Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte masentuneen ystävän itsekeskeisyyttä?
21.03.2016 |
Ensin jaksoin ihan hyvin ja ymmärsin, että keskityimme puhumaan asioista, joista hän halusi puhua. Opin sen, että jos puhuin jostain itseäni koskevasta, hän reagoi vaikenemisella ja pois katsomisella ym. ja jos viestittelimme, hän ei vastannut niihin asioihin koskaan mitään. Ihan selvästi hän suuntasi keskustelun aina alueelle, jolla halusi kanssani olla. Yleensä se oli hänen elämänsä pohtimista.
Nyt on kulunut vuosia ja masennus on kroonistunut, ja edelleen tilanne on se, että puhumme vain kun hän haluaa ja asioista joista hän haluaa puhua.
Miten jaksaa tätä tilannetta, kun olen jäänyt kokonaan taka-alalle ihmisenä ja minulla ei ole ikäänkuin mitään väliä ja tehtävänäni on vain hänen tukemisensa. Olen kuitenkin vain ihminen minäkin ja minua alkaa kiukuttaa, niin paljon kuin haluankin ymmärtää.
Onko jollain kokemusta tällaisesta?
Kommentit (28)
Ystävä taitaa olla niin vieraantunut normaalista ihmissuhteen hoitamisesta, jos hänellä on hyvin pitkä masennuskausi jo takana. Tilanteesi on harmillinen ja toki sinun tulisi saada tulla ystävyyssuhteessa myös kuulluksi. Paras vaihtoehto on ottaa asia nätisti puheeksi. Voisit johdatella keskustelua siihen, että miten ystäväsi kokee masennuksen vaikuttaneen hänen ihmissuhteisiinsa ja sitten sieltä varmaan nousee esille myös ajatus saadusta tuesta. Voit siihen kommenttiin tarttua ja sanoa, että tärkeää ystävyyssuhteessa on muistaa myös vastavuoroisuus, jottei ystävyyssuhde saa liikaa hoitosuhteen muotoa. Jos rohkenet, niin mielestäni on ihan ok sanoa myös, että välillä toivoisit että tulisit paremmin kuulluksi. Ja sitten odotat tuloksia, toistolla tarvittaessa tehoa. Ja jos mikään ei muutu, niin sitten ei voi kun hyväksyä tappion ja toimia sen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu tosi vaikealta ottaa asia puheeksi. Ehkä kuitenkin on pakko yrittää. Hän tulistuu pienestäkin kriitikin tapaisestakin, siis jos hän on aistivinaan edes hiukan jotain siihen suuntaan, että häntä "arvostellaan". Tavallaan pelkään hänen reaktioitaan, mutta pinnan alla minulla jo hiukan kuohuu. Hän on saanut kyllä muunkin lähipiirinsä varpaisilleen.
Onko tällainen tyypillistä masentuneelle, että saadaan aikaan tilanne, ettei kukaan uskalla sanoa oikein mitään?
AP
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu tosi vaikealta ottaa asia puheeksi. Ehkä kuitenkin on pakko yrittää. Hän tulistuu pienestäkin kriitikin tapaisestakin, siis jos hän on aistivinaan edes hiukan jotain siihen suuntaan, että häntä "arvostellaan". Tavallaan pelkään hänen reaktioitaan, mutta pinnan alla minulla jo hiukan kuohuu. Hän on saanut kyllä muunkin lähipiirinsä varpaisilleen.
Onko tällainen tyypillistä masentuneelle, että saadaan aikaan tilanne, ettei kukaan uskalla sanoa oikein mitään?
AP
No kai se on tyypillistä, jos lähipiirissä on henkilöitä, jotka ovat pikemminkin sopeutuvia kuin taistelijoita. Tuossahan sille masentuneelle on nyt annettu suuri valta ja tavallaan se sairaus on otettu osaksi olemusta, eikä asiaksi, josta pitäisi parantua. Tähän liittyen se viisaus, että sen sijaan että sanoisi "olen masentunut", niin pitäisi sanoa, että "masennus on minussa".
Toki asian ottaminen puheeksi on vaikeaa, mutta mitä sinulla on hävittävää? Sinun mittasi alkaa tulla täyteen, niin joko asiaan tulee muutos tai otat muuten etäisyyttä. Ota tämä oppimisen paikkana; nyt sinulla on tuhannen taalan paikka opetella vaikean asian ottamista puheeksi. Se on hyvin tärkeä taito, jota harvoilla on. Tsemppiä!
Tutulta kuulostaa....mä olen itse elänyt vakavan masennuksen diagnoosilla todella monta vuotta. Olen kuitenkin siinä määrin onnekas, että tiedän tavallaan korrektin tavan olla ihmisten kanssa tekemisissä. En puhu itsestäni ikinä enkä avaa ajatuksiani kellekään. En myöskään soimaa itseäni julkisesti -en kyllä kehukaan- tai aseta kanssaihmisiä vaivaannuttavaan tilanteeseen jossa joutuisivat tukemaan minua tai "kannattelemaan". Tai näin ainakin itse tulkitsen asian tilan. Mutta kaikilla tämä ns.korrekti julkisivu ei säily. Mulla on yksi tuttu, jonka kanssa oon aika paljon tekemisessä. Korostaa omaa (vuosikymmeniä jatkunutta) masennustaan, huonouttaan, kykenemäytömyyttään, tyytymättömyyttään, muiden tyytymättömyyttä häneen....etsii koko ajan vihjeitä joista päätellä että "nyt ne vihaa mua" ja selittää miten ruma on jne... on taantunut, ei vastaa ollenkaan omaa ikätasoaan. Tavallaan säälin häntä ja mietin, että ei mulla kyllä ole sydäntä sanoa että hän ottaa mua päähän välillä tosi paljon. Samaan aikaan on vaikeaa tajuta ettei hän voi olla samalla tavalla "huomaamaton" kuin minä , mutta toisaalta masennus on itsekeskeinen sairaus, joka vie toisilta sosiaaliset taidot kokonaan. En osaa ap sanoa sulle muuta kuin että ymmärrän miltä susta tuntuu. Tärkeintä olis yrittää muistaa, ettet ole vastuussa hänestä. Sulla on oikeus olla omia ongelmia ja oma elämä. Mut ehkä tuo ei ole oikea ihminen jolle sä avaudut? Ota etäisyyttä sopivasti, tai älä ole aina ymmärtävä ja empaattinen. Totea vaikka että joo, ikävää, mutta en pysty nyt olemaan apuna kun on mietittävää X Y Z. Jos loukkaantuu, niin anna aikaa leppyä ja huolehdi silti vaikka itse, että tajuaa että sinä et ole hänelle vvihainen vaan voi ottaa sinuun yhteyttä jatkossakin. Toisaalta tää mun tuttu on sellainen, että on katkonut välit niihin totaalisesti, jotka eivät ole jaksaneet kiinnostua hänestä jokainen sekunti... :/
Kiitos kovasti vastauksistanne.
Ihan totta, tämä ystäväni ei ole enää sellainen ystävä, jolle voi kertoa huoliaan jne., mutta toisaalta vähän kapinoin sitä ajatusta vastaan, että koska hän ei voi, minun täytyy tyytyä siihen, ettei hän voi (näin ollut jo vuosikausia) ja sitten mennään vain hänen ehdoillaan.
Yritän koota rohkeutta ottaa asia puheeksi. Vastaaja 4: minusta tilanne on juuri se, että masentuneella on ikäänkuin valta kaikkiin läheisiinsä, koska on masentunut eikä pysty ja voi ja siksi hän sanelee kaikki kanssakäymisen ehdot.
Olenko jotenkin lapsellisen uhmakas, kun minulle tämä ei vain enää käy? Olenko vailla empaattisuutta? Tavallaan häpeän ajatuksiani, mutta toisaalta olen niin totaaalisen kyllästynyt tähän nykyiseen tilaankin.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentunut on yleensä keskittymiskyvytön, väsynyt, aivot koko ajan vähän sumussa, helposti ärtyvä eikä kestä mitään stressiä. Minusta voisit kysyä, että haluaako hän, että sinä käyt kylässä ja jos haluaa, niin silloin sanot olettavasi jonkinlaista vastavuoroisuutta. Sanot, ettet voi auttaa, mutta voit tukea sen minkä aikasi ja voimasi antavat myöten. Jos et pysty sanomaan tätä, niin laita tekstari tai kirje.
Itse olin masentuneena sosiaalisesti täysin kyvytön, toisten asiat joko pitkästyttivät tai ärsyttivät ja koska en kestänyt stressiä, tunteet näkyivät heti kasvoiltani.
Minä nousin pinnalle lääkityksen, omatoimisen liikkeelle lähdön ja pikku hiljaa pienin askelin lisääntyvän sosiaalisuuden kautta. Ihmiset olivat lopulta hyvin tärkeitä vaikka en sitä aina itsekään tajunnut. En kaivannut niinkään ymmärtäjää, vaan tunnetta siitä, että kuulun johonkin.
Tsemppiä ap!
t. Nykyään elävien kirjoissa oleva entinen vaikeasti masentunut
Mulla on keskivaikea masennuskausi meneillään. Tykkään nimenomaan kuunnella niitä baarijuttuja ja muiden elämän asioita, ahdistun heti jos pitää alkaa tilittämään omasta elämästään. Sanoisin, että jos haluat nähdä tätä kaveria, menkää tekemään jotain - vaikka joogaamaan tai pelaamaan sulkapalloa. Jos sinusta ei tunnu hyvältä tuo yksipuolinen kuunteleminen niin sinulla on täysi oikeus keksiä joku tekosyy kun kaverisi ehdottaa tapaamista. En ehkä ihan suoraan kertoisi mistä on kyse, ennen kuin hän on tervehtynyt. Pidä itsestäsi huolta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen elännyt kummatkin vaiheet. Olin alunperin parikymppiseksi tuollainen "haista nyt jo vittu, sinä mikään masentunut ole!".
Kuinka ollakkaan, sitten kun elämä kohteli toisin ja sain kokea, ettei se masennus ollutkaan tietoinen ja tahallinen prosessi, tuli sellainen "voi vittu minuakin, mitä olen sanonut/jättänyt sanomatta jne...".
Nykyisin sitä on kuin uudesti syntynyt asian suhteen. Ei empatiaa voi luoda, se pitää itse kokea jotta sen myötätunnolla myös kokea.
Olen sen masennuksen jälkeen jättänyt entiset kaverit vähemmälle huomiolle, sillä heidän kanssaan keskustelu ei ole hedelmällistä. Pyrin yleensä ottamaan vain yksittäisiä kontakteja ja avoimempaa puhetta.
Ymmärrän hyvin ystävääsi ja sinua, teoriassa mutta käytännön myötätunnolle puuttuvat tarkemmat lähtökohdat, eli mitä pitäisi vielä huomioda tästä. Se ei ole kumminkaan niin olennaista, kuin myötätunnon kokemisen teoria ja sen todeksi tunnustaminen.
Mulla loppui omat voimat kaveria kuunnellessa... Voit ehdottaa kaverillesi vertaistukiryhmiä, jossa on muita masennuksesta kärsiviä sekä terapiaa. Siellä hän saa puhua. Voitte sopia puhuvanne keskenään muista asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, se voi olla kyllä todella rankkaa kun kaveri käy läpi masennusjaksoa tai jotain elämänvaihetta ja kaveri joutuu kuuntelijaksi. Tottakai sinullakin on asioita joista haluat puhua. Mutta jos vaan sinnikkäästi jatkat puhumista myös omistakin asioistasi?
Tunnistin ap:n kertomuksesta erään ystäväni. Olen ihmetellyt, kun ystävääni ei koskaan tunnu kiinnostavan minun kuulumiseni ja tekemiseni. Viestitkin on sellaista "sähkösanomatekstiä", ei tervehdyksiä, ei toivotuksia. Eikä mistään, mitä annan hänelle tai lapselleen, kuulu kiitosta. Viimeksi kun tavattiin puolen vuoden tauon jälkeen, hän ei sanallakaan kysynyt mitään minun asioistani. Minä yritin sitten pitää jotain keskustelua yllä ja kyselin häneltä hänen asioistaan ja kerroin omia kuulumisiani. Hän ei vastannut esittämiini kysymyksiin tai kommentteihin muuta kuin jotain hyvin ylimalkaista, ei mitään konkreettista oikein mihinkään. Minuun kiinnitti huomiota myös se, ettei ystäväni oikein edes katsonut minua silmiinkään. Ja kahvipöydässä istuessamme (vierekkäisillä paikoilla), hän käänsi selkänsä minulle. Tuli vähän outo fiilis tuosta tapauksesta kaikkiaan. Voisiko tuollainen käytös siis olla juuri masennusta? Minulle ei ole koskaan kerrottu hänen terveydentilastaan mitään. Ymmärrän toki, jos ei siitä halua kertoa toiselle. Mutta vähän vaikea suhtautua tuollaiseen käytökseen, kun ei tiedä, johtuuko se jotenkin minusta vai onko taustalla tosiaan joku mt-sairaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni voit hyvin sanoa ystävällesi esimerkiksi "oletkin kertonut tuon jutun jo" tai "kuinka olet ajatellut ratkaista tuon asian" tai "eipä nyt valiteta".
Mikäli nämä eivät auta, niin ota etäisyyttä jos et viihdy hänen seurassaan. Mahdollisesti hän saattaa jopa havahtua siihen, ettet ole hänen monologiensa kuuntelija.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kovasti vastauksistanne.
Ihan totta, tämä ystäväni ei ole enää sellainen ystävä, jolle voi kertoa huoliaan jne., mutta toisaalta vähän kapinoin sitä ajatusta vastaan, että koska hän ei voi, minun täytyy tyytyä siihen, ettei hän voi (näin ollut jo vuosikausia) ja sitten mennään vain hänen ehdoillaan.
Yritän koota rohkeutta ottaa asia puheeksi. Vastaaja 4: minusta tilanne on juuri se, että masentuneella on ikäänkuin valta kaikkiin läheisiinsä, koska on masentunut eikä pysty ja voi ja siksi hän sanelee kaikki kanssakäymisen ehdot.
Olenko jotenkin lapsellisen uhmakas, kun minulle tämä ei vain enää käy? Olenko vailla empaattisuutta? Tavallaan häpeän ajatuksiani, mutta toisaalta olen niin totaaalisen kyllästynyt tähän nykyiseen tilaankin.
AP
Oliko ystäväsi ennen masentumistaan sellainen, joka kertoi sinulle omia huoliaan ja jos kertoi, niin minkätasoisia? Kynsi katkesi vai todellisia huolia?
Entäpä jos se rasittava tekijä oletkin sinä, jolle ystävyys on huolienpurkukanava, eikä hauskanpitotapa, ja nyt kun et enää voi itse purkaa huoliaai, olet valmis lopettamaan ystävyyden?
Eli et ollut mikään oikea tai ainakaan pyyteetön ystävä itsekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni voit hyvin sanoa ystävällesi esimerkiksi "oletkin kertonut tuon jutun jo" tai "kuinka olet ajatellut ratkaista tuon asian" tai "eipä nyt valiteta".
Mikäli nämä eivät auta, niin ota etäisyyttä jos et viihdy hänen seurassaan. Mahdollisesti hän saattaa jopa havahtua siihen, ettet ole hänen monologiensa kuuntelija.
Minusta tämä on itseasiassa hyvä keino toimia. Ei kenenkään ole pakko olla toisen terpeutti, mutta ystävä on ystävä, ei hylkää, muttei alistu terapeutin rooliinkaan.
14
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni voit hyvin sanoa ystävällesi esimerkiksi "oletkin kertonut tuon jutun jo" tai "kuinka olet ajatellut ratkaista tuon asian" tai "eipä nyt valiteta".
Mikäli nämä eivät auta, niin ota etäisyyttä jos et viihdy hänen seurassaan. Mahdollisesti hän saattaa jopa havahtua siihen, ettet ole hänen monologiensa kuuntelija.
Minusta tämä on itseasiassa hyvä keino toimia. Ei kenenkään ole pakko olla toisen terpeutti, mutta ystävä on ystävä, ei hylkää, muttei alistu terapeutin rooliinkaan.
14
Loputon asioiden murehtiminen tuskin saa masentunutta toipumaan. Ennemminkin on syytä etsiä keino, jolla haetaan ratkaisua.
Ystävyyteen liittyy vastavuoroisuus ja aloituksesta en sitä löydä. Ap vaikuttaa kuunnelleen jo pitkään toisen murheita. Meillä kaikilla on oma elämämme, joten kuuntelijan roolissa olleen kannattaa myös ajatella omaa jaksamistaan.
Jos ystävyys alkaa liikaa kuormittamaan, on aiheellista ottaa ainakin etäisyyttä. Minulla on ystävä, jota olen tukenut varmasti liikaakin. Hänellä siis aikuinen lapsi, jota auttaa eri tavoin todella paljon. Myös selittelee ja oikeuttaa tätä aikuisen lapsensa toimintatapoja - sillä lapsella kun on elämä ollut niin rankkaa. Minä väsyin kuuntelemaan näitä ainaisia selityksiä. Usein kun tapasin tämän ystäväni sovitusti, tuli suunnitelmiin muutos juuri tämän aikuisen lapsen vuoksi. Minun autollani sitten ollaan huristeltu milloin minnekin liittyen juurikin tähän ystäväni lapseen. Nyt olen ottanut etäisyyttä tähän ystävääni itseäni säästääkseni. Surettaakin, sillä haikaillen muistelen hetkiä, jolloin meillä oli oikeasti hauskaa. Sitten kun yhdessä vietettyjä hetkiä alkoi hallita tvalla tai toisella tämä hänen lapsensa, päätin ottaa etäisyyttä. Ja kieltämättä oma oloni parani. Toivon tietysti, että ystävälläni ja lapsellaan menisi nyt paljon paremmin. Voi olla, että ystävyytemme ei enää entiselleen palaakaan. Enkä syytä siitä itseäni tai ystävääni.
Valitettavasti on kokemusta.
Meidän välit eivät ole palautuneet. Ystäväni oli todella raskas ja itsekeskeinen masennuksessaan vuosia. Aina kun näimme tai olimme yhteyksissä, hän jauhoi samoja asioita. Kuuntelin ja kuuntelin ja kuuntelin. Hän ei koskaan kysynyt miten minulla menee. Raskaamman elämänjakson aikana aloin vältellä häntä.
Jossain vaiheessa ystäväni suuttui minulle ja kiukutteli kuin parisuhteessa. Se oli outoa. Silloin myönsin itselleni, etten jaksa enää häntä. Vähensin yhteydenpitoa.
Minulla on ikävä vanhaa mahtavaa, hullua, railakasta ystävääni. Mutta en taida saada häntä enää takaisin. Vaikka loukkaantumiset on selvitetty ja tuo ystävänikin selvinnyt masennuksen ikeestä, hän pitää minuun etäisyyttä. Toisaalta olen helpottunut, toisaalta surullinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni voit hyvin sanoa ystävällesi esimerkiksi "oletkin kertonut tuon jutun jo" tai "kuinka olet ajatellut ratkaista tuon asian" tai "eipä nyt valiteta".
Mikäli nämä eivät auta, niin ota etäisyyttä jos et viihdy hänen seurassaan. Mahdollisesti hän saattaa jopa havahtua siihen, ettet ole hänen monologiensa kuuntelija.
Minusta tämä on itseasiassa hyvä keino toimia. Ei kenenkään ole pakko olla toisen terpeutti, mutta ystävä on ystävä, ei hylkää, muttei alistu terapeutin rooliinkaan.
14Loputon asioiden murehtiminen tuskin saa masentunutta toipumaan. Ennemminkin on syytä etsiä keino, jolla haetaan ratkaisua.
Ystävyyteen liittyy vastavuoroisuus ja aloituksesta en sitä löydä. Ap vaikuttaa kuunnelleen jo pitkään toisen murheita. Meillä kaikilla on oma elämämme, joten kuuntelijan roolissa olleen kannattaa myös ajatella omaa jaksamistaan.
No sitähän mä just sanoin. Ja nimenomaan ei kannata ystävänä "hakea ratkaisua", et sinä sitä kuitenkaan keksi, etkä osaa auttaa ystävääsikään kekaimään, vaan se on parasta jättää terapeuttien harteille ja ohjata ystävä sinne. Minusta ystävälle voi aivan hyvin sanoa nuo ehdotetut "oletkin kertonut tuon jutun jo" tai "kuinka olet ajatellut ratkaista tuon asian" tai "eipä nyt valiteta" jolloin ystävä tajuaa, ettet sinä aio toimia hänen terapeuttinaan. Mutta ystävälle voi olla silti tukena, laittamalla vaikkapa ruokaa tms.
14
Ei toi mitään masennusta ole. Sun kaverissas on joku muu vika. Itsekeskeisyys varmaan. Sun pulmaasi auttanee se, että vähennät yhteydenpitoa ja hommaat uusia ystäviä.
Ei kannata terapeutiksi alkaa, sano kaverillesi että kannattaa noista jutuista puhua hoitokontaktille eikä kuormittaa niillä kavereita.
Itselläni on masentuneena kokemusta vain siitä että jouduin pelkäksi kuuntelijaksi jokaiselle kaverille. Heillä riitti juttua mieskuvioista, baari-illoista yms ja päädyin pelkän kuuntelijan rooliin kun oma elämä pelkkää kotona istumista. Katsoin parhaaksi erakoitua.