En ole juuri lainkaan kiinnostunut lapsestani, mitä teen?

Ikää hieman alle 30 v, olen korkeasti koulutettu. Takana pitkä masennus/ahdistuneisuus. Olen käynyt terapiassa pitkään, kokeillut vaikka mitä siihen, että parantuisin masennuksesta jne. Periaatteessa olen parantunut nyt, elämä tuntuu nyt ihan hyvältä, mutta en ole juuri lainkaan kiinnostunut viettämään aikaa pienen lapseni kanssa. Lapseni on traumatisoitunut surkeasta vuorovaikutuksestani (en tehnyt tätä tietoisesti), olemme tosin saaneet tähän lääkäri yms tason asiantuntija-apua omasta pyynnöstäni. En pysty katsomaan lastani silmiin kovin usein spontaanisti, vaan katselen usein vaan muualle ja olen hautautunut omiin ajatuksiini. Nykyään pyrin kuitenkin "tahdonvoimalla" katselemaan häntä silmiin (en aiemmin tiennyt että näin pitää tehdä), mikä on auttanut tilannetta. En juuri ole kiinnostunut hänen seurastaan, ja tämän vuoksi koen hirvittävää ahdistusta. Lähes kaikki tekeminen hänen kanssaan on vastenmielistä eikä lainkaan luonnollista, mutta mukaviakin hetkiä välillä on. Välillä huudan hänelle kun hän ei tottele, sitten pyytelen anteeksi. Useimmiten minua vain vituttaa olla ulkona leikkimässä tai leikkiä lattialla tai edes katsella hänen leikkejään. Hän ei katso minua silmiin yhtä paljon kuin muut lapset katsovat vanhempiaan tai muita ihmisiä. Olen itse kärsinyt kamalan lapsuuden ja kärsin aika ajoin kamalasta rakkaudettomuuden tunteesta. Enimmäkseen oloni on kuitenkin sellainen, etten ole kiinnostunut lapsestani tai oikeastaan mistään. Tavallaan olo on ihan ok, mutten vaan ole kiinnostunut asioista. En kertakaikkiaan tiedä mitä teen tämän asian suhteen. Tavallaan tiedän että voisin häntä rakastaa (enemmän), mutta kun en rakasta itseäni, niin se ei onnistu. Annanko lapsen isälleen, joka on minusta ehkä vähän parempaa seuraa kuin minä, mutta huono (ei kuitenkaan alkoholisti tms) hänkin ? Siinä vaiheessa varmaan kokisin olevani niin epäonnistunut, että vetäisin itseni kiikkuun. Sekin käy mielessä aika ajoin, koska olen pilannut lapseni elämän. Nyt jos sen tekisin, niin hän saattaisi minut vielä unohtaa.

Minusta tuntuu usein että lapseni ei rakasta minua. Hän ei kovin usein kysele perääni eikä ryntää halaamaan muutamaa poikkeustilannetta lukuunottamatta, kun haen tarhasta tms. Paljon typeryyksiä olen elämäni aikana tehnyt, mutta mitään en ole niin paljoa katunut kuin sitä, että olen lisääntynyt. Harmittaa suunnattoman paljon, että edes raskautta suunnitellessani kuvittelin, että minusta voisi olla äidiksi. Vanhempien rakkaus ja hyväksyntä suojaa lasta koko elämän ajan, sitä suojaa minulla ei ole koskaan ollut. En tunne ketään ihmistä, joka olisi näin hukassa äitiytensä kanssa.

Huomatkaa, että en kaipaa tuomitsevia kommentteja, elämä on tarpeeksi raskasta ilman niitäkin. Olen ollut pitkään sairas enkä ole tehnyt näitä asioita tietoisesti. Enkä valitettavasti pysty muuttumaan rakastavaksi äidiksi yhtäkkiä, vaikka niin haluaisinkin tehdä.