Narsistivanhempien lapset, oliko teillä koskaan tällaista

Että vanhempanne sanoi teille teidän ajatelleen pahaa jostain asiasta, vaikka ette olleet ajatelleet, ja että jokin asia sen takia muka tuotti vanhemmallenne häpeää ja hän rankaisee teitä siitä "hyvästä"? Eli että teidät häpäistiin ihan vain koska vanhempi päätti itse teidän tehneen pahasti.
Miten uskoitte itse olevanne hyvä vanhempanne sanoittaessa ja ollen peilinä sille, että ette olleet? Vai uskoitteko? Ja jos ette enää uskoneet, niin miten selvisitte ristiriidasta? Tuntea olevansa hyvä, mutta saada kuulla olevansa paha ja saada siksi elämäänsä sitä elämää heikentäviä rangaistuksia? Jos rangaistus oli vaikkapa se, että teidän kerrottiin ei-kelpaavan kellekään toiselle käytöksenne takia.
Moetin välillä miksi ihmeessä uskoin äitiäni? Ehkä vanhempi tosiasasiassa syyllisti minua pahaksi ihan tavallisista lapsen ns. puutteellisuuksista, eli asioista, joita lapsi ei luonnostaankaan osaa ja jotka vanhemman kuului opettaa. Siksi minä sitten syyllistyin ja uskoin äitiäni, että pahahan minä olen, kun en kerran osannut asioita, joita lpsille pitäisi opettaa.