Vanhemman suru ja piiloviha - teinkö sittenkin väärin???
Kirjoitan epämääräisesti, jotta kukaan ei tunnistaisi. Yrittäkää silti ymmärtää.
Eli isovanhempani on ollut jo vuosia dementoitunut ja sairaus on kärjistynyt siihen, että kotona "kävi ihmisiä" keskellä yötä seisomassa ja näitä juttuja kuultiin lukuisia kertoja "totena" enkä koskaan tiennyt, kuinka suhtautua. Olen HUONO lasten kanssa ja lisäksi ihmisten, jotka rumasti sanottuna hourailevat. Kukaan ei vanhuuden vaivoilleen mitään voi, mutta minä en osaa olla oikein vanhusten kanssa. Syytän siitä itseäni, olisi pitänyt ja olisin silti voinut vaikka ja mitä, vaikka oikeasti oma jaksamiseni on ollut monista syistä erittäin kortilla, olen vain yrittänyt esittää läheisille, että ei tässä mitään, epäonnistuin miljoonannen kerran jossain mutta täältä vaan noustaan. Kukaan ei tiedä todellisista ongelmistani ja ajatuksistani puoliakaan. Ehkä parempi niin, en kestä sääliä.
No, isovanhemman dementia eteni siihen pisteeseen, että selitti omituisia juttuja, juttuja oman aikansa ihmisistä kymmeniä vuosia ennen minun syntymääni, kuin voisin heidät jotenkin tuntea. Isovanhempi oli (ja on) harhaluuloinen, puhuu sekavia, ei tunnista aina tuttuja, edes meitä sukulaisia.
Pahoittelen jos poukkoilen liikaa.
Oli miten oli, minun maailman rakkain, todella pitkäikäinen lemmikkini oli pari vuotta asteittain heikkenevässä kunnossa. Tiesin, että loppu lähenee mutta halusin tietää tehneeni kaikkeni sen eteen. Se tulisi helpottamaan tuskaani sitten aikanaan. Katseltuani hiljaa pois kuihtuvaa rakastani, kovetin lopulta itseni ja toimitin sen piikille. Murruin asiasta täysin, huutoitkin vanhemmalleni asiasta, hän tiesi tasan tarkkaan kuinka palasina olin. Olen muuten edelleen, mutta päivä kerrallaan yritän pärjätä. Olen saanut vanhemmalta paljon vähättelyä ja suorastaan KÄSKYJÄ päästä jo yli. Tämä suututtaa minut täysin. Minulla ei ole mitään velvollisuutta tukahduttaa rakkauttani ja tuskaa, jota koen ilman lemmikkiäni. Silti asia oli vain pakko tehdä, tiesin sen. Nyt en joudu katumaan MITÄÄN<3 Tiedän, että tein kaiken oikein. Käytin joka ikisen oljenkorren kunnes seinä tuli vastaan.
No, isovanhempani on nyt tosiaan niin heikossa kunnossa, että on joutunut pois kotoa muualle asumaan. Ja se on mielestäni täysin oikein!! Nyt hänellä on jatkuvasti seuraa ja TURVAA, hän ei voi polttaa asuntoaan ja itseään, tai kaatua lyöden päänsä, lähteä ulos harhailemaan tms. Nyt hän saa kunnon ruokaa ja hoitoa. Mielestäni näin pitää ollakin!
Mutta. Minähän hoin näitä asioita PITKÄÄN, mutta asiat eivät edenneet. Vanhempi selkeästi yritti kieltää totuuden ja uskotella, että kyllä se siellä kotona pärjää, vaikka kuka tahansa näki, että vaara vaanii joka ikinen hetki ja on vain ajan kysymys, milloin sattuu jotain viimeisen kerran.
Tämän takia halusin saada isovanhemman hoitopaikkaan, ja siitä jankutin ja suututin vanhemman monta kertaa. Mutta nyt, vanhempi on tietenkin surullinen asiasta, kukapa ei? Nyt minä saan toistuvasti päälleni "piilovihaa" häneltä, tyyliin "nytpä sait haluamasi, oletko tyytyväinen." Minusta on pöyristyttävää saada näin kylmää kyytiä, vaikka minähän olen ajatellut toisen parasta ja halunnut hänet hoitoon, jotta kukaan ei joudu löytämään häntä kotoa menehtyneenä ja vihaamaan itseään, kun luotti liikaa pärjäämiseen. Ymmärrän vanhemman surua ja luultavasti myöhemmin hän sanoo, että näin piti tehdäkin, mutta suru sekoitti pään silloin. Olen kuitenkin katkera, koska itse käyn tätä lemmikkituskaa läpi joka ikinen päivä, täysin yksin, ja lisäksi koen nyt tehneeni elämäni virheen tässä isovanhempi-asiassa.
Siis olenko sittenkin tehnyt virheen, kun olen patistanut sukulaisia toimittamaan isovanhemman asialliseen hoitoon?? Raskasta tällainen.
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika jännä juttu, kun mun isä on myös vanha ja kaatuilee niin hän ei halunnut pois omista oloistaan kotoa. Minä antaisin hänen olle kotonaan niin kauan kuin pystyy, vaikka sitten kuolisi siihen. Koska en itse ymmärrä, mitä iloa isälleni olisi niistä vuosista/kuukausista palvelutalossa, jonne ei halunnut elämään? En siis mitenkään syyllistä sinua ap ja tiedän että ajattelen poikkeavasti, mietin vain, että ketä varten näitä vanhuksia pitää pitää hengissä jos se on heidän oman tahtonsa vastaista? Rakastan isääni ja halusin kunnioittaa hänen tahtoaan vaikka se ei olisikaan hänen elämäänsä pidentävää. Enkä väitä, ettette te muut rakastaisi, vaan huomautin siitä vain siksi, että minäkin rakastan.
Mutta isän olemista yksin ei sitten tarvinnut käytännössä katsoa niin pitkälle, että olisi kaatunut ja menehtynyt syystä jota en nyt avaa tähän. Mutta elelee edelleen :)En ole ap, mutta pakko kommentoida tähän väliin, että jos henkilö ei pärjää yksin kotona, hänen "rauhaan" jättäminen on heitteillejättö.
No hänelle tarjottiin kotipalvelua, mutta ei suostunut ottamaan siitä kuin puhelintsekkauksia. En koe että on heitteillejättö, minista ohmisellä on oikeus valita kuolla omaan kotiinsa jos niin haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, että minut nähdään kylmänä ihmisenä, kun en tyyliin koskaan avaudu mistään ja puhun asioista vähän tympeään sävyyn, juurikin vaikkapa lemmikin lopetuksesta. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät eläinrakkaudestani, että olen herkkä ja aika rikki sisältä. Suren ja murehdin niin paljon, mietin kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita ja yritän parhaani mukaan välttää ne, juuri vaikkapa "toimittamalla" isovanhemman hoitopaikkaan, jotta hänelle ei käy kotona pahasti, ja jotta sukulaiset eivät järkyty ja syyllistä itseään ja toisiaan ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta en ikinä tee hyvän haluamisestani numeroa, en kehtaa ottaa kunniaa sellaisesta. Toivoisin vain, että ihmiset ymmärtäisivät, kuinka paljon todellisuudessa yritän tehdä hyvää. Minun pitäisi tehdä myös itselleni hyvää, mutta taidan tiedostamattani rankaista itseäni jostain murehtimalla näin paljon.
Lemmikin ollessa elossa en ottanut pienintäkään riskiä missään asiassa, yritin pitää kodin turvallisena ja ennen kotoa lähtöä laitoin esim. terävät veitset piiloon, vaikka tuskin lemmikki olisi itseään niihin kolhinut kuitenkaan. En vain koskaan voi ottaa rennosti asioissa, joissa on olemassa jotain vaaraa. Minun on aina pakko varmistaa, että olen tehnyt kaikkeni. Olen niin herkkä syyllistämään itseäni ja vatvomaan.
Sun lähipiirissä on aivan pakko olla ollut narsisti. Minun terapeuttini on narsismista ymmärtävä ja hän sanoi, että narsistin läheiset kokevat poikkeuksetta väärää syyllisyyttä, koska niin narsistinen ihminen toimii; syyllistää kaikkia muita omista puutteistaan tai vioistaan. Hae apua, soita narsistien uhrien tuki ry:n puhelimeen. Vaikka sanot, että et tee itsellesi hyvää, niin tee minulle ja soita mun mielikseni, jookos? :)
En uskalla luvata soittavani, voin luvata harkitsevani. On niin iso askel pyytää apua, kun ei "tiedä" onko siihen aihetta (vaikka se olisi oikeasti aivan selkeää.)
Tuppaan aina vähättelemään ja pärjäämään viimeiseen asti yksin. Ja se on typerää.
Jep, sä on jännä ominaisuus monessa. Kun on joku pikkuongelma niin sitä voivotellaan suureen ääneen, mutta kun on oikeesti jotain isoa, jotain joka oikeesti satuttaa ja tuntuu että voimat loppuu, niin silloin kysyttäessä että miten voit, onko kaikki ok, sitä moni suuren hymyn kera totetaa että ei tässä mitään, kaikki hyvin. Jaksamisia sulle, ap. <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika jännä juttu, kun mun isä on myös vanha ja kaatuilee niin hän ei halunnut pois omista oloistaan kotoa. Minä antaisin hänen olle kotonaan niin kauan kuin pystyy, vaikka sitten kuolisi siihen. Koska en itse ymmärrä, mitä iloa isälleni olisi niistä vuosista/kuukausista palvelutalossa, jonne ei halunnut elämään? En siis mitenkään syyllistä sinua ap ja tiedän että ajattelen poikkeavasti, mietin vain, että ketä varten näitä vanhuksia pitää pitää hengissä jos se on heidän oman tahtonsa vastaista? Rakastan isääni ja halusin kunnioittaa hänen tahtoaan vaikka se ei olisikaan hänen elämäänsä pidentävää. Enkä väitä, ettette te muut rakastaisi, vaan huomautin siitä vain siksi, että minäkin rakastan.
Mutta isän olemista yksin ei sitten tarvinnut käytännössä katsoa niin pitkälle, että olisi kaatunut ja menehtynyt syystä jota en nyt avaa tähän. Mutta elelee edelleen :)Näen asian niin, että isovanhemman oli aika päästä lepäämään ja olemaan rauhassa. Kotona oli jatkuvasti kaatumisen vaara (ja kaatumisia toisinaan myös) ja vaikeuksia päästä ylös. Liikkuminen hyvin hidasta ja vaikeaa, vaara lähteä ulos hortoilemaan, vaara sytyttää tulipalo... Tietenkin kaikenlaisia turvallisuussysteemejä on olemassa, mutta mielestäni se on verrattavissa kärsivän eläimen elossa pitämiseen. Siis se, että tehdään kaikenlaisia viritelmiä, jotta vanhus voi elää kotona, mutta se on jatkuvaa säätämistä ja täynnä vaaroja siltikin. Mielestäni silloin hoitopaikka on oikea osoite. Siellä saa levätä ja lopettaa stressaamisen ja pelkäämisen. Tai näin minä ainakin kovasti toivon.
Lisäksi tuo dementia ja suoranainen sekoilu on mielestäni vaarallinen asia yksin elävälle vanhukselle. Helpostihan siinä roskia viedessä eksyy ja yhtäkkiä harhailee jossain kaukana. Mistä sitä koskaan tietää, milloin se hetki koittaa, kun ei enää osaakaan takaisin kotiin. Mielestäni on moraalisesti väärin ottaa tietoisia riskejä ja jälkeenpäin miettiä, että olisihan sitä ehkä kannattanut tehdä toisin, kun olisi vain tajunnut. Lisäksi isovanhempi on puhelias ihminen, joten minusta on hienoa että ympärillä on aina joku, jolle hän voi halutessaan puhua. Toivon vain, että paikka on hyvä ja oikea isovanhemmalle. Vaikka aina sitä miettii, että olisiko pitänyt vain antaa olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, että minut nähdään kylmänä ihmisenä, kun en tyyliin koskaan avaudu mistään ja puhun asioista vähän tympeään sävyyn, juurikin vaikkapa lemmikin lopetuksesta. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät eläinrakkaudestani, että olen herkkä ja aika rikki sisältä. Suren ja murehdin niin paljon, mietin kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita ja yritän parhaani mukaan välttää ne, juuri vaikkapa "toimittamalla" isovanhemman hoitopaikkaan, jotta hänelle ei käy kotona pahasti, ja jotta sukulaiset eivät järkyty ja syyllistä itseään ja toisiaan ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta en ikinä tee hyvän haluamisestani numeroa, en kehtaa ottaa kunniaa sellaisesta. Toivoisin vain, että ihmiset ymmärtäisivät, kuinka paljon todellisuudessa yritän tehdä hyvää. Minun pitäisi tehdä myös itselleni hyvää, mutta taidan tiedostamattani rankaista itseäni jostain murehtimalla näin paljon.
Lemmikin ollessa elossa en ottanut pienintäkään riskiä missään asiassa, yritin pitää kodin turvallisena ja ennen kotoa lähtöä laitoin esim. terävät veitset piiloon, vaikka tuskin lemmikki olisi itseään niihin kolhinut kuitenkaan. En vain koskaan voi ottaa rennosti asioissa, joissa on olemassa jotain vaaraa. Minun on aina pakko varmistaa, että olen tehnyt kaikkeni. Olen niin herkkä syyllistämään itseäni ja vatvomaan.
Sun lähipiirissä on aivan pakko olla ollut narsisti. Minun terapeuttini on narsismista ymmärtävä ja hän sanoi, että narsistin läheiset kokevat poikkeuksetta väärää syyllisyyttä, koska niin narsistinen ihminen toimii; syyllistää kaikkia muita omista puutteistaan tai vioistaan. Hae apua, soita narsistien uhrien tuki ry:n puhelimeen. Vaikka sanot, että et tee itsellesi hyvää, niin tee minulle ja soita mun mielikseni, jookos? :)
En uskalla luvata soittavani, voin luvata harkitsevani. On niin iso askel pyytää apua, kun ei "tiedä" onko siihen aihetta (vaikka se olisi oikeasti aivan selkeää.)
Tuppaan aina vähättelemään ja pärjäämään viimeiseen asti yksin. Ja se on typerää.
Jep, sä on jännä ominaisuus monessa. Kun on joku pikkuongelma niin sitä voivotellaan suureen ääneen, mutta kun on oikeesti jotain isoa, jotain joka oikeesti satuttaa ja tuntuu että voimat loppuu, niin silloin kysyttäessä että miten voit, onko kaikki ok, sitä moni suuren hymyn kera totetaa että ei tässä mitään, kaikki hyvin. Jaksamisia sulle, ap. <3
Se on totta. Ja niin vaikea asia muuttaa.. Kiitos<3 Tämä kirjoittaminenkin on hyvää terapiaa. Niin paljon asioita risteilee pitkin päätäni päivin ja öin. Poistun ketjusta joksikin aikaa, palaan viimeistään illalla.
Teit aivan oikein isovanhempasi kanssa. Jossain vaiheessa on pakko miettiä reilusti onko yksityisyyden ja oman tahdon kunnioittaminen ennemminkin heitteillejättöä. Toimit siis enemmän kuin oikein ja säästit omat vanhempasi kohtaamasta asiaa silmästä silmään. Nyt he sitten epäreilusti projisoivat pahaa oloaan ja ehkä syyllisyyttäänkin sinuun.
Mielestäni sinun kannattaisi ehkä mennä juttelemaan tunteistasi jonkun asiantuntijan kanssa. Vaikutat aika kuormittuneelta enkä ihmettele sitä yhtään. Tsemppiä kovasti, teit ihan oikein ja olen onnellinen että isovanhemmallasi on kaltaisesi lapsenlapsi!
Toimit oikein. Vanhusta ei oteta hoitoon enää, vaikka se olisi niin huonossa.kunnossa, että pitäisi. Sun vanhuksesi siis oli selvästi ylittänyt tuon rajan
(Lemmikki on vaan eläin. Se ei kuulu minusta tähän keissiin mitenkään edes.)
Nimimerkki0000 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä liten tuo koira-asia liittyi tuohon kysyttävään asiaan. Mutta joo, oikein teit.
Puhuin lemmikistä, samoin puhuin vanhemmasta ja isovanhemmasta, eli en kertonut sen tarkemmin sukupuolia ja elukan lajia.
Miksi kerroin elukasta? Siksi että minulla oli aikoinaan kamala tuska sen sairauksien edetessä, kun tiesin että loppu lähenee. Vanhempi tiesi ja tietää, kuinka rakas otus minulle oli, mutta minäkin tein sen mitä täytyi tehdä. Nyt isovanhempi pääsi/joutui hoitopaikkaan, mutta vanhempi ei haluaisi ilmeisesti edelleenkään myöntää hoidon tarvetta. Nyt saan osakseni piilovihoittelua tyyliin "no siellä se nyt on hoidossa, juu, sinne nyt joutui." Minä sanoin monta kertaa, että asia on pakko hoitaa, ei isovanhempaa voi enää jättää oman onnensa nojaan kotiin, vaikka kuinka haluaisi sinne jäädä. Ja nyt se on toteutunut, mutta tunnen tehneeni väärin kun sukulaisia patistin tiukasti.
Vaikka järkikin sen sanoo, ettei apua tarvitsematon joudu hoitopaikkaan väkisin. Miksi minulle ei voitaisi mieluummin sanoa (siis sukulaiset), että olipa kiva että pidit huolta ja halusit hyvää. Miksi minulle täytyy piilovihoitella hyvän haluamisesta.
Et voi tosissasi rinnastaa lemmikkiä ihmiseen?
Vierailija kirjoitti:
Nimimerkki0000 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä liten tuo koira-asia liittyi tuohon kysyttävään asiaan. Mutta joo, oikein teit.
Puhuin lemmikistä, samoin puhuin vanhemmasta ja isovanhemmasta, eli en kertonut sen tarkemmin sukupuolia ja elukan lajia.
Miksi kerroin elukasta? Siksi että minulla oli aikoinaan kamala tuska sen sairauksien edetessä, kun tiesin että loppu lähenee. Vanhempi tiesi ja tietää, kuinka rakas otus minulle oli, mutta minäkin tein sen mitä täytyi tehdä. Nyt isovanhempi pääsi/joutui hoitopaikkaan, mutta vanhempi ei haluaisi ilmeisesti edelleenkään myöntää hoidon tarvetta. Nyt saan osakseni piilovihoittelua tyyliin "no siellä se nyt on hoidossa, juu, sinne nyt joutui." Minä sanoin monta kertaa, että asia on pakko hoitaa, ei isovanhempaa voi enää jättää oman onnensa nojaan kotiin, vaikka kuinka haluaisi sinne jäädä. Ja nyt se on toteutunut, mutta tunnen tehneeni väärin kun sukulaisia patistin tiukasti.
Vaikka järkikin sen sanoo, ettei apua tarvitsematon joudu hoitopaikkaan väkisin. Miksi minulle ei voitaisi mieluummin sanoa (siis sukulaiset), että olipa kiva että pidit huolta ja halusit hyvää. Miksi minulle täytyy piilovihoitella hyvän haluamisesta.
Et voi tosissasi rinnastaa lemmikkiä ihmiseen?
Lemmikkin rakkaus on ehdotonta ja sitä myös rakastaa ehdotta. Ehkä sitä on joidenkin, varsinkin ei-eläinihmisten vaikea tajuta, mutta näin se on. Lemmikki saattaa aivan hyvin olla tärkeämpi kuin moni ihminen.
Tiedän yhden viisikymppisen jonka koira kuoli, semmonen jäyhä oikein perussuomalainen mies. Hän kertoi että ei tahdo päästä yli koiransa kuolemasta sitten millään. Se oli hänen paras kaveri ja mukana lähestulkon kaikessa.
Myös mä voin sanoa, että mun koira on mulle tärkeempi kuin joku tuntematon ihminen. Tietenkin on. Se on perheenjäsen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nimimerkki0000 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä liten tuo koira-asia liittyi tuohon kysyttävään asiaan. Mutta joo, oikein teit.
Puhuin lemmikistä, samoin puhuin vanhemmasta ja isovanhemmasta, eli en kertonut sen tarkemmin sukupuolia ja elukan lajia.
Miksi kerroin elukasta? Siksi että minulla oli aikoinaan kamala tuska sen sairauksien edetessä, kun tiesin että loppu lähenee. Vanhempi tiesi ja tietää, kuinka rakas otus minulle oli, mutta minäkin tein sen mitä täytyi tehdä. Nyt isovanhempi pääsi/joutui hoitopaikkaan, mutta vanhempi ei haluaisi ilmeisesti edelleenkään myöntää hoidon tarvetta. Nyt saan osakseni piilovihoittelua tyyliin "no siellä se nyt on hoidossa, juu, sinne nyt joutui." Minä sanoin monta kertaa, että asia on pakko hoitaa, ei isovanhempaa voi enää jättää oman onnensa nojaan kotiin, vaikka kuinka haluaisi sinne jäädä. Ja nyt se on toteutunut, mutta tunnen tehneeni väärin kun sukulaisia patistin tiukasti.
Vaikka järkikin sen sanoo, ettei apua tarvitsematon joudu hoitopaikkaan väkisin. Miksi minulle ei voitaisi mieluummin sanoa (siis sukulaiset), että olipa kiva että pidit huolta ja halusit hyvää. Miksi minulle täytyy piilovihoitella hyvän haluamisesta.
Et voi tosissasi rinnastaa lemmikkiä ihmiseen?
Lemmikkin rakkaus on ehdotonta ja sitä myös rakastaa ehdotta. Ehkä sitä on joidenkin, varsinkin ei-eläinihmisten vaikea tajuta, mutta näin se on. Lemmikki saattaa aivan hyvin olla tärkeämpi kuin moni ihminen.
Tiedän yhden viisikymppisen jonka koira kuoli, semmonen jäyhä oikein perussuomalainen mies. Hän kertoi että ei tahdo päästä yli koiransa kuolemasta sitten millään. Se oli hänen paras kaveri ja mukana lähestulkon kaikessa.
Myös mä voin sanoa, että mun koira on mulle tärkeempi kuin joku tuntematon ihminen. Tietenkin on. Se on perheenjäsen.
Ihmistä ei voi viedä piikille, sitten kun se on perheenjäsenen mielestä liian sairas jatkamaan elämää.
Oletko miettinyt asiaa siltä kannalta, että kuuluvatko isovanhempasi hoitovalinnat oikeastaan edes sinulle?
Anteeksi jos kysymys kuulostaa töykeältä mutta tarkoitukseni on herätellä sinua miettimään sitä, missä kulkee sinun henkilökohtaisen vastuusi raja suhteessa isovanhempaasi. Hän on kuitenkin vanhempasi vanhempi, sinä lapsenlapsi. Viesteistä ei voi päätellä ikääsi mutta tuon lemmikkiosuuden perusteella itse miellän sinut aika nuoreksi - pitääköhän tämä paikkaansa? Aika tyypillisesti vanhenevien ihmisten hoidosta konsultoidaan tietääkseni ensisijaisesti heidän omia lähiomaisiaan, yleensä lapsia, ja heidänkin sanojaan enemmän painavat hoitohenkilökunnan arviot hoidon tarpeesta.
Tarkoitan tällä sitä, että vaikka kuinka olisit kertonut mielipiteesi siitä missä isovanhempaa pitää hoitaa ja miten, sillä on tuskin ollut kauhean suoraa vaikutusta lopputulokseen koska päätökset on tehty ihan muin perustein. Siinä, että sanoo mielipiteensä, ei ole mitään väärää, vaikka tietysti se voi aiheuttaa eripuraa. Mutta on vaikea uskoa että lapsenlapsen mielipiteillä hoidon tarpeesta olisi tässä asiassa kovin suurta vaikutusta hoitopäätöksiin. Näinollen sun ei ehkä kannata turhaan potea asiasta näin huonoa omaatuntoakaan.
51: Häh? Siis se oli jo vuosien ajan selvä juttu, ettei isovanhempi pärjää enää omillaan, mutta vanhempi ei halunnut kohdata totuutta, vaan uskotteli kaiken olevan ihan ok. Samalla minä yritin sanoa useaan otteeseen, että ei tämä voi jatkua näin, nyt tehkää asialle jotain. Eli lähinnä patistin sukulaisia ottamaan vastuun asiasta ja siirryin itse syrjään. Yhden puhelun soitin, en muuta. Minusta oli inhottavaa katsoa vierestä sitä tosiasioiden kieltämistä ja jatkuvaa kuolemanvaaraa.
Mutta ehkä tämä homma on paisunut päässäni vähän liikaa. Onhan se surullista, kun asiat muuttuvat näin. Onneksi olen kuitenkin ollut tekemisissä isovanhemman kanssa<3 Silloin kun hänen dementiansa oli vasta lievää, hän tuli melkein päivittäin käymään meillä kotona ja teki ruokaa ja olimme monta tuntia yhdessä. Vasta kun sairaus alkoi edetä muuttaen isovanhemman persoonaa, aloin tapaamaan häntä vähemmän ja vähemmän :/ Se harmittaa, vaikka tämä on ollut vaikeaa minullekin. Mutta olen onnellinen siitä, että aikoinaan olemme olleet paljon tekemisissä<3
Edelliseen lisäten: Eihän kukaan tule vanhuksen ovelle hakemaan häntä tutkimuksiin huvin vuoksi, kyllähän asiaan täytyy tehdä aloite. Alunperin se lähti minulta, mutta sysäsin sen vastuun sitten vanhemmalle ja puhuin siitä säännöllisesti, jotta asia etenee ennen kuin tapahtuu pahoja.
Vierailija kirjoitti:
Nimimerkki0000 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä liten tuo koira-asia liittyi tuohon kysyttävään asiaan. Mutta joo, oikein teit.
Puhuin lemmikistä, samoin puhuin vanhemmasta ja isovanhemmasta, eli en kertonut sen tarkemmin sukupuolia ja elukan lajia.
Miksi kerroin elukasta? Siksi että minulla oli aikoinaan kamala tuska sen sairauksien edetessä, kun tiesin että loppu lähenee. Vanhempi tiesi ja tietää, kuinka rakas otus minulle oli, mutta minäkin tein sen mitä täytyi tehdä. Nyt isovanhempi pääsi/joutui hoitopaikkaan, mutta vanhempi ei haluaisi ilmeisesti edelleenkään myöntää hoidon tarvetta. Nyt saan osakseni piilovihoittelua tyyliin "no siellä se nyt on hoidossa, juu, sinne nyt joutui." Minä sanoin monta kertaa, että asia on pakko hoitaa, ei isovanhempaa voi enää jättää oman onnensa nojaan kotiin, vaikka kuinka haluaisi sinne jäädä. Ja nyt se on toteutunut, mutta tunnen tehneeni väärin kun sukulaisia patistin tiukasti.
Vaikka järkikin sen sanoo, ettei apua tarvitsematon joudu hoitopaikkaan väkisin. Miksi minulle ei voitaisi mieluummin sanoa (siis sukulaiset), että olipa kiva että pidit huolta ja halusit hyvää. Miksi minulle täytyy piilovihoitella hyvän haluamisesta.
Et voi tosissasi rinnastaa lemmikkiä ihmiseen?
Voinhan minä, ja helposti voinkin. Lemmikillä on ikuisesti paikka sydämessäni ja vaalin sen muistoa niin kauniisti kuin ikinä voin
Näen asian niin, että isovanhemman oli aika päästä lepäämään ja olemaan rauhassa. Kotona oli jatkuvasti kaatumisen vaara (ja kaatumisia toisinaan myös) ja vaikeuksia päästä ylös. Liikkuminen hyvin hidasta ja vaikeaa, vaara lähteä ulos hortoilemaan, vaara sytyttää tulipalo... Tietenkin kaikenlaisia turvallisuussysteemejä on olemassa, mutta mielestäni se on verrattavissa kärsivän eläimen elossa pitämiseen. Siis se, että tehdään kaikenlaisia viritelmiä, jotta vanhus voi elää kotona, mutta se on jatkuvaa säätämistä ja täynnä vaaroja siltikin. Mielestäni silloin hoitopaikka on oikea osoite. Siellä saa levätä ja lopettaa stressaamisen ja pelkäämisen. Tai näin minä ainakin kovasti toivon.