viesteihin tai sulle käy yhä harvemmin tapaamiset niin tuskinpa iäisyyksijn jaksavat joka viikko sua pommittaa.  Toki voit alkaa samalla etsiä uusia tuttavuuksia ja ehkä ne myöhemmin syventyvät kaveruudeksi tai ystävyydeksi. En halua kuulostaa hirveältä mutta aikuisena ystävyyden solmiminen ei kuitenkaan ole mitenkään kovin helppoa, siis ilman että aloittaa esim. uutta koulutusta tai muuta. 

Enkä tarkoita, että syy olisi oikeasti tässä mutta usein huomaan, että ihmiset, joilla itsellään alkaa menemään huonosti, tulee masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tms. niin ne vanhat kaverit alkavat jäämään ja viihdytään yhä enemmän yksin. Jollei ole mitään tällaista taustalla, vaan oikeasti haluat etsiä muuta seuraa niin ei kai siinä mutta kyllähän toi aika erakkomaiselta elämältä sitten kuulostaa ainakin ennen kuin olet löytänyt muuta seuraa. Voihan myös olla, että näillä sun nykyisillä kavereilla on vain vaikea vaihe elämässä ja, jos sulla tulisi ongelmia niin vastaavasti osaisivat olla sun tukena. 

On masennusta ja muita vakavia mielenterveysongelmia omassa elämässä. Ulospäin kuitenkin vaikutan normaalilta ja olen hyvä ystävä muille. Siksi en varmaan jaksakaan enää ylläpitää suhteita, kun voimat ovat muutenkin vähissä. Ystäviltä en saa tukea vaan he ennemminkin vievät energiaani. Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä kävin aikoinani neuvontapsykologilla saman kaltaisessa tilanteessa (en siis käynyt psykologilla siitä syystä, mutta sellaisessa tilanteessa), ja asiasta mainittuani hän oli sitä mieltä, että on merkki psyykkisistä ongelmista ja häiriöistä, jos haluaa eroon kavereistaan ja mieluummin vaikka elää erakkona.

Psykologi sanoi, että ihminen tarvitsee ihmisiä ympärilleen ja elämäänsä pysyäkseen psyykkisesti normaalina. Vaikka tuntisi, etteivät kaverit ole samalla aaltopituudella, heitä ei silti saa jättää pois omasta elämästä, koska se saattaa johtaa mielenterveydellisiin ongelmiin ja muuhun epänormaaliuteen.

Toimin psykologin ohjeiden vastaisesti. Olen nykyään enemmän yksikseni, olen jossain määrin erakoitunut. Elämä on stressittömämpää, mutta olen huomannut, että en ole enää yhtä normaali psyykkisesti kuin ennen. En kärsi harhoista, mutta olen omituisempi ja kiinnostuneempi epätavallisista asioista kuin ennen. Onko tämä sitten kehitystä vai rappiota, en tiedä.

Minun lämäni muuttui monta kertaa paremmaksi kun lopetin yhteydenpidon eräisiin vanhoihin ystäviini. He olivat niin negatiivisia, kritisoivia ja alentuvia, että tapaamisten jälkeen saatoin olla päiviä huonolla mielellä. Nykyisin olen liki yksin, mutta en huomaa juurikaan mitään vaikutuksia. Työskentelen aspatehtävissä ja harrastan.

Eli miten ihmeessä olisin hyötynyt tuollaisten ystävien vaikutuksesta elämääni? Pitäiskö alentaa itsensä heittopussiksi kerta toisensa jälkeen, että negatiiviset "kaverit" voivat hiljalleen murentaa itsetunnon alakantimiin?

Olen viime aikoina miettinyt, että mikä mättää kun stressaan ystävien kanssa. Yhdessäolo ei tuota iloa, lähinnä vitutusta. Tämä tuntemus jo tänäkesänä kolmen ystävän seurassa, pelottaa- olenko itse jotenkin sairas vai mitä?

Minä olen vähentänyt monien ihmisten tapaamista. Kerta vuodessa riittää monien kohdalla. Vaikka koen itse olleeni tuo tapaamisten karsija, en ole tehnyt siitä ongelmaa. Vaikka joku on ehkä esittänyt tapaamisehdotuksia useammin, olen aika vakuuttunut, että tympääntyminen tai väsyminen toisen seuraan on loppujen lopuksi aina molemminpuolista.

Joo. Voi jättää. Harmi ettei hyvää ystävää heidän joukosta löytynyt. Liika määrä on myös liikaa. Uusi elämä voi olla helpompi.

Ehkä voisit antaa tilaa ihan uusille ihmisille. Netissäkin voi tutustua. Tai mieluisan harrasteen parissa.