Millaisella kasvatuksella lapsesta tulee ujo?

Ujouteen kyllä vaikuttaa lapsen oma temperamentti ensisijaisesti.

Minä olin ujo pitkään, mutta aikuisiällä karaistunut. Vähän arka olen vieläkin. Luonnostaan sitä olen, mutta toisella kasvatuksella olisin ollut rohkeampia

Mulla on se kuuluisa kiltin tytön syndrooma. Olen miettinyt paljonkin, mitä vanhempani tekivät "väärin". 

Näitä tulee mieleen

- ei rohkaistu. Neuvolassa en mennyt leikkimään leluilla, kun oli opetettu, että toisten omaan ei saa koskea. Äiti oikein ylpeili tällä. Muistan vieläkin, että terkkarin piti tull sanomaan, että leikihän noilla ja sitten aloin tyytyväisenä leikkiä, kun sain luvan. 

- vaadittiin täydellistä ja kilttiä käytöstä joka paikassa. Moitteita tuli todella vähäisestä. 

- tekemisilleni naurettiin, myös isoveljet olivat mukana nauramassa. Mulle keksittiin kotona lempinimiäkin, eikä ne olleet mitään kivoja. En sano oikeita, koska tunnistetaan, mutta ne olivat tämän tyylisiä: Kiukuttelija-Kirsi, Tollopollo. Ne olivat erityisesti isän mielestä hauskoja ja kuulemma ne olivat vain hellyttelynimiä

- minua pikkusiskona vähäteltiin aina joka paikassa ja minulta kuitenkin vaadittiin enemmän. Veljien ei tarvinnut tiskata tai tehdä kotitöitä, minä sain tiskit vastuulleni jo kuusivuotiaana. Mulle laitettiin tuolille pesuvadit, että yletin. Kivaa se minusta kyllä oli, mutta jos en tehnyt tarpeeksi kotitöitä, moitittiin, tämä jo kun olin suunnilleen kymmenen. Tein enemmän kuin vanhemmat jo ala-asteiässä. 

- vaikka kotona olin alakynnessä, heti ihmisten ilmoilla kilteyttäni kehuttiin ja myös vieraat kehuivat kuinka kiltti olen. Mulle tuli paineita olla aina kiltti. Kotona siten marisin ja sanoin nuo lempinimet. 

Huutamalla vähättelemällä nujertamalla pilkkaamalla nauramalla.ja lisäksi koulukiusaamisella.

ylisuojaamalla. "ei saara-nooran tarvitse tervehtiä" äiti sanoo moi saaranooran puolesta.

Minusta tuli ujo sillä, että juuri mistään ei keskusteltu ja tunteista ei ollenkaan. Tai ihan reilusti sanottuna sosiaalisten tilanteiden pelkoinen.

On lapsia jotka ovat luonnostaan ujoja ja ujous karisee elämän melskeissä. sitten on rasavillejä lähellä ADHDtä ja siltä väliltä. Nykylapset tuntuu olevan kovaäänisiä minä minä lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

ylisuojaamalla. "ei saara-nooran tarvitse tervehtiä" äiti sanoo moi saaranooran puolesta.

Hmp. Naapurin täti ajattelee näin ja yrittää painostaa lastani puhumaan. Siinä sitten lapsi tuijottaa häntä vaikka kaksi tuntia, mutta ei puhu. Ei se ujous muutu sillä että ahdistellaan lasta.

172 cm kirjoitti:

Minusta tuli ujo sillä, että juuri mistään ei keskusteltu ja tunteista ei ollenkaan. Tai ihan reilusti sanottuna sosiaalisten tilanteiden pelkoinen.

Tämä jäi minultakin, nro 2:lta, pois. Ei meillä voinut puhua oikein mistään. Oli muuten vaikea paikka ottaa kuukautiset puheeksi, varsinkin kun ne alkoivatkin minulla jo aika aikaisin. Menin pitkään pelkällä vessapaperilla, mutta kun alkoi vuotaa tosi paljon, oli pakko pyytää siteitä. En todellakaan uskaltanut itse pienen paikkakunnan kaupasta ostaa. Sitten kun vähän isompana pääsin itsekseni tai kaverin kanssa kaupunkiin kauppoihin, ostin sieltä monen kuukauden satsin. 

Vierailija kirjoitti:

Ujouteen kyllä vaikuttaa lapsen oma temperamentti ensisijaisesti.

Puh pah pöh. Siis taikuus syynä tai tähtimerkki. Kyllä ujouteen vaikuttaa enemmän omat kokemukset. Jos vanhemmat on myös  ujoja, vetäytyneitä, eikä lapsena tapaa paljon ihmisiä. Myös jos muut lapset kiusaa niin sekin tekee ujon.

Sellaisen vieraita luonnostaan vieroksuvan ja rauhallisen lapsen kohdalla voi ujoutta lisätä väheksymällä ja vertailemalla muihin "reippaampiin". Kehumalla, kannustamalla ja hyväksymällä lapsen omana itsenään taasen saa vahvistettua hänen itseluottamustaan ja siinä samassa voi ujous karista ainakin jossain määrin.

En tiedä mutta kaveri on kasvattanut toisesta sellaisen että se on ujo ja arka ja toisesta sellaisen ettei se pelkää mitään ja on tosi seurallinen. Tämä on helpottanut aika paljon käsitystä vanhempien kaikkivoipaisuudesta.

Meillä lapsia kannustettiin, rohkaistiin, pidettiin sylissä, sai olla kavereita yötä/ sai mennä kavereille, sai leikkiä seikkailuleikkejä pihalla ja metsikössä, heille luettiin satuja, molemmat vanhemmat aktiivisesti läsnä.... silti yhdestä lapsestamme tuli todella ujo. Vasta aikuisuuden kynnyksellä rohkaistui.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä mutta kaveri on kasvattanut toisesta sellaisen että se on ujo ja arka ja toisesta sellaisen ettei se pelkää mitään ja on tosi seurallinen. Tämä on helpottanut aika paljon käsitystä vanhempien kaikkivoipaisuudesta.

Saman perheen eri lapset voivat saada hyvinkin erilaisen kasvukokemuksen. Sukupuoli on merkittävä tekijä, esikoisuus on merkittävä tekijä, vanhempien rahatilanne on merkittävä tekijä, vanhempien mielenterveystilanne on merkittävä tekijä jne.

Itse olin nuorempana ujo. Olen vanhin lapsista ja multa vaadittiin kotona todella paljon: täydellistä käytöstä, koulumenestystä ym. Olen sitä mieltä, että eniten ujouteeni vaikutti ala-asteella tullut uusi luokanopettaja. Hän oli mies, joka "pilkkasi" kaikkia meitä tyttöjä, asetti heidät luokan eteen tekemään kaikkea tyhmää, jotta me tytöt päästäisiin ujoudestamme eroon (pojat olivat hänen mielestään kaikki hienoja, kun riehuivat ym.).

Tuttavapiirissäni on myös sellaisia entisiä ujoja, jotka on kasvatettu vähän eri tavalla. Esim. ystäväni vanhemmat eivät taas vaatineet häneltä MITÄÄN. Ystävääni ylisuojeltiin, paapottiin eikä häneltä koskaan edellytetty mitään menestymistä esim. koulussa.

Tuttavani lapset ovat todella arkoja. Heidän äitinsä viihtyy kotona, hänellä on huono itsetunto eikä oikein mitään tavoitteita elämässä. Hän ei vaadi lapsiltaan mitään, esim. heidän ei tarvitse kokeilla uusia ruokia tai uusia asioita jos heitä ei huvita. Lapset eivät saa leikkiä yksin/keskenään ulkona, vaan heitä valvotaan jatkuvasti. Lapsilla ei ole oikeastaan ystäviäkään.

Luulen, että temperamentti vaikuttaa paljon, mutta etenkin tuollaisella liian paapovalla ja suojelevalla kasvatuksella on paljon vaikutusta ujoutumiseen.

Äitini on kasvattanut ja kasvattaa tyttäristään ujoja. Ala-asteella olin kamala suupaltti, pitämässä luokan edessä ylimääräisiä esitelmiä ja joulunäytelmistä sain pääroolit ja yläasteellakin laitettiin juontajaksi koulun tapahtumiin.

Ala-asteen lopulla sitten ollessani äitini alkoi pitämään minua yhä enemmissä määrin neljän seinän sisällä hoitamassa elukoitaan eikä päästänyt yläasteella enää mihinkään muualle kodin ulkopuolelle paitsi kouluun. Hän on aina ollut luonteeltaan piikittelevä ja itsekäs ja huutaa aina eikä osaa puhua nätisti, mutta se alkoi vaikuttaa minuun ja muihin lapsiin vasta kun meiltä vietiin kaikki kodin ulkopuolinen elämä.

Äitimme puhuu aina puolestamme kun joku sukulainen puhuttelee, että mitä kuuluu, miten koulussa menee jne. Se haukkuu ja mollaa aina meitä kaikille ja etenkin meidän kuullen, ja meille suoraan tuli aina kertomaan että ollaan huonoja ja rumia ja kukaan ei jaksa kuunnella meitä eikä nähdä meitä, että ollaan taakka kaikille muille ihmisille. Että tehdään muille palvelus jos tajutaan vetäytyä aina kaikista porukoista ja keskusteluista ihmisten kanssa. Meidän ei ikinä sallittu pitää itsestämme missään eikä olla ylpeitä itsestämme, esim peilaamisesta tultiin aina kouluaamuisin huutamaan ja räyhäämään ettei vaankaan päästäisi lähtemään ulos ajatuksella "Nämä ovat hyvännäköiset vaatteet, nyt näytän hyvältä". Peiliä ei tietenkään saanut huoneessamme olla vaan ne kuskattiin aina pois, lukuunottamatta pientä meikkipeiliä. Millään tavalla ei saanut olla cool eikä mitenkään huomiotaherättävä, ja vaikka ripsarin laitosta sai kauheat purinat että "luuletko nyt muka saavasi pojilta huomiota, turha luulo sua kukaan kato"

Tietenkin sen verran järkeä mulla ainakin oli että tajusin ettei asia ihan niin mene, mutta kun tuollaista mantraa kuuntelee päivästä toiseen, viikosta ja vuodesta toiseen, niin jotenkin siihen alkaa itsekin uskoa, ja etenkin kun kaveriporukka ja luokka koulussa suunnittelee jotain yhteistä menoa, sitä siirtyy itse syrjemmälle kun tietää ettei kumminkaan tule kotoa saamaan lupaa mennä mukaan. Ja jotenkin ajattelee että on muutenkin ilonpilaaja muille.

Äitini kohtelee sitten veljeämme ihan eri tavalla, veli on aina saanut olla kavereiden kanssa ulkona niin usein kun haluaa ja häntä oikein kannustetaan menemään kylille, ostettiin mopo ja kaikkea, kun me siskot ei saatu ikinä lähteä mihinkään (ennen kuin 18v, veli nyt 15). Veli on meitä paljon parempi puhumaan ja tulee toimeen vieraiden ihmisten kanssa ja on selvillä kaikista nykypäivän nuorison jutuista, eikä stressaa ihmisiä ylipäätään. En ole katkera veljelleni vaan ylpeä hänestä, mutta säälittää siskoni jotka ovat niin maan hiljaisia ja arkoja kuin olla voi. Aina vieraiden kesken vetäytyvät jonnekin kulman taakse piiloon, eivätkä halua tulla tervehtimään tai edes vilkaisemaan ketään, esim poikaystävääni jos ollaan kylässä. Ymmärrän sen tunteen kun olin itsekin sellainen "pahimmillani", mutta väkisin opettelemalla olen yrittänyt alkaa olemaan ihmisiksi. Ja parempaan suuntaan olen onneksi päässyt tässä parin vuoden aikana.

Tottakai lapsen luonnekin vaikuttaa, mutta itse tietäisin olevani ihan eri ihminen jos olisin varttunut isäni seurassa, jonka lapset ovat täysin päinvastaisia äitini lapsiin verrattuna, ihan mahtavia tyyppejä.

172 cm kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä mutta kaveri on kasvattanut toisesta sellaisen että se on ujo ja arka ja toisesta sellaisen ettei se pelkää mitään ja on tosi seurallinen. Tämä on helpottanut aika paljon käsitystä vanhempien kaikkivoipaisuudesta.

Saman perheen eri lapset voivat saada hyvinkin erilaisen kasvukokemuksen. Sukupuoli on merkittävä tekijä, esikoisuus on merkittävä tekijä, vanhempien rahatilanne on merkittävä tekijä, vanhempien mielenterveystilanne on merkittävä tekijä jne.

Joo mikä ettei mutta tiedän tän perheen niin hyvin ettei siitä ole kyse. Jos näitä olisi kaltoinkohdeltu, toinen olisi oireillut häiriköimällä, toinen masentumalla.

Vierailija kirjoitti:

172 cm kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä mutta kaveri on kasvattanut toisesta sellaisen että se on ujo ja arka ja toisesta sellaisen ettei se pelkää mitään ja on tosi seurallinen. Tämä on helpottanut aika paljon käsitystä vanhempien kaikkivoipaisuudesta.

Saman perheen eri lapset voivat saada hyvinkin erilaisen kasvukokemuksen. Sukupuoli on merkittävä tekijä, esikoisuus on merkittävä tekijä, vanhempien rahatilanne on merkittävä tekijä, vanhempien mielenterveystilanne on merkittävä tekijä jne.

Joo mikä ettei mutta tiedän tän perheen niin hyvin ettei siitä ole kyse. Jos näitä olisi kaltoinkohdeltu, toinen olisi oireillut häiriköimällä, toinen masentumalla.

Ja lisäys että molemmat poikia.

Hokemalla kuinka ujo lapsi on. Tällä lyödään häneen itseään toteuttava leima.

Vierailija kirjoitti:

172 cm kirjoitti:

Minusta tuli ujo sillä, että juuri mistään ei keskusteltu ja tunteista ei ollenkaan. Tai ihan reilusti sanottuna sosiaalisten tilanteiden pelkoinen.

Tämä jäi minultakin, nro 2:lta, pois. Ei meillä voinut puhua oikein mistään. Oli muuten vaikea paikka ottaa kuukautiset puheeksi, varsinkin kun ne alkoivatkin minulla jo aika aikaisin. Menin pitkään pelkällä vessapaperilla, mutta kun alkoi vuotaa tosi paljon, oli pakko pyytää siteitä. En todellakaan uskaltanut itse pienen paikkakunnan kaupasta ostaa. Sitten kun vähän isompana pääsin itsekseni tai kaverin kanssa kaupunkiin kauppoihin, ostin sieltä monen kuukauden satsin. 

Meilläkään ei juuri tunteista puhuttu, ja jos näytti negatiivisia tunteita niin äiti heittäytyi marttyyriksi. Myöskään en muista, että mua olisi koskaan juurikaan kannustettu asioiss missä oon hyvä.

Sitten onkin varonut mitä itsestään muille näyttää. Hmm.. Tosin nyt 23-vuotiaana olen ruvennut tietoisesti ravistelemaan itseäni ujoudesta ja sosiaalisesta ahdistuksesta pois. :)

Liiat vaatimukset ja siihen nähden liian vähäinen auttaminen ja neuvominen. Paineet lapselle sosiaalisista tilanteista. Epäonnistumisesta arvosteleminen.