Mistä tietää onko äiti narsisti?

Toivooko äiti lapselle kaikesta huolimatta hyvää? Jos ajattelee ilkeästi lapsesta, on se minusta varoittava merkki.

Meidän mutsilla ainakin on tuo martyyrius. "Koska sinä viiltelit itseäsi pahaan oloon ja se otti minulla niin koville, niin saan käyttäytyä kuten mielivaltainen psykopaatti." Oli sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa, vähättelyä, lyttäämistä. Kun muutin omilleni nii tämä puhui huoltomiehet pyörryksiin ja oli omin lupinensa mun asunnossa milloin sattuu. Kyttäämistä, kontrollointia. Lapsuudessa mutsin lempilausahdus, mitä se piti varmaan "huumorina" oli "kyllä oma lapsi pitää saada tappaa, kun sen on itse tehnytkin". Sitten kun aloin 11 vuotiaana fileerata itseäni tuli vakioksi "voi noita sun käsiäs, pistetään ne uuniin, saat ihon siirron". Viisi vuotta sitten laitoin viimein välit poikki kun en omia lapsiani sille käärmeelle altista. Arvet on tatskattu nyt piiloon.

Mielestäni hän ei tahdo pahaa kai? Hän ei vain kannusta mihinkään tai jos kannustaa, se on johonkin missä hän itse on hyvä. Hän vähättelee lapsen halua lukea ja kouluttautua, koska haluaa lapsesta jotain muuta ja jatkuvasti puhuu kuinka lapsi olisi paljon parempi tässä ja tässä ammatissa. Tämä manipulointi alkoi jo kymmeniä vuosia sitten.

Jos lapsi ei tee kuten äitinsä haluaa muuttuu äiti kylmäksi, harvasanaiseksi ja epäkiinnostuneeksi. Marttyyriksi hän heittäytyy, jos lapsi ei hyväksy seinälleen äidin päättämää taulua tai olohuoneeseen värejä joita äiti pitää hyvinä valintoina. Silloin alkaa se - aha minua ei kuunnella. Päätä itse. Ota se jos tykkäät- ja juuri sillä tietyllä loukkaantuneella ja kylmällä äänellä, ettei varmasti jää epäselväksi, ettei äiti pidä valinnoista.

Lapsi hakee jatkuvasti äidin hyväksyntää, mutta ei saa sitä juuri koskaan. Matkahaaveet ovat vääränlaisia, sisustuksesta puhumattakaan.

Sitten tulee se mikä saa epäilemään onko kyseessä kuitenkaan narsisti. Äiti nimittäin palaa aiheeseen viikon tai kahden kuluttua ja yllättäen tuokin jonkun sisustukseen sopivan esineen tai tulevaan matkaan liittyen alkaa innoissaan keskustella paikoista, jotka täytyy siellä nähdä. Hetken tuntuu taas kuin äiti välittäisikin. Lasta pelottaa sanoa asioihin oikein mitään, kun äiti kerrankin osoittaa hyväksyntää. Lapsi varoo sanojaan, eikä oikeastaan saa juuri mitään sanottua, ettei vain suututtaisi taas. Yleensä siinä vaiheessa lasta kuitenkin ärsyttää äidin viimeksi sanotut sanat ja vähättely, eikä hän jaksa innostua taulusta, jonka äiti tuo ja taas alkaa marttyyri nostamaan päätään. 

Lapsi ei osaa puhua äidilleen, koska on harvoista asioista samaa mieltä.

Kun lapsi tekee jotain mitä tietää äitinsä pitävän turhana, tuntee hän suurta uhmakkuutta kuin olisi teini-ikäinen. Tästä uhmakkuudesta johtuen lapsi pitää itseään lapsellisena ja ajattelee olevansa vain niin omituinen ja jälkeen jäänyt, ettei siksi ymmärrä äitiään. Ihmettelee miksi hän tuntee tekevänsä väärin, jos haluaa ostaa punaisia kukkia, eikä niitä keltaisia mitä äiti ehdotti.

Lasta vaivaa jatkuvasti hirveä syyllisyys.

Sekavaa tekstiä anteeksi.

Tuo on taktikointia äidin puolelta tuo välillä lepyttely. Vähän kuin alkoholistimies joka lupaa lopettaa, ja skarppaa hetken ennen uutta retkahdusta.