Miten selvitä kolmenkympin kriisistä, kun ei muuttaa mitään elämästään?

Minulla on vähän samanlaisia fiiliksiä. Itse opiskelen, mutta en saa siitä mitään tyydytystä ja taidan vielä opiskella "väärälle" alalle. En ole varma, tulenko oikeasti nauttimaan työstä opiskelemallani alalla. En vain tiedä mitä tehdä. Kaipaan hirveästi muutosta elämääni. Ennen lapsia meillä oli vilkas ja tapahtumarikas elämä, mutta nyt kun ei oikein tapahdu mitään, tunnen olevani aika umpikujassa. 

Itse olen pähkäillyt sen jotenkin niin, että raha olisi vastaus ongelmiini. En tiedä menisikö se sitten oikeasti niin. Nyt vain tuntuu, että jos olisi rahaa, voisi kokea ja elää eri tavalla. Voitaisiin hankkia lastenhoitoapua, siivousapua jne. Voisimme perheenä matkustella, käydä kylpylöissä, elokuvissa, syömässä ulkona jne. Nyt elämässäni ei oikeastaan ole mitään, mitä odottaisin tai mistä innostuisin. En keksi mitään harrastustakaan, jota haluaisin kokeilla. En ole myöskään taiteellinen, mistä moni varmasti saa sisältöä elämäänsä. Tuntuu, ettei vain ole yhtään mitään, minkä vuoksi edes viitsisi vielä elää 50 vuotta.

Minä pääsin siitä yli muuttamatta mitään. En vaan saanut jotenkin muutetuksi mitään vaikka ahdisti, sen sijaan aloin tissutella viiniä vitutukseen. Säälin itseäni ja tissuttelin.

Kunnes, kas kummaa, muutaman vuoden päästä koko kriisi meni ohi. Se sama arki ja ala, joita olin inhonnut, alkoikin näyttää ihan mukavalta.Huomasin että ainoa mikä oli ollut vialla oli oma asenteeni ja sisäinen valitukseni.

Minäkin olen miettinyt, että lottovoitto korjaisi monta ongelmaa. Inhoamaani työtä teen vain rahan vuoksi, mutta eipä siitä käteen jää juuri mitään pakollisten menojen jälkeen.

ap

up

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen miettinyt, että lottovoitto korjaisi monta ongelmaa. Inhoamaani työtä teen vain rahan vuoksi, mutta eipä siitä käteen jää juuri mitään pakollisten menojen jälkeen.

ap

Kuulostat vähän samassa tilanteessa olevalta kuin tämä bloggaaja ennen kuin päätti lopettaa työstään valittamisen http://kaljamahalady.blogspot.fi/2016/04/toissa-on-nykyisin-ihan-mukava…

Sulta puuttuu otsikosta verbi. Pitikö sen olla "ei voi muuttaa mitään" vai "ei halua muuttaa mitään"?  Koska sinähän voit muuttaa asioita, paljonkin. Et halua. Silloinhan sulla on asiat loppupeleissä oikein hyvin.

Kuulostaa enemmän masennukselta. Sullahan on kaikki, mitä voi haluta, mies, lapset, työ...

Itse vaihdoin duunipaikkaa ja se oli ehkä virhe. Itselläni ongelmat olivat pään sisällä eivätkä duunipaikassa. Joten alan vaihto on taas pian edessä. 

Riippuen millaisella paikkakunnalla asutte, yritä kehittää mielekkyyttä jokapäiväiseen elämään. Käymällä näyttelyissä, museoissa, metsäretkillä, pienillä viikonloppumatkoilla yms. Mikä nyt kiinnostaakin. 

Tai panosta arjen jaksamiseen. Ota PT, siivooja, jonkun kielen yksityisopettaja, remontoikaa kotia jne. Mitä tahansa mikä piristää, mutta ei vaadi koko elämän laittamista uusiksi tai suunnatonta määrää rahaa.

Muista miettiä päivittäin mikä elämässä menee hyvin.

On vain kaksi asiaa joita on järkevää tehdä, ja molemmat on ihan ok ja mahdollisia. Joko alat pala kerrallaan muuttaa elämääsi (eikä todellakaan pidä paikkaansa, ettet voisi muuttaa mitään), tai sitten hyväksyt sen mitä on ja lopetat sen sisäisen vastustamisen. Kokemukseni on, että useimmat päätyvät vuosien myötä tähän viimeiseen vaihtoehtoon, ja oppivat olemaan tyytyväisiä siihen mitä on.

Niinpä näyttää puuttuvan sana voi. Kaikki vaihtoehdot ovat jossain määrin huonoja, koska muutos myllertäisi koko perheemme tai ovat mahdottomia toteuttaa muuten. Esimerkiksi alan-/ työnpaikanvaihto ei onnistu ilman opiskelua. Olen yrittänyt jo parina vuotena päästä opiskelemaan, mutta en ole päässyt kovasta yrittämisestä huolimatta.

Luin tuon blogitekstin. Itse en voi työssäni ottaa tuollaista "teen mitä ehdin ja loput jätän tekemättä", koska tekemättömät työt löytää moninkeraisena edestä. Olen kokeillut ja löytänyt itseni vielä pahemmasta suosta. En ajattele työasioita kotona, mutta epäsäännölliset työajat vievät minusta kaikki mehut eikä palkkapäivänäkään naurata.

ap

Heh, kriisi täälläkin. Jotenkin vain aivan erilainen kuin aloittajalla. Ei ole lapsia, eikä uraa, on mies, ystäviä ja liikkuvainen elämä. Käytännössä elän unelmaani, mutta voi helvetti kun stressaa se kolkyt. Tuntuu, että vuodet loppuu kesken.

Mihin sitä nyt haluaa elämänsä viedä? Lapsi? Oisko maalla asuminen kivempaa? Minkälainen työ sais mut onnelliseksi? Onko edes sellaista? Muuttaisinko ulkomaille? Pitäiskö vielä opiskella? Vai ostaisko asunnon? Kenen kanssa oikeasti haluan viettää aikaa? Mistä löytyisi oikeasti samanhenkistä seuraa? Miksi en ole tyytyväinen tähän mitä on? 

Jumankauta, se on vaan numero. Mutta yritäpä se tehdä selväksi mielelle. 

Vierailija kirjoitti:

Niinpä näyttää puuttuvan sana voi. Kaikki vaihtoehdot ovat jossain määrin huonoja, koska muutos myllertäisi koko perheemme tai ovat mahdottomia toteuttaa muuten. Esimerkiksi alan-/ työnpaikanvaihto ei onnistu ilman opiskelua. Olen yrittänyt jo parina vuotena päästä opiskelemaan, mutta en ole päässyt kovasta yrittämisestä huolimatta.

Luin tuon blogitekstin. Itse en voi työssäni ottaa tuollaista "teen mitä ehdin ja loput jätän tekemättä", koska tekemättömät työt löytää moninkeraisena edestä. Olen kokeillut ja löytänyt itseni vielä pahemmasta suosta. En ajattele työasioita kotona, mutta epäsäännölliset työajat vievät minusta kaikki mehut eikä palkkapäivänäkään naurata.

ap

Minä käsitin tuosta blogitekstistä, että kirjoittaja itse asiassa saa enemmän tehtyä kuin ennen silti vaikka sisäinen asenne ehtimisestä on nykyään stressaamaton.

Olen myös sitä mieltä, että jos on "palkollinen" eikä yrittäjä, niin aina voi ottaa kohtuuttoman työtilanteen esimiehen kanssa puheeksi ja vaatia lisäresursseja. Eihän ne toki niitä ota, jos joku uhrautuja tekee yksin kahden työt, kuvitellen että ei voi muka jättää vaan hommia kesken. Mutta jos ihmiset vaan lopettaa uhrautumasta, niin sitten kyllä löytyykin rahaa ja halua palkata lisäresursseja, että hommat saadaan tehtyä. 

Alkuviestissä puhuit muistakin haluista kuin halusta vaihtaa työtä. On mahdollista, että radikaali alanvaihdos ei ole elämäntilanteessasi mahdollinen. Mutta voisitko parantaa elämänlaatuasi muilla tavoin? Vaikuttaa omassa päässäsi keksimiltä esteiltä nuo mikset muka voisi matkustaa tai reppureissata. "Lapset ja mies loukkaantuisivat". Tuskinpa. Eiköhän ne toivo, että jaksat ja voit hyvin, ja jos se vaatii välillä irtiottoa, niin eiköhän se sinulle sallita. Jos raha on este, pienempiä irtiottoja voi tehdä ilman matkojakin.

Yksi ongelma on myös miehen vähättelevä suhtautuminen. En halua mennä yksityiskohtiin, mutta meillä on erilaisia ongelmia jo vuosien takaa, joita mies ei ole halunnut selvittää. Miehen ratkaisu on, että olisin hiljaa. Siis hänen mielestään kaikki ongelmat ratkeaa sillä ettei niistä puhuta. Myös tämä. Jos olisin tajunnut valita empaattisemman miehen...

Tuosta työpaikan resursseista... Meiltä lähti useita työntekijöitä samaan aikaan protestina huonoista työoloista. Mikään ei muuttunut! Alalla on paljon ammattitaidottomia esimiehiä, joten ei se vaihtamalla parane.

ap

Vierailija kirjoitti:

Yksi ongelma on myös miehen vähättelevä suhtautuminen. En halua mennä yksityiskohtiin, mutta meillä on erilaisia ongelmia jo vuosien takaa, joita mies ei ole halunnut selvittää. Miehen ratkaisu on, että olisin hiljaa. Siis hänen mielestään kaikki ongelmat ratkeaa sillä ettei niistä puhuta. Myös tämä. Jos olisin tajunnut valita empaattisemman miehen...

Tuosta työpaikan resursseista... Meiltä lähti useita työntekijöitä samaan aikaan protestina huonoista työoloista. Mikään ei muuttunut! Alalla on paljon ammattitaidottomia esimiehiä, joten ei se vaihtamalla parane.

ap

Ei voi olla, että ihan joka työpaikassa olisi samanlainen kulttuuri. Jotenkin kuulostaa siltä että vaikka kaipaat muutosta, itse torppaat kaikki mahdollisuutesi muutokseen, koska jotenkin et usko että muutos on mahdollinen. Työpaikan vaihto voisi oikeasti olla ainakin osaratkaisu, jos kerran alan vaihto ei ole nyt mahdollista. Mutta sinä mieluummin uskot jostain syystä, että samaa paskaa se on joka paikassa, etkä edes kokeile muuta.

Saman alan työpaikoissa voi olla tosiasiassa valtava ero. Itse olen it-alalla, ja olin ennen ihan kammottavasssa pienessä/keskisuuressa hikipajassa, jossa porukka oikein ylpeili sillä miten tekevät yötä myöten ylitöitä. Vapaa-ajallakin piti osallistua firman tilaisuuksiin ja känni-iltoihin, tai joutui syrjityksi myös työpäivinä. Mutta minäpä vaihdoihn kypsempään, isoon firmaan, ja tämä on kuin paratiisi sen jälkeen. Riittää että työtä tekee klo 9-17, ei ole pakko sosialisoida työporukan kanssa työajan jälkeen, kaikki hoituu asiallisesti.

Minun kokemukseni mukaan on huonoja ja hyvin huonoja työpaikkoja. Millään työpaikan vaihdolla en pääse eroon hankalista työajoista ja huonosta palkasta. Ja kyllä, tiesin jo opiskeluaikana nämä asiat, mutta eihän lapsettomana sillä palkalla ollut niin merkitystä ja työajatkin sopivat, kun tarvitsi huolehtia vain itsestä. Toisaalta pelkään sitä, että jos jään odottamaan tuon alanvaihdon kanssa, voin haudata ne haaveet lopullisesti.

ap