Lue keskustelun säännöt.
Aamun tarinatuokio: Miten huomio on vaikuttanut minuun?
26.03.2016 |
Aluksi toivoisin, ettei tätä aloitusta otettaisi leuhkimisena. Identiteettini ei oikein tahdo istua tähän tilanteeseen, koska olen luonteeltani ujo ja aliarvioin itseni usein. Jos näen kaukana ihmisen, ennemmin kiertäisin jostain kuin kohtaisin tämän ihmisen sekunnin ohituksen ajan. Mitenköhän tämän nyt aloittaisi.
Tällä hetkellä kaksi nettimiestä on ilmaissut kiinnostuksensa. Kovasti kehuvat ja molempia olen luvannut tavata. Pääni on silti aivan sekaisin. Toinen vaikuttaa ulkoisesti enemmän minun tyypiltäni (vaikuttaa, koska en tiedä millainen hän on IRL) ja toinen ei ole ihan minun perinteistä tyyppiäni, mutta ei mikään vastenmielinenkään. Ihan mielelläni häneenkin tutustun, koska en todellakaan jakele pakkeja jos en välittömästi syty. Minä nimittäin en koskaan syty välittömästi. Aika ja luonne sen kertoo.
No, mitäs sitten piti sanoa. Olen valvonut LIIKAA eli aivoni saattavat temppuilla. Niin, en tietenkään haluaisi olla huomaamaton (olen kuullut "muutaman" kerran kehuja...), enkä väitä tämän olevan ONGELMA, tietenkään. Haluan vain kertoa tunteistani teille anonyymit.
Nykyään pelkään paljon. Tämä ei taas istu identiteettiini, mutta olen todellakin ollut joskus pelkkä ulkokuori. Minulle on annettu luuloja, kunnes matto on vedetty jalkojen alta ja olenkin ollut ihan yksin taas. "Ei se välittänytkään." Tai "ei se ollutkaan kiinnostunut."
Olen usein, usein, niin usein... itkenyt vuolaasti kamalaa oloani. Ketä muka lämmittää olla "nätti" mutta ei jonkun tyyppiä. Liian erilainen. Ei vain tullut kipinää. Mitä näitä nyt on.
En väitä, ettei mikään koskaan etene. Etenee kyllä. Mutta liikaa olen itkenyt, kun en vain kelpaa.
Peilailen jatkuvasti. Olen epävarma. Tarkkailen pikkupikku yksityiskohtia naamassani, kiroan ne alimpaan helvettiin. Pienikin epäkohta pilaa naamani. Näin siis itselleni kerron, koska niin tunnen. Olen perfektionisti, aina ollut. Se on kuluttavaa!
Mennään eteenpäin. Nämä miehet... Minun täytyy koko ajan "kikkailla" jotain, siltä tuntuu. Yritän jutella neutraalisti, ilmaisten että olen kiinnostunut, mutta älä heti jooko takerru, kun en sitten pysty jatkamaan. Mutta liian moni takertuu. Nykyään kaikki hyvä tarkoittaa minulle kaiken pahan ja itkun alkua. Olen tottunut siihen, että olen hetken ilo kunnes jään historiaan. Olen tosissani kun sanon, että toisinaan kehut satuttavat. Niistä tulee niin elävästi mieleen kaikki ne hetket, kun luulin olevani maailman onnellisin nainen, kunnes mies otti ja häipyi.
Kehut saavat hymyn huulilleni ja heti perään surun sisimpääni. Ajattelen, että entä jos olenkin livenä pettymys. Entä jos en taaskaan kelpaa ihmisenä. Entä jos tykästyn täysillä, ja yhtäkkiä miehellä onkin toinen. Saisin kuulla sanat "no tässä on kaikenlaista..." ja hyvät jatkot.
Se sattuu pelkkänä ajatuksena.
Takaisin miehiin. Siispä tämän toinen on lähettänyt minulle MONTA viestiä, mutta en yksinkertaisesti uskalla avata niitä vielä. En pelkää niissä olevan mitään pahaa, koska mies on todella kiinnostuneen oloinen. Olemme vaihtaneet numerot (vähän hölmöä ehkä, mutta ei tietojani saa netistä joten samapa tuo sinänsä)
Jotenkin kaikki tuollainen kiinnostunut käytös saa minut pelkäämään niin pirusti. Ja samalla en voi kertoa sitä miehelle itselleen, koska selittelyltähän se vain kuulostaisi, jos rehellisiä ollaan.
Välillä minun tekee vain mieli paeta viestittelyä suihkuun, telkkaria katsomaan, syömään... Tai sitten alan vain nukkumaan, ajatellen, että jos se nyt menee menojaan niin parempi niin. Odotettavissahan se olikin jne.
Nykyään hyvin usein olen jo ties mistä pikkuasioista lopettamassa tutustumista, ikään kuin lähteäkseni koko hommasta ennen kuin sattuu TAAS. Mutta ei minulla ole sydäntä olla kylmä, vaan kuuntelen toisen mielipiteen ja selityksen väärin(?)käsitykseen. Tällekin hieman kiinnostavammallekin miehelle ilmoitin jo kerran, että eiköhän tutustuta sittenkin vain kaverimielessä, kun oli yksi härdelli, ilmeisesti vain väärinkäsitys. (Täytyy kysäistä asiasta vielä irl)
Siis jotenkin ihan ihmeellisesti olen koko ajan puoliksi luovuttamassa, vaikka kiinnostusta olisi paljonkin. Välillä ajattelen, että olen onnellisempi peiton alla suklaa kainalossani kuin yhdessäkään parisuhteessa.
Anteeksi sekava selitys, halusin vain kertoa tuntemuksiani. On raskasta olla epävarma, vaikka olisi aihetta iloon. Ja surullinen, kun joku on kiinnostunut. Ne ovat niin monimutkaisia asioita vuosien varrelta.
Tätä en siis kirjoittanut saadakseni jotain "korjausehdotuksia" asioihin, vaan puhtaasti avauduin ilman tarkoitusta. Koska tilanne on taas niin sanotusti päällä.
Ei tässä muuta💗
Kommentit (4)
Samastun erittäin paljon kirjoitukseesi. On vaikeaa luottaa jos takana on pettymyksiä. Sekin korpeaa, että miehiltä on saanut hirvittävää hehkutusta ulkonäöstä, vaikka minua kiinnostaisi tietää olenko naisena kiinnosta vai en. Juuri tuo, taas kuulee ettei olekaan yhteistä tai ei tunnu oikealta tai että ei ole kipinää. Ei ehdi nauttimaan hetkestä ja tutustumisesta kun stressaa, että koskahan tuo mies ottaa ja häipyy.
Luottamus toiseen on lopulta luottoa itseensä. Kestätkö sen, että se mies voi todella jättää koska tahansa? Tulee miettiä, että siitäkin huolimatta on OK sen mahdollisen lopputuloksen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samastun erittäin paljon kirjoitukseesi. On vaikeaa luottaa jos takana on pettymyksiä. Sekin korpeaa, että miehiltä on saanut hirvittävää hehkutusta ulkonäöstä, vaikka minua kiinnostaisi tietää olenko naisena kiinnosta vai en. Juuri tuo, taas kuulee ettei olekaan yhteistä tai ei tunnu oikealta tai että ei ole kipinää. Ei ehdi nauttimaan hetkestä ja tutustumisesta kun stressaa, että koskahan tuo mies ottaa ja häipyy.
Luottamus toiseen on lopulta luottoa itseensä. Kestätkö sen, että se mies voi todella jättää koska tahansa? Tulee miettiä, että siitäkin huolimatta on OK sen mahdollisen lopputuloksen kanssa.
Niinpä. Ja kuten sanoin, en tietenkään haluaisi olla huomaamaton. En haluaisi olla seinäruusu tai se joka ei kelpaa naamavärkin takia. Mutta oikeasti häpeän kirjoittaa tällaista anonyyminäkin. Häpeän kaikenlaista pinnallisesta jauhamista, häpeän sanoa että minua kehutaan. Se kuulostaa nololta. Silti en haluaisi elää toisinkaan. Totta kai rakastan kuulla ihania sanoja, mutta samalla pelkään ja olen epävarma koko ajan.
Nykyäänhän olen asennoitunut lähinnä niin, että kiva jos joku tykkää, mutta ennemmin nukun, syön, käyn suihkussa ja kaupassa ennen kuin uhraan ajatustani sille. Joskus uhrasin liikaa aikaa romanttisille jutuille, nykyään lähes kammoan niitä.
Siinä jättämisessä on se että... Miten sen selittäisi... Se vahvistaa oloa, että joo, se pinnallinen osio kelpasi, mutta sisin olikin täyttä paskaa, mikään tekemäni mukava teko toiselle ei enää merkkaakaan mitään. Minut halutaan vain mahdollisimman kauas, koska en ole ihmisenä kiinnostava tai tärkeä. Eihän se ole niin mustavalkoista. Mutta en minä itse ole niin herkkä jättämään seurustelukumppania. Kai haihattelen jotain omia harhakuviani enkä pysy todellisuudessa.
Ja näitä pakenemishaluja tulee puhtaasti siksi, että pelkään lukea ihania viestejä. Olenhan minä lukenut niitä ennenkin, ja silti tullut hylätyksi. Yritän kieltää kaiken onnellisuuden, muistuttelen itseäni koko ajan siitä, että nettityyppi voi löytää uuden vaikka huomenna. "Ehkä se on kuitenkin pettymys." "ehkä minä olen livenä pettymys." kaikkea tuollaista. Minua pelottaa koko ajan. Yritän vain pitää pään kylmänä ja tunteet sivussa. Odotan innolla ja samalla kauhulla livetreffejä. En voi tietää mitä tuleman pitää. Hylätäänkö minut kohta taas. Nämä asiat ahdistavat mielen sopukoissa. Samaan aikaan ihanaa ja niin kamalaa.