Enää 1/3 uusista työsuhteista on vakituisia, muut saa tyytyä silpputyöhön ja työttömyysjaksoihin ja jatkuvaan epävarmuuteen

Enää kolmannes uusista työsuhteista on vakituisia. Loput ovat määräaikaisia, osa-aikaisia, vuokratyösuhteita, keikkatöitä tai yksittäisiä toimeksiantoja. Siis sellaisia työsuhteita, joita on totuttu kutsumaan epätyypillisiksi.

Tilanne on muuttunut melko nopeasti. Vielä suurten ikäluokkien tullessa työelämään vakituisen työsuhteen solmi 80 prosenttia työntekijöistä.

Koska epätyypillisestä on tullut tyypillistä, myös silpputyön tekijöiden oikeuksia pitäisi toden teolla miettiä. Laura Haapalatekee paraikaa väitöskirjaa itsensätyöllistäjistä ja kirjoitti silpputyöstä kirjan Joustava työ, epävarma elämä.

Haapalan kirja on katsaus siihen työmarkkinoiden puoleen, joka ei juuri näy iltauutisissa. Se tarjoaa selityksen sille, miksi jälkiteollisessa yhteiskunnassa tarvitaan yhä vähemmän tuotannon työntekijöitä, mutta yhä enemmän aineettoman työn tekijöitä. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla on jatkuva tarve työvoimalle, mutta alalla on paljon silpputyötä.

– Työmarkkinat ovat jakautumassa kahtia vakituiseen ydintyövoimaan ja helposti muunneltavaan matalapalkkaiseen reunatyövoimaan, joka otetaan käyttöön vain tarvittaessa.

Tutkija on huolissaan siitä, että kun työ määritellään suppeasti vain vakituisen ydinjoukon kokemusten kautta, isolla osalla työläisistä on jatkuva huoli toimeentulostaan. Se ei edistä hyvinvointiyhteiskunnan kehitystä.

– Olemme juuttuneet ajattelemaan hyvinvointiyhteiskuntaa välineenä, jonka tarkoitus on tuottaa työläisiä työmarkkinoille sen sijaan, että tuottaisimme hyvinvointia yksilöille. Työtä tehdään paljon aloilla, joilla sen tuottavuutta on vaikea mitata, kuten hoitoalalla, koulutuksessa ja luovassa työssä. Silti se on hyödyllistä työtä ja vie yhteiskuntaa eteenpäin pitkäjänteisesti.

Palvelualojen työantajajärjestö Paltan varatoimitusjohtaja Tuomas Aarto huomauttaa, että hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee pyöriäkseen veronmaksajia. Hänenkin mukaansa työelämä on muuttunut. Nyt vaaditaan uudenlaista lähestymistapaa, että se hyödyttäisi mahdollisimman monia.

– Vain kannattava yritys työllistää. Siksi kokonaisuus pitäisi suunnitella niin, että järjestelmä pyörii koko ajan. Esimerkiksi työn tekijät ja tarjoajat eivät tällä hetkellä kohtaa riittävän hyvin.

Laura Haapalan mukaansekä työn että hyvinvointiyhteiskunnan käsitteet pitäisi määritellä uudelleen, jotta työn tekeminen, palkka ja hyvinvointi jakautuisivat mahdollisimman tasaisesti ja hyödyttäisivät kaikkia. Ensi alkuun riittää, kun silpputyöläisen asemaa pyritään helpottamaan.

– Perustulo takaisi jonkinlaisen tulotason silloin kun tulot ovat epäsäännölliset.

Jotta myös silpputyöläisten ääni kuuluisi työmarkkinoilla, Haapala ehdottaa kokonaan oman, uuden ay-liikkeen perustamista. Hänen mukaansa nykyiset työmarkkinajärjestöt keskittyvät turvaamaan vakituisten työntekijöiden edut, mutta epätyypillisiksi sanotuissa työsuhteissa olevien tarpeet unohtuvat.

– Ay-liike lähti aikoinaan teollisuuden työntekijöiden tarpeista, ja moni asia kaipaa päivittämistä. On toki järjestöjä, jotka ovat nostaneet esille oman prekaarin jäsenistönsä ongelmia, kuten Pam, Muusikkojen liitto, Kirjailijaliitto ja Näyttelijäliitto. Silti ay-liike yleisesti on passiivinen prekariaatin oikeuksien ajamisessa, ja tätä on arvosteltu toisinaan myös liikkeen sisältä esimerkiksi STTK:n puheenjohtajan Antti Palolan suulla.

Palvelualan ammattiliitto Pamin jäsenistö on naisvaltainen, ja siihen kuuluu runsaasti epätyypillisissä työsuhteissa olevia. Liiton sosiaalipoliittinen asiantuntija Egezona Kllokoqi-Bublaku uskoo, että Pam pystyy ottamaan huomioon myös erilaisten silpputöiden tekijät.

– Silpputyöläisistä valtaosa kuuluu liittoon, koska siitä on heille hyötyä. Asioita on myös viety eteenpäin. Esimerkiksi soviteltu päiväraha oli hyvä voitto ay-liikkeelle.

Kllokoqi-Bublaku lähtisi ajamaan yksilöiden hyvinvoinnin vuoksi kokoaikaista työtä pikemminkin kuin tulotason turvaamista sosiaaliturvalla.

– Olemme tilanteessa, jossa rahaa ei ole. Ymmärrän myös yrittäjiä, joilla ei ole taloudellisista syistä johtuen mahdollisuutta työllistää enempää. Osittain kyseessä on kohdantaongelma, eli työpaikat ja tekijät eivät kohtaa. Mutta ei ihmisiä oikein voi pakottaa muuttamaan työn perässä.

Järjestön edustaja on huolissaan nuorten ja maahanmuuttajien asemasta työmarkkinoilla.

– Suomessa on paikka paikoin tapana, että jos työntekijä ei osaa vaatia oikeutta, hän ei myöskään sitä saa. Vaarana on, että syntyy kansanosa, joka tekee samaa työtä halvemmalla kuin muut eikä etene.

Epätyypilliset työsuhteet ovat kaikkein yleisimpiä palvelu-, sosiaali- ja terveysaloilla sekä aineettomassa työssä. Naiset, nuoret ja korkeakoulutetut ovat riskiryhmää, mutta silpputyötä joutuu todennäköisesti tekemään jossain vaiheessa jokainen 1980-luvun jälkeen syntynyt.

Itse asiassa vakituiset työsuhteet ovat varsin uusi ja lyhytaikainen ilmiö ihmiskunnan historiassa.

– Useimmissa länsimaissa vähintään neljännes työväestöstä lukeutuu prekariaattiin, ja Suomessa tilanne alkaa olla vastaava. Vuonna 2010 kolmasosa suomalaisesta työvoimasta työskenteli muussa kuin vakituisessa kokopäiväisessä työsuhteessa. Harva voi odottaa pysyvänsä saman työnantajan palveluksessa eläkeikäänsä varsinkaan, jos on nuori aikuinen.

Moni epätyypillisessä työsuhteessa oleva epäröi perheenperustamista epävakaassa taloustilanteessa. Esimerkiksi asuntolainaa ei aina saa, koska ei ole vakituista työtä. Tämä on sekä Laura Haapalan että Egezona Kllokoqi-Bublakun mielestä väärin.

– Pelko siitä, että ei enää saa työtä samalta työnantajalta, jos puolustaa oikeuksiaan, ei saisi olla perheenperustamisen esteenä, Kllokoqi-Bublaku sanoo.

Laura Haapalan mielestä taloudellisen vakauden mittarina pitäisi olla jokin muukin kuin työsuhteen muoto.

– Yhteiskuntarakenne pohjautuu oletukseen, että ihmiset ovat joko vakituisessa työsuhteessa tai kokonaan työttömiä. Jaottelu ei ole kattava eikä kohtaa arkitodellisuutta, jossa silpputyöläiset elävät.