kateelliset ystävät...

Minulla on asiat elämässäni tosi hyvin, löysin ihanan miehen muutama vuosi sitten, nyt on kaksi lasta ja kiva omakotitalo. Rahaa meillä on mukavasti, senttejä ei tarvi laskea.

Ongelmana ovat ystäväni, jotka eivät tätä sulata. En tosiaankaan onneani hehkuta sinkkuystävilleni (jotka haluasivat myös miehen ja perheen), mutta toivoisin, että he voisivat olla iloisia puolestani. Mutta jos kutsun kylään, heidän mielestään haluan ylpeillä kodillani. Jos tapaamme kaupungilla ja päälläni on uudet vaatteet, saan kuulla vinoja kommentteja. Jos matkustamme lomalla ulkomaille ja lähtetän kortin, niin vastaukseksi saan kuulla, että ´toisilla sitä on varaa matkustaa... me vaan täällä kotimaassa kylmässä kidutaan`. Lapsistani en juuri uskalla halaistua sanaa sanoa, eräälle heistä kun lapsettomuus on niin kipeä asia, ja kuulemma ´käänsin veistä haavassa´ kun kutsuin ristiäisiin. Eli onneni takia minut on suljettu ystäväpiiristäni! Aikanaan kuuntelin heidän parisuhdeongelmiaan ja yhdessä yksinäisyyttämme itkettiin ja siksi tuntuu niin pahalta, että he ovat minut nyt hylänneet. olen yrittänyt puhua asiasta, mutta se on vain pahentanut tilannetta. Minun pitäisi kuulemma vain ymmärtää, että heillä on vaikeaa.

Nyt varmaan ajattelet, että miksi en kylmästi lemppaa moisia kaameita ystäviä. No siksi, että tuon kamalan käytöksensä lisäksi he ovat toisaalta ihania, huumorintajuisia ja mielenkiintoisia ihmisiä. Eihän heistä muutoin olisi tullut ystäviäni. Uusiin ihmisiin minun on tosi vaikea tutustua, tai oikeastaan tutustun helposti, mutta jostin syystä tuttavuudet eivät syvene ystävyydeksi saakka. Olen siis hyvin yksinäinen ystävärintamalla. Onneksi mieheni ymmärtää ja perheen kesken on mukavaa. Mutta ihminen kaipaa muutakin kuin perhe-elämää, vai?