Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu jotenkin että asiat joita pidin ennen itsestään selvinä, ei olekaan niin
06.05.2016 |
esimerkiksi työ, ajattelin aina ettei se ikinä loppuisi mutta voihan se loppua. samoin parisuhde, ajattelin aina itsestään selvyytenä että ollaan yhdessä aina, mutta entä jos ei ollakaan, samoin kuvittelin että olen korvaamaton töissä, mutta en taida ollakaan
Olen huomannut, että jotenkin en enää uskalla ryhtyä asioihin kuten ennen.
Esimerkiksi matkalle lähtö tuntuu ylivoimaen vaikealta.
Olen jotenkin myös ajatellut että olen ikuisesti nuori, mutta en ole, olen miettinyt, että kun vanhenen koko ajan lisää ja töissä menee koko aika niin eläkkeelläkö sitten pitäisi tehdä asioita, joita nyt ei ehdi.
Joku voi ahdistu että ei ole töitä, mutta sitteb kun on , niin mitään muuta ei ehdikään.
Koko ajan on vaan työaamu ja ei siinä ehdi kissaa sanoa kun pitää olla ajoissa töissä.
Lomaa on harvoin.
Kommentit (7)
Itse en ole koskaan pitänyt noita mainitsemiasi asioita itsestäänselvyyksinä. Hetki kerrallaan tässä elellään vaan, miettimättä huomista. On totta että huomenna voin menettää työni tai mieheni, mutta eipä se etukäteen murehtimalla parane, joten jätän murehtimatta, ja kohtaan surut vasta sitten jos ne konkretisoituvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo niin se on että mikään ei ole varmaa. Nyky "nuoriso" on siihen tottunut koska on lähestulkoon vain määräaikaisia töitä, ammattikin saattaa kadota kokonaan, parisuhteet eikä avioliitot kestä.
Juu.
Ensin meni terveys.
Sitten työ.
Ja nyt parisuhde.
Ja kohta menee elämä.
Elämä lyhyt. Rytkönen pitkä.
Jospa onkin niin että elän vai kerran
Jospa onkin niin että elän vai kerran
Jospa onkin niin että elän vai kerran
Jospa onkin niin että elän vai kerran
Ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin jokin puhkikulunut fraasi tai itsestäänselvyys yhtäkkiä avautuu oikeasti, sen ns. sisäistää. 'Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma'. 'Tärkeintä maailmassa on puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää'. 'Ensimmäinen viilto on syvin'.
Jos minulle 80-luvulla olisi sanottu, että työpaikat ja ammatit vähenevät rajusti ja jopa melko nopeasti, olisin hymähdellyt. Suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja tulee pikemminkin hirveä työvoimapula! Jos minulle olisi sanottu 1984, että Euroopassa kohta soditaan ja nimenomaan Balkanilla, olisin pitänyt puhujaa hulluna. Vastahan rauhanmarsseilla saatiin kylmä sota loppumaan! Jos minulle olisi sanottu 80-luvulla, että 30-luvun fasistiset aatteet tulevat trendiksi 2010-luvulla ja että suvaitsevaisuus ja äly ovat lähes kirosanoja, olisin nauranut paskaista naurua. Ei niin koomiset ja taantumukselliset aatteet enää uppoa valistuneeseen nykyihmiseen!
Voi huutomerkki sentään!;-D
Joku on sanonut, että aikuisuuden erottaa siitä, että aikuinen tajuaa, että mikään ei ole varmaa. Lapselle kaikki vielä on.
Elämän epävarmuus ja ennustamattomuus ovat varmaan niitä teemoja, joiden eteen jokainen joutuu jossain vaiheessa ja usein siihen putoaa kylmiltään. On harhaa kuvitella, että elämää voi hallita. Vaikka suunnittelemme mitä, voi yksikin auton jarrutus muuttaa kaiken sekunneissa.
Kuitenkin samalla elämään pitäisi jaksaa luottaa. Ei ole oikein elämää kohtaa elää ainaisesti pelon hallitsemana. Jos koko ajan esim. pelkää eroa, ei parisuhde syvene vaan pelko ottaa siinä läheisyyden paikan. Jos koko ajan pelkää liikennettä, erakoituu kohta kotiinsa.
Elämän paradokseista yksi onkin: tiedosta kaiken katoavaisuus mutta elä täysillä ja luota.
Miten siihen pääsee: useimmiten tarvitaan jokin ravistava kokemus, jonka jälkeen tajuaa, että elämä jatkui Siitä Huolimatta. Siitä huolimatta, että esim. eroaa, voi olla onnellinen ja tasapainoinen. Siitä huolimatta että joutui työttömäksi voi kokea elämäässä mielekkyyttä jne. Sitä on sopeutuminen ja ihmisen kyky toipua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen mietiskellyt tänä keväänä paljon samanlaisia juttuja. Moni asia elämässä tapahtuu vain siksi, että ihminen itse päättää yrittää *olla jotain* - kuten ahkera työtekijä, kunnollinen äiti, hyvä ihminen... Elämä aivan kuin on sitä, että ihminen koittaa taukoamatta rakentaa itselleen merkitystä.
Kuitenkin, jonain päivänä, ennemmin tai myöhemmin, tulen varmuudella kuolemaan. Enkä oikeasti ole korvaamaton missään. Maailma jatkuu ilman minuakin. Mikä hyöty siis on kaikesta tästä? Voiko ihmisen arvo muka voi kasvaa siitä, että saavuttaa suuria tavoitteita, hymyilee mahdollisimman monelle tai on mahdollisimman paljon valtiontaloudelle hyödyksi? Mielestäni ei. Kuolemassa kaikki ovat jälleen samalla viivalla. Lakkaavat vaan olemasta tai "sielu" siirtyy eteenpäin, mihin kukakin nyt uskoo...
Työelämäänkin todella tarvittaisiin uudistusta ja enemmän vaihtehtoehtoja oman työajan suunnitteluun. Ei ole oikein, että työssä käyvät polttavat itsensä loppuun samalla kun moni muu odottaa vain, että pääsisi töihin. Mutta hei, näin saadaan työvoima kiertoon ja kotona "levänneet" tyytyväisinä tekemään hommia tappotahtiin niiden saikulle jääneiden tilalle?
Luette varmaan rivien välistä, että olen ollut vähän ahdistunut ja masentunut. Kuitenkin mielestäni tämä edustaa jollain tasolla melko realististakin näkökantaa. Eikö jokainen joudu joskus arjen keskellä tietoisesti miettimään hyviä asioita, jotka saavat jaksamaan? Pitää muistaa olla päivittäin kiitollinen elämän pienistä asioista, ettei elämä ala näyttää kurjalta. Joku kutsuu rakkauttakin psykoosiksi. Jotkut tekevät lapsia tunteakseen itsensä merkityksellisemmäksi. Mikä siis on elämän tarkoitus? Tuntea itsensä mahdollisimman korvaamattomaksi, kunnes kuolema korjaa?
ei