Vanhemman suru ja piiloviha - teinkö sittenkin väärin???
Kirjoitan epämääräisesti, jotta kukaan ei tunnistaisi. Yrittäkää silti ymmärtää.
Eli isovanhempani on ollut jo vuosia dementoitunut ja sairaus on kärjistynyt siihen, että kotona "kävi ihmisiä" keskellä yötä seisomassa ja näitä juttuja kuultiin lukuisia kertoja "totena" enkä koskaan tiennyt, kuinka suhtautua. Olen HUONO lasten kanssa ja lisäksi ihmisten, jotka rumasti sanottuna hourailevat. Kukaan ei vanhuuden vaivoilleen mitään voi, mutta minä en osaa olla oikein vanhusten kanssa. Syytän siitä itseäni, olisi pitänyt ja olisin silti voinut vaikka ja mitä, vaikka oikeasti oma jaksamiseni on ollut monista syistä erittäin kortilla, olen vain yrittänyt esittää läheisille, että ei tässä mitään, epäonnistuin miljoonannen kerran jossain mutta täältä vaan noustaan. Kukaan ei tiedä todellisista ongelmistani ja ajatuksistani puoliakaan. Ehkä parempi niin, en kestä sääliä.
No, isovanhemman dementia eteni siihen pisteeseen, että selitti omituisia juttuja, juttuja oman aikansa ihmisistä kymmeniä vuosia ennen minun syntymääni, kuin voisin heidät jotenkin tuntea. Isovanhempi oli (ja on) harhaluuloinen, puhuu sekavia, ei tunnista aina tuttuja, edes meitä sukulaisia.
Pahoittelen jos poukkoilen liikaa.
Oli miten oli, minun maailman rakkain, todella pitkäikäinen lemmikkini oli pari vuotta asteittain heikkenevässä kunnossa. Tiesin, että loppu lähenee mutta halusin tietää tehneeni kaikkeni sen eteen. Se tulisi helpottamaan tuskaani sitten aikanaan. Katseltuani hiljaa pois kuihtuvaa rakastani, kovetin lopulta itseni ja toimitin sen piikille. Murruin asiasta täysin, huutoitkin vanhemmalleni asiasta, hän tiesi tasan tarkkaan kuinka palasina olin. Olen muuten edelleen, mutta päivä kerrallaan yritän pärjätä. Olen saanut vanhemmalta paljon vähättelyä ja suorastaan KÄSKYJÄ päästä jo yli. Tämä suututtaa minut täysin. Minulla ei ole mitään velvollisuutta tukahduttaa rakkauttani ja tuskaa, jota koen ilman lemmikkiäni. Silti asia oli vain pakko tehdä, tiesin sen. Nyt en joudu katumaan MITÄÄN<3 Tiedän, että tein kaiken oikein. Käytin joka ikisen oljenkorren kunnes seinä tuli vastaan.
No, isovanhempani on nyt tosiaan niin heikossa kunnossa, että on joutunut pois kotoa muualle asumaan. Ja se on mielestäni täysin oikein!! Nyt hänellä on jatkuvasti seuraa ja TURVAA, hän ei voi polttaa asuntoaan ja itseään, tai kaatua lyöden päänsä, lähteä ulos harhailemaan tms. Nyt hän saa kunnon ruokaa ja hoitoa. Mielestäni näin pitää ollakin!
Mutta. Minähän hoin näitä asioita PITKÄÄN, mutta asiat eivät edenneet. Vanhempi selkeästi yritti kieltää totuuden ja uskotella, että kyllä se siellä kotona pärjää, vaikka kuka tahansa näki, että vaara vaanii joka ikinen hetki ja on vain ajan kysymys, milloin sattuu jotain viimeisen kerran.
Tämän takia halusin saada isovanhemman hoitopaikkaan, ja siitä jankutin ja suututin vanhemman monta kertaa. Mutta nyt, vanhempi on tietenkin surullinen asiasta, kukapa ei? Nyt minä saan toistuvasti päälleni "piilovihaa" häneltä, tyyliin "nytpä sait haluamasi, oletko tyytyväinen." Minusta on pöyristyttävää saada näin kylmää kyytiä, vaikka minähän olen ajatellut toisen parasta ja halunnut hänet hoitoon, jotta kukaan ei joudu löytämään häntä kotoa menehtyneenä ja vihaamaan itseään, kun luotti liikaa pärjäämiseen. Ymmärrän vanhemman surua ja luultavasti myöhemmin hän sanoo, että näin piti tehdäkin, mutta suru sekoitti pään silloin. Olen kuitenkin katkera, koska itse käyn tätä lemmikkituskaa läpi joka ikinen päivä, täysin yksin, ja lisäksi koen nyt tehneeni elämäni virheen tässä isovanhempi-asiassa.
Siis olenko sittenkin tehnyt virheen, kun olen patistanut sukulaisia toimittamaan isovanhemman asialliseen hoitoon?? Raskasta tällainen.
Kommentit (54)
ElluKana kirjoitti:
Teit oikein. Ei mulla muuta
Kiitos. Tavallaan tiedän sen itsekin, mutta toisaalta tunnen syyllisyyttä, kun surusta sekaisin olevat syyllistävät. Olen minä itsekin surullinen, mutta isovanhempi elää vielä. En halua surra tässä hetkessä kuolemaa. Vaikka kyllähän se mielessä on usein. Kai se on itsensä henkistä valmistelua väistämättömään. En tiedä, itselläni on kyllä rauhallisempi olo nyt kun tiedän, että isovanhempi on edes turvallisessa paikassa. Varmasti hän haluaisi kotiin, mutta onko oikein antaa sairaan arvioida oma kuntonsa ja lopulta ajatella, että no ehkä sittenkin olisi pitänyt...
Oma pappani oli jäärä ja pysyi kotonaan itsekseen paitsi viimeiset pari päivää kun alkoi noutaja kolkuttelemaan ovelle. Silloin tuli lähtö sairaalaan. Ei kyllä ollut pelkoa että polttaisi talon höperyyksissään.
Ei ole aina kaunista (jos on koskaan) ihmisen lähtö tästä maailmasta parempaan paikkaan.
Jos on aihetta epäillä että vanhus yksin kotona ollessaan saa kerrostalossa tulipalon aikaiseksi joka voi satuttaa muitakin asukkaita niin ainoa vaihtoehto on hoivakoti.
Ja mitä tulee tuohon edesmenneen lemmikin kaipailuun niin voit olla varma että se on päässyt sinne mistä on tullutkin, rakkauden lähteelle. Sillä se on kaikkien määränpää lopulta...paikka jossa asuu pelkkä iso kiitos.
Teit oikein.
Jos oli noin dementoitunut jo, niin eihän sitäkään epävarmuutta jaksa kestää, mikä isovanhemman kotonaolosta seuraa.
(Huonot) Ajatukset spämmäävät muutenkin ihmisen päässä jatkuvasti, ja niitä omia ajatuksiaan pitäisi oppia katsomaan kriittisemmin.
Otat paljon vastuuta sellaisista asioista joille ei kukaan mitään voi.
Se on raskas taakka kantaa, jatkuvien syyllisyysajatusten lisäksi.
Jos pystyy ottamaan etäisyyttä syyllistävään ihmiseen, se on ensimmäinen askel.
Kix3363 kirjoitti:
Oma pappani oli jäärä ja pysyi kotonaan itsekseen paitsi viimeiset pari päivää kun alkoi noutaja kolkuttelemaan ovelle. Silloin tuli lähtö sairaalaan. Ei kyllä ollut pelkoa että polttaisi talon höperyyksissään.
Ei ole aina kaunista (jos on koskaan) ihmisen lähtö tästä maailmasta parempaan paikkaan.
Jos on aihetta epäillä että vanhus yksin kotona ollessaan saa kerrostalossa tulipalon aikaiseksi joka voi satuttaa muitakin asukkaita niin ainoa vaihtoehto on hoivakoti.
Ja mitä tulee tuohon edesmenneen lemmikin kaipailuun niin voit olla varma että se on päässyt sinne mistä on tullutkin, rakkauden lähteelle. Sillä se on kaikkien määränpää lopulta...paikka jossa asuu pelkkä iso kiitos.
Minulla kyllä oli aina takaraivossa pelko kämpän polttamisesta ja milloin mistäkin. Isovanhempi myös kaatuili eikä päässyt ylös. Tuskin edes söi kunnolla kotonaan. Minusta ei vain ollut oikein antaa niin sairaan olla omillaan.
aave mamma kirjoitti:
Teit oikein.
Jos oli noin dementoitunut jo, niin eihän sitäkään epävarmuutta jaksa kestää, mikä isovanhemman kotonaolosta seuraa.
(Huonot) Ajatukset spämmäävät muutenkin ihmisen päässä jatkuvasti, ja niitä omia ajatuksiaan pitäisi oppia katsomaan kriittisemmin.
Otat paljon vastuuta sellaisista asioista joille ei kukaan mitään voi.
Se on raskas taakka kantaa, jatkuvien syyllisyysajatusten lisäksi.
Jos pystyy ottamaan etäisyyttä syyllistävään ihmiseen, se on ensimmäinen askel.
Tiedän potevani turhankin kovia omantunnon tuskia asioista, joille en voi mitään :/ Ja vaikka tietäisin tehneeni oikein, niin silti epäröin, että entä jos kuitenkin...
Ulospäin annan itsestäni ehkä vähemmän välittävän kuvan, luulen. En esimerkiksi suostu puhumaan lemmikistä, minkä voi tulkita aika kylmäksi käytökseksi. Mutta oikeasti se asia on liian raskas puhumiseen. Haluan vain surra omassa rauhassani mutta en halua puhua siitä.
Samoin en haluaisi puhua isovanhemman ongelmista vaan keskittyä siihen, että nyt kodin vaarat ovat ohi ja isovanhempi saa tarvitsemansa hoidon.
Tavallaan tunnen olevani tyyliin vastuunpakoilija, joka vain jakelee ohjeita muille ja sitten muut surevat minun takiani. Jos olen omissa oloissani, tunnen itseni itsekkääksi, kun en viitsi olla yhteyksissä ihmisiin ja sitä ja tätä. Samalla muistuttelen kaikille, että minulla on oikeus olla omassa rauhassani jos haluan. Silti tunnen syyllisyyttä vähän milloin mistäkin, vaikka en halua pahaa. Kun en käynyt usein kylässä, ei se tarkoittanut etten välitä. En vain tiennyt mitä pitäisi sanoa tai tehdä, kun toinen puhuu omituisia. Kaikki tuntuu oman edun tavoittelulta ja selittelyltä, vaikka oikeasti on minullakin pelkoja, masennusta, ongelmia, huolia... Kaikkea. Pelkään sekoilevia ihmisiä kuin pikkulapsi. En osaa toimia oikein heidän kanssaan. Pitäisi, mutta kun ei se ole niin helppoa :(
Nimimerkki0000 kirjoitti:
Kix3363 kirjoitti:
Oma pappani oli jäärä ja pysyi kotonaan itsekseen paitsi viimeiset pari päivää kun alkoi noutaja kolkuttelemaan ovelle. Silloin tuli lähtö sairaalaan. Ei kyllä ollut pelkoa että polttaisi talon höperyyksissään.
Ei ole aina kaunista (jos on koskaan) ihmisen lähtö tästä maailmasta parempaan paikkaan.
Jos on aihetta epäillä että vanhus yksin kotona ollessaan saa kerrostalossa tulipalon aikaiseksi joka voi satuttaa muitakin asukkaita niin ainoa vaihtoehto on hoivakoti.
Ja mitä tulee tuohon edesmenneen lemmikin kaipailuun niin voit olla varma että se on päässyt sinne mistä on tullutkin, rakkauden lähteelle. Sillä se on kaikkien määränpää lopulta...paikka jossa asuu pelkkä iso kiitos.
Minulla kyllä oli aina takaraivossa pelko kämpän polttamisesta ja milloin mistäkin. Isovanhempi myös kaatuili eikä päässyt ylös. Tuskin edes söi kunnolla kotonaan. Minusta ei vain ollut oikein antaa niin sairaan olla omillaan.
Ihan oikea ratkaisu ja ihan oikea huoli ohjasi ratkaisua.
Sinun ei siis tarvitse olla syyllinen asiasta.
Ongelma on vain sen joka yrittää syyllistää sinua, älä ota tuosta itsellesi lisätaakkaa.
Kix3363 kirjoitti:
Nimimerkki0000 kirjoitti:
Kix3363 kirjoitti:
Oma pappani oli jäärä ja pysyi kotonaan itsekseen paitsi viimeiset pari päivää kun alkoi noutaja kolkuttelemaan ovelle. Silloin tuli lähtö sairaalaan. Ei kyllä ollut pelkoa että polttaisi talon höperyyksissään.
Ei ole aina kaunista (jos on koskaan) ihmisen lähtö tästä maailmasta parempaan paikkaan.
Jos on aihetta epäillä että vanhus yksin kotona ollessaan saa kerrostalossa tulipalon aikaiseksi joka voi satuttaa muitakin asukkaita niin ainoa vaihtoehto on hoivakoti.
Ja mitä tulee tuohon edesmenneen lemmikin kaipailuun niin voit olla varma että se on päässyt sinne mistä on tullutkin, rakkauden lähteelle. Sillä se on kaikkien määränpää lopulta...paikka jossa asuu pelkkä iso kiitos.
Minulla kyllä oli aina takaraivossa pelko kämpän polttamisesta ja milloin mistäkin. Isovanhempi myös kaatuili eikä päässyt ylös. Tuskin edes söi kunnolla kotonaan. Minusta ei vain ollut oikein antaa niin sairaan olla omillaan.
Ihan oikea ratkaisu ja ihan oikea huoli ohjasi ratkaisua.
Sinun ei siis tarvitse olla syyllinen asiasta.
Ongelma on vain sen joka yrittää syyllistää sinua, älä ota tuosta itsellesi lisätaakkaa.
Kiitos
Uskon, että myöhemmin vanhempi pyytää anteeksi ja selittää. Mutta kyllä tämä on silti paskaa minullekin.
Välillä mietin, olenko ylimitoittanut koko jutun. Olisiko kotona pärjäävä päätynyt muualle asumaan vain omaisten käskystä? Minun käsittääkseni näissä on tarkat seulat, eihän ketä tahansa voi "tyrkätä" jonnekin ilman todellista tarvetta?? Entä jos isovanhempi on saanut tietää, että minä olen puhunut hoidon tarpeesta pitkään, ja on vihainen minulle. Joissain asioissa isovanhempi on ihan normaali, mutta silti se omillaan asuminen ei mielestäni ollut tippaakaan turvallinen ja oikea vaihtoehto. Ja suurimmaksi osaksi hänellä on kuitenkin ollut ongelmia terveyden kanssa, muistin kanssa, ruuan kanssa, siivota hän ei todellakaan jaksanut, sekoilua, kaatumisen vaara ja kaatumisia, vaikeaa ja hidasta liikkumista... Kotipalvelu oli käytössä, mutta ihan jokaisesta käänteestä minua ei ole infottu reaaliajassa. En siis tiedä kaikkea kaikesta, mitä milloinkin on tehty ja miksi. Mielestäni ei vain ollut oikein, että niin heikossa kunnossa oleva asuu yksikseen ja joka päivä jännitetään, että onkohan siellä nyt kaaduttu, telottu itseä vahingossa, syttynyt tulipalo tai mitä ikinä. Mielestäni ajoittainen skarppius ei ole syy asua kotona, jos miinuksia on silti enemmän kuin plussia. Ja tuskin hyväkuntoista sijoitetaan pois kotoa??
Kauheaa vatvomista, miksi en voi vain lopettaa... Miksi syyllistän itseäni, vaikka ajattelen toisen parasta... Olen ihan hullu.
Valitettavasti nykyään ei vanhukset tahdo saada enää hoitoa hoitopaikoissakaan. Eli kannattaa käydä siellä seuraamassa tilannetta. Esim. oman mummoni kaatuilee siellä, koska hoitajilla "ei ole aikaa" auttaa.
Ei vanhus oli päässyt hoitoon, jos sitä ei todella tarvittaisi. Sinne ei pääse paljon niitäkään joiden pitäisi päästä., joten ihan turha huolia että olisit jotenkin turhaan saanut hänet sinne puhuttua.
Otan osaa rakkaan lemmikkisi vuoksi.
Liioittelet ja vatvot. Ongelma on ihan sinun korvien välissä. Ahdistuneisuushäiriö?
En oikein ymmärrä liten tuo koira-asia liittyi tuohon kysyttävään asiaan. Mutta joo, oikein teit.
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä liten tuo koira-asia liittyi tuohon kysyttävään asiaan. Mutta joo, oikein teit.
Puhuin lemmikistä, samoin puhuin vanhemmasta ja isovanhemmasta, eli en kertonut sen tarkemmin sukupuolia ja elukan lajia.
Miksi kerroin elukasta? Siksi että minulla oli aikoinaan kamala tuska sen sairauksien edetessä, kun tiesin että loppu lähenee. Vanhempi tiesi ja tietää, kuinka rakas otus minulle oli, mutta minäkin tein sen mitä täytyi tehdä. Nyt isovanhempi pääsi/joutui hoitopaikkaan, mutta vanhempi ei haluaisi ilmeisesti edelleenkään myöntää hoidon tarvetta. Nyt saan osakseni piilovihoittelua tyyliin "no siellä se nyt on hoidossa, juu, sinne nyt joutui." Minä sanoin monta kertaa, että asia on pakko hoitaa, ei isovanhempaa voi enää jättää oman onnensa nojaan kotiin, vaikka kuinka haluaisi sinne jäädä. Ja nyt se on toteutunut, mutta tunnen tehneeni väärin kun sukulaisia patistin tiukasti.
Vaikka järkikin sen sanoo, ettei apua tarvitsematon joudu hoitopaikkaan väkisin. Miksi minulle ei voitaisi mieluummin sanoa (siis sukulaiset), että olipa kiva että pidit huolta ja halusit hyvää. Miksi minulle täytyy piilovihoitella hyvän haluamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Ei vanhus oli päässyt hoitoon, jos sitä ei todella tarvittaisi. Sinne ei pääse paljon niitäkään joiden pitäisi päästä., joten ihan turha huolia että olisit jotenkin turhaan saanut hänet sinne puhuttua.
Otan osaa rakkaan lemmikkisi vuoksi.
Kiitos. Nyt lemmikki ei enää kärsi
Nimimerkki0000 kirjoitti:
Välillä mietin, olenko ylimitoittanut koko jutun. Olisiko kotona pärjäävä päätynyt muualle asumaan vain omaisten käskystä? Minun käsittääkseni näissä on tarkat seulat, eihän ketä tahansa voi "tyrkätä" jonnekin ilman todellista tarvetta?? Entä jos isovanhempi on saanut tietää, että minä olen puhunut hoidon tarpeesta pitkään, ja on vihainen minulle. Joissain asioissa isovanhempi on ihan normaali, mutta silti se omillaan asuminen ei mielestäni ollut tippaakaan turvallinen ja oikea vaihtoehto. Ja suurimmaksi osaksi hänellä on kuitenkin ollut ongelmia terveyden kanssa, muistin kanssa, ruuan kanssa, siivota hän ei todellakaan jaksanut, sekoilua, kaatumisen vaara ja kaatumisia, vaikeaa ja hidasta liikkumista... Kotipalvelu oli käytössä, mutta ihan jokaisesta käänteestä minua ei ole infottu reaaliajassa. En siis tiedä kaikkea kaikesta, mitä milloinkin on tehty ja miksi. Mielestäni ei vain ollut oikein, että niin heikossa kunnossa oleva asuu yksikseen ja joka päivä jännitetään, että onkohan siellä nyt kaaduttu, telottu itseä vahingossa, syttynyt tulipalo tai mitä ikinä. Mielestäni ajoittainen skarppius ei ole syy asua kotona, jos miinuksia on silti enemmän kuin plussia. Ja tuskin hyväkuntoista sijoitetaan pois kotoa??
Kauheaa vatvomista, miksi en voi vain lopettaa... Miksi syyllistän itseäni, vaikka ajattelen toisen parasta... Olen ihan hullu.
Nyt lopeta itsesyytökset ja itsesi kohtuuton vastuuttaminen kaikesta. Et ole tehnyt mitään väärää, ja palveluasumiseen ei voi työntää ihmistä, joka pärjää kotona, vaan jokaisen sinne ehdotetun ihmisen kohdalla tehdään tarkka palvelutarvearvio.
Olet joutunut kantamaan taakkaa niin isosta asiasta vanhempasi ollessa ns. kieltämisen tilassa isovanhempasi pärjäämisestä, että olet henkisesti lopussa, ja suhteellisuudentaju voi alkaa heittää tuossa tilanteessa. Kenen tahansa läheisen on vaikea seurata oman isovanhemman tai vanhemman sairastaumista dementiaan! Kyse ei ole nyt siitä millainen sinä olet, aika moni on "huono" sekoilevien dementikkojen kanssa.
Juttuun on vielä sekoittunut jotenkin entisen lemmikkisi poismeno, jossa jouduit tekemään vaikean päätöksen toimittaa lemmikki piikille. Nyt olet jumittunut miettimään ja vatvomaan miksi tämä mummosi/ukkisi asia meni niinkuin meni ja vanhempasi syyllistävä käytös pahentaa oloasi. Veikkaan, että hän ei syyllistä sinua ensimmäistä kertaa jostain asiasta.
Kuulostaa että olet henkisen jaksamisen äärirajoilla. Voisitko ajatella ottavasi yhteyttä esim. kriisikeskukseen, että saat tukea itsellesi ja asia lakkaa vaivaamasta sinua?
Vanhempi ei ole luonteeltaan ilkeä ja uskoo minun kykyihini ja kannustaa monissa asioissa, mutta tämä isovanhempi-homma on ollut hänen puoleltaan älytön. Ensin ongelmien ja isovanhemman pärjäämättömyyden kieltämistä, nyt isovanhemman saadessa tarvitsemaansa hoitoa takakireä suhtautuminen minuun ja passiivis-aggressiivinen puhetapa. Uskon, että tämä muutos vain surettaa vanhempaa, joten hän on nyt omalla tavallaan "seonnut" surusta. Mutta kyllähän elämässä täytyy ymmärtää realiteetit. Minäkin olisin pitänyt rakkaani hengissä vaikka väkisin, mutta en olisi voinut katsoa itseäni enää peilistä sen jälkeen. Toivon saavani pahoittelut vielä joskus.
Ymmärsinkö oikein, että syyllistit ja patistelit vanhempiasi hankkimaan hoitopaikan laitoksesta isovanhemmillesi?
Eihän se näin mene, sillä niistä päättävät hoitavat lääkärit, eikä juuri omaisilla ole mitään päätösvaltaa tai vaikutusta asiaan. Laitospaikka irtoaa vasta sitten, kun lääkärin mielestä vanhus ei pärjää kotona, vaikka muu yhteiskunnallinen tuki ja apu annetaan ja kunnallinen kotihoito päivystää vuorokauden ympäri ja käy vanhuksen luona monta kertaa päivässä tai vanhus on vaaraksi itselleen tai ympäristölle.
Ehkä vanhempasi kokivat olevansa puun ja kuoren välissä, kun sinä halusit isovanhempasi laitokseen, vaikka heillä hoitopaikan saamiseen ollut päätösvaltaa.
Minunkin isä kaatuilee, mutta on täysin mahdotonta, että itsepäistä isää vahdittaisiin palvelutalossa 24/7. Onnistuu kaatumaan kotonakin, vaikka meitä olisi viisi samassa huoneessa paikalla, kun nousee niin äkkiä.
Aiheutan toisinaan pahennusta sanamuodoillani, esim. "toimittaa piikille" jne., mutta siinä ei ole pätkääkään kyse kunnioituksen puutteesta vaan päinvastoin, olen niin tunteellinen ja herkkä ihminen, että minun on välillä pakko kovettaa itseni ja puhua "kylmemmin", jotta en ahdistu 24/7. Minä rakastin ja rakastan lemmikkiäni ikuisesti ja tekisin mitä vain, että saisin sen takaisin. Samoin tekisin mitä vain, jotta isovanhempi saisi erilaisen elämän, ilman dementiaa, omassa kodissa turvallisesti. Mutta kun se ei vain ollut mahdollista. Ei siinä auta asian kieltäminen.