Vanhemman suru ja piiloviha - teinkö sittenkin väärin???
Kirjoitan epämääräisesti, jotta kukaan ei tunnistaisi. Yrittäkää silti ymmärtää.
Eli isovanhempani on ollut jo vuosia dementoitunut ja sairaus on kärjistynyt siihen, että kotona "kävi ihmisiä" keskellä yötä seisomassa ja näitä juttuja kuultiin lukuisia kertoja "totena" enkä koskaan tiennyt, kuinka suhtautua. Olen HUONO lasten kanssa ja lisäksi ihmisten, jotka rumasti sanottuna hourailevat. Kukaan ei vanhuuden vaivoilleen mitään voi, mutta minä en osaa olla oikein vanhusten kanssa. Syytän siitä itseäni, olisi pitänyt ja olisin silti voinut vaikka ja mitä, vaikka oikeasti oma jaksamiseni on ollut monista syistä erittäin kortilla, olen vain yrittänyt esittää läheisille, että ei tässä mitään, epäonnistuin miljoonannen kerran jossain mutta täältä vaan noustaan. Kukaan ei tiedä todellisista ongelmistani ja ajatuksistani puoliakaan. Ehkä parempi niin, en kestä sääliä.
No, isovanhemman dementia eteni siihen pisteeseen, että selitti omituisia juttuja, juttuja oman aikansa ihmisistä kymmeniä vuosia ennen minun syntymääni, kuin voisin heidät jotenkin tuntea. Isovanhempi oli (ja on) harhaluuloinen, puhuu sekavia, ei tunnista aina tuttuja, edes meitä sukulaisia.
Pahoittelen jos poukkoilen liikaa.
Oli miten oli, minun maailman rakkain, todella pitkäikäinen lemmikkini oli pari vuotta asteittain heikkenevässä kunnossa. Tiesin, että loppu lähenee mutta halusin tietää tehneeni kaikkeni sen eteen. Se tulisi helpottamaan tuskaani sitten aikanaan. Katseltuani hiljaa pois kuihtuvaa rakastani, kovetin lopulta itseni ja toimitin sen piikille. Murruin asiasta täysin, huutoitkin vanhemmalleni asiasta, hän tiesi tasan tarkkaan kuinka palasina olin. Olen muuten edelleen, mutta päivä kerrallaan yritän pärjätä. Olen saanut vanhemmalta paljon vähättelyä ja suorastaan KÄSKYJÄ päästä jo yli. Tämä suututtaa minut täysin. Minulla ei ole mitään velvollisuutta tukahduttaa rakkauttani ja tuskaa, jota koen ilman lemmikkiäni. Silti asia oli vain pakko tehdä, tiesin sen. Nyt en joudu katumaan MITÄÄN<3 Tiedän, että tein kaiken oikein. Käytin joka ikisen oljenkorren kunnes seinä tuli vastaan.
No, isovanhempani on nyt tosiaan niin heikossa kunnossa, että on joutunut pois kotoa muualle asumaan. Ja se on mielestäni täysin oikein!! Nyt hänellä on jatkuvasti seuraa ja TURVAA, hän ei voi polttaa asuntoaan ja itseään, tai kaatua lyöden päänsä, lähteä ulos harhailemaan tms. Nyt hän saa kunnon ruokaa ja hoitoa. Mielestäni näin pitää ollakin!
Mutta. Minähän hoin näitä asioita PITKÄÄN, mutta asiat eivät edenneet. Vanhempi selkeästi yritti kieltää totuuden ja uskotella, että kyllä se siellä kotona pärjää, vaikka kuka tahansa näki, että vaara vaanii joka ikinen hetki ja on vain ajan kysymys, milloin sattuu jotain viimeisen kerran.
Tämän takia halusin saada isovanhemman hoitopaikkaan, ja siitä jankutin ja suututin vanhemman monta kertaa. Mutta nyt, vanhempi on tietenkin surullinen asiasta, kukapa ei? Nyt minä saan toistuvasti päälleni "piilovihaa" häneltä, tyyliin "nytpä sait haluamasi, oletko tyytyväinen." Minusta on pöyristyttävää saada näin kylmää kyytiä, vaikka minähän olen ajatellut toisen parasta ja halunnut hänet hoitoon, jotta kukaan ei joudu löytämään häntä kotoa menehtyneenä ja vihaamaan itseään, kun luotti liikaa pärjäämiseen. Ymmärrän vanhemman surua ja luultavasti myöhemmin hän sanoo, että näin piti tehdäkin, mutta suru sekoitti pään silloin. Olen kuitenkin katkera, koska itse käyn tätä lemmikkituskaa läpi joka ikinen päivä, täysin yksin, ja lisäksi koen nyt tehneeni elämäni virheen tässä isovanhempi-asiassa.
Siis olenko sittenkin tehnyt virheen, kun olen patistanut sukulaisia toimittamaan isovanhemman asialliseen hoitoon?? Raskasta tällainen.
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että syyllistit ja patistelit vanhempiasi hankkimaan hoitopaikan laitoksesta isovanhemmillesi?
Eihän se näin mene, sillä niistä päättävät hoitavat lääkärit, eikä juuri omaisilla ole mitään päätösvaltaa tai vaikutusta asiaan. Laitospaikka irtoaa vasta sitten, kun lääkärin mielestä vanhus ei pärjää kotona, vaikka muu yhteiskunnallinen tuki ja apu annetaan ja kunnallinen kotihoito päivystää vuorokauden ympäri ja käy vanhuksen luona monta kertaa päivässä tai vanhus on vaaraksi itselleen tai ympäristölle.
Ehkä vanhempasi kokivat olevansa puun ja kuoren välissä, kun sinä halusit isovanhempasi laitokseen, vaikka heillä hoitopaikan saamiseen ollut päätösvaltaa.
Siis kävimme usein vanhemman kanssa läpi isovanhemman sekoilua ja minä sanoin monta kertaa, että ei tämä voi jatkua näin, isovanhempi ei pärjää yksin kotona. Tehkää asialle jotain ennen kuin on liian myöhäistä. Tiedän, etteivät omaiset voi työntää vanhusta laitokseen, mutta jostain aloitteen on silti lähdettävä. Minä en halunnut katsoa sivusta, mitä isovanhemmalle mahtaa seuraavaksi tapahtua, kun kukaan ei puutu peliin, koska ei halua kohdata vaikeaa asiaa.
Kaipa suurimpia ongelmiani on se, että vähättelen omia ongelmiani, en kerro koskaan kaikkea läheisille vaan suren yksin. Sulkeudun ja etäännyn, mutta sukulaiset ovat silti sydämessäni. Sitten kun väistämättömiä asioita tapahtuu, niin syyllistän itseni läpikotaisin ja palaan menneeseen miettien, mitä kaikkea olisi pitänyt ja ei olisi pitänyt. Vaikka minulla on samalla niin paljon murheita elämässäni, mutta silti koen aina, että minun pitäisi silti sitä ja silti tätä. En vain koskaan paljasta totuuksia läheisille. Tavallaan en halua jakaa liian henkilökohtaisia asioita, ja tavallaan en halua huolestuttaa ketään. Minulla on ollut synkkiäkin mietteitä itseeni liittyen. Mutta jos joku sukulainen saisi tietää... Niin häpeäisin ja paljon. En halua sellaista huomiota ikinä.
Huutoitket ja suret suureellinen itsekkäästi kaniasi ja kaadat ahdistuksen stressaantuneiden vanhempiesi päälle. Komentelet vanhempiasi miten mummoa pitää hoitaa. Et osaa yhtään asettua toisen asemaan vaan itsekkäästi omaa etua ajat.
Vierailija kirjoitti:
Huutoitket ja suret suureellinen itsekkäästi kaniasi ja kaadat ahdistuksen stressaantuneiden vanhempiesi päälle. Komentelet vanhempiasi miten mummoa pitää hoitaa. Et osaa yhtään asettua toisen asemaan vaan itsekkäästi omaa etua ajat.
Tekstissäni esiintyy lemmikki, vanhempi (1) ja isovanhempi. Missään en tietääkseni ole kirjoittanut mummosta enkä vanhemmista monikossa. Mene muualle hourailemaan kaneistasi, täällä yritetään keskustella realistisesti.
Ongelmasi kuulostavat tutuilta. Mietipä, onko joku läheisesi tuossa kuviossa narsisti? Ja ajattele aika lavealla pensselillä, ei niin, että täyttyvätkö diagnostiset kriteerit. Tai voisiko olla jopa niin, että osa läheisistäsi on tavallaan narsisteja ja loput käänteisnarsisteja? Eli ettei sulla normaalia välittämisen mallia olekaan?
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi kuulostavat tutuilta. Mietipä, onko joku läheisesi tuossa kuviossa narsisti? Ja ajattele aika lavealla pensselillä, ei niin, että täyttyvätkö diagnostiset kriteerit. Tai voisiko olla jopa niin, että osa läheisistäsi on tavallaan narsisteja ja loput käänteisnarsisteja? Eli ettei sulla normaalia välittämisen mallia olekaan?
Tulen hieman omituisista oloista. Perheeni on täysin normaali sinänsä, eikä meillä ole ollut mitään kummallisia sääntöjä ja tapoja kotona. Mutta tunneasioissa olemme olleet omillamme. En ole koskaan oppinut kertomaan asioistani läheisilleni täysin rehellisesti. Kerron vain jotain, jos kerron. Vasta viime aikoina olen oppinut kertomaan jotain seurustelukuviosotkuja vanhemmalle, mutta sekään ei tule luonnostaan. Vanhempi tietää sieltä täältä jotain, mutta hyvin vähän. Olen ehkä maailman huonoin kertomaan arkaluontoisia asioitani läheisille, mutta viime aikoina olen yrittänyt kertoa vanhemmalle jotain, kai koska oletan, että hän kovasti haluaisi tietää suruistani ja asioistani. Mutta kun päädyn lopulta aina sulkemaan suurimman osan syvälle sisimpääni ja kärsin yksinäni erot, kuolemat, murheet ja pelot. Onkohan se joku alitajuntainen kosto itselleni, en tiedä.
Kyllä voisin sanoa erästä läheistä narsistiksi, vaikka mielelläni en omia diagnoosejani tee... Mutta hänen käytöksensä on kylmää ja usein myös ilkeää. Jostain kumman syystä päädyn yhä uudestaan kertomaan kuulumisiani (pintapuolisesti tosin), vaikka tasan tarkkaan tiedän, ettei se kannata. Olen jollain tavalla hölmön hyväuskoinen enkä loppujen lopuksi kykene kylmään ilkeyteen, vaikka välillä tunnen myös vihaa joitain ihmisiä kohtaan. Päädyn aina miettimään syitä käytökselle ja ymmärtämään toisen ilkeyttäkin, vaikka samalla sattuu. Mieluummin esitän kovaa ja itken piilossa. Inhoan murtua ihmisten nähden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi kuulostavat tutuilta. Mietipä, onko joku läheisesi tuossa kuviossa narsisti? Ja ajattele aika lavealla pensselillä, ei niin, että täyttyvätkö diagnostiset kriteerit. Tai voisiko olla jopa niin, että osa läheisistäsi on tavallaan narsisteja ja loput käänteisnarsisteja? Eli ettei sulla normaalia välittämisen mallia olekaan?
Tulen hieman omituisista oloista. Perheeni on täysin normaali sinänsä, eikä meillä ole ollut mitään kummallisia sääntöjä ja tapoja kotona. Mutta tunneasioissa olemme olleet omillamme. En ole koskaan oppinut kertomaan asioistani läheisilleni täysin rehellisesti. Kerron vain jotain, jos kerron. Vasta viime aikoina olen oppinut kertomaan jotain seurustelukuviosotkuja vanhemmalle, mutta sekään ei tule luonnostaan. Vanhempi tietää sieltä täältä jotain, mutta hyvin vähän. Olen ehkä maailman huonoin kertomaan arkaluontoisia asioitani läheisille, mutta viime aikoina olen yrittänyt kertoa vanhemmalle jotain, kai koska oletan, että hän kovasti haluaisi tietää suruistani ja asioistani. Mutta kun päädyn lopulta aina sulkemaan suurimman osan syvälle sisimpääni ja kärsin yksinäni erot, kuolemat, murheet ja pelot. Onkohan se joku alitajuntainen kosto itselleni, en tiedä.
Kyllä voisin sanoa erästä läheistä narsistiksi, vaikka mielelläni en omia diagnoosejani tee... Mutta hänen käytöksensä on kylmää ja usein myös ilkeää. Jostain kumman syystä päädyn yhä uudestaan kertomaan kuulumisiani (pintapuolisesti tosin), vaikka tasan tarkkaan tiedän, ettei se kannata. Olen jollain tavalla hölmön hyväuskoinen enkä loppujen lopuksi kykene kylmään ilkeyteen, vaikka välillä tunnen myös vihaa joitain ihmisiä kohtaan. Päädyn aina miettimään syitä käytökselle ja ymmärtämään toisen ilkeyttäkin, vaikka samalla sattuu. Mieluummin esitän kovaa ja itken piilossa. Inhoan murtua ihmisten nähden.
Tilanteessasi on tosi paljon samoja elementtejä kuin omassani. Jooh. Minäkin päädyin hakemaan tukea vanhemmaltani, joka oikeasti ei todellakaan sisismmässään halunnut minua tukea, vaan vihasi minua, mutta en halunnut sitä uskoa, koska uskoin, että jos hän vihaa minua niin minun täytyy olla hirveä, vihattava ihminen. Olen itse asiassa edelleen prosessissa, jossa mietin, onko se totta vai mikä on totta.
Ja en "osaa" parantua tai tehdä mitään hyvää itselleni koska haluan kostaa jotain itselleni. En vain tiedä mitä. Olen hakenut itselleni apua, koska vihani alkoi kaatua muidenkin kuin itseni päälle.
Tuntuu etten tunne itseäni ollenkaan. Ethän joudu olemaan tekemisissä sen kylmän vihaavan ihmisen kanssa? Koita saada järjestettyä niin, ettei sinun tarvitse olla. Kuulostaa sille, että haet koko ajan tukea sitä saamatta.
Minusta tuntuu, että minut nähdään kylmänä ihmisenä, kun en tyyliin koskaan avaudu mistään ja puhun asioista vähän tympeään sävyyn, juurikin vaikkapa lemmikin lopetuksesta. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät eläinrakkaudestani, että olen herkkä ja aika rikki sisältä. Suren ja murehdin niin paljon, mietin kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita ja yritän parhaani mukaan välttää ne, juuri vaikkapa "toimittamalla" isovanhemman hoitopaikkaan, jotta hänelle ei käy kotona pahasti, ja jotta sukulaiset eivät järkyty ja syyllistä itseään ja toisiaan ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta en ikinä tee hyvän haluamisestani numeroa, en kehtaa ottaa kunniaa sellaisesta. Toivoisin vain, että ihmiset ymmärtäisivät, kuinka paljon todellisuudessa yritän tehdä hyvää. Minun pitäisi tehdä myös itselleni hyvää, mutta taidan tiedostamattani rankaista itseäni jostain murehtimalla näin paljon.
Lemmikin ollessa elossa en ottanut pienintäkään riskiä missään asiassa, yritin pitää kodin turvallisena ja ennen kotoa lähtöä laitoin esim. terävät veitset piiloon, vaikka tuskin lemmikki olisi itseään niihin kolhinut kuitenkaan. En vain koskaan voi ottaa rennosti asioissa, joissa on olemassa jotain vaaraa. Minun on aina pakko varmistaa, että olen tehnyt kaikkeni. Olen niin herkkä syyllistämään itseäni ja vatvomaan.
Hmm. Miten kummassa olet onnistunut saamaan isovanhemmallesi hoitopaikan, se minua ihmetyttää kirjoituksessasi eniten. Minä en juuri koskaan saa ihmisiä toimimaan kuten haluan! Kun koetin saada äidilleni muuttoa palvelutaloon, hän haukkui minut pystyyn, joten annoin hänen olla kotona. Hänen kohdallaan se kyllä oli oikea ratkaisu. Nyt huolena on isä, joka ei myöskään halua palvelutaloon eikä hoitokotiin, ei hammaslääkäriin eikä mihinkään muuhunkaan lääkäriin ja tyrmää joka kerta puheeni niistä. Vanhan kuulemma kuuluukin olla huonokuntoinen, huonokuuloinen, huonosti näkevä jne. eikä hampaissa Ole ennenkään ollut koskaan vikaa...
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Miten kummassa olet onnistunut saamaan isovanhemmallesi hoitopaikan, se minua ihmetyttää kirjoituksessasi eniten. Minä en juuri koskaan saa ihmisiä toimimaan kuten haluan! Kun koetin saada äidilleni muuttoa palvelutaloon, hän haukkui minut pystyyn, joten annoin hänen olla kotona. Hänen kohdallaan se kyllä oli oikea ratkaisu. Nyt huolena on isä, joka ei myöskään halua palvelutaloon eikä hoitokotiin, ei hammaslääkäriin eikä mihinkään muuhunkaan lääkäriin ja tyrmää joka kerta puheeni niistä. Vanhan kuulemma kuuluukin olla huonokuntoinen, huonokuuloinen, huonosti näkevä jne. eikä hampaissa Ole ennenkään ollut koskaan vikaa...
Minä siis lähinnä ihmetellen onnittelen sinua ap, että olet onnistunut hoitamaan asiat kuten pitää. Sinulla ei ole mitään syytä huonoon omatuntoon, päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, että minut nähdään kylmänä ihmisenä, kun en tyyliin koskaan avaudu mistään ja puhun asioista vähän tympeään sävyyn, juurikin vaikkapa lemmikin lopetuksesta. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät eläinrakkaudestani, että olen herkkä ja aika rikki sisältä. Suren ja murehdin niin paljon, mietin kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita ja yritän parhaani mukaan välttää ne, juuri vaikkapa "toimittamalla" isovanhemman hoitopaikkaan, jotta hänelle ei käy kotona pahasti, ja jotta sukulaiset eivät järkyty ja syyllistä itseään ja toisiaan ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta en ikinä tee hyvän haluamisestani numeroa, en kehtaa ottaa kunniaa sellaisesta. Toivoisin vain, että ihmiset ymmärtäisivät, kuinka paljon todellisuudessa yritän tehdä hyvää. Minun pitäisi tehdä myös itselleni hyvää, mutta taidan tiedostamattani rankaista itseäni jostain murehtimalla näin paljon.
Lemmikin ollessa elossa en ottanut pienintäkään riskiä missään asiassa, yritin pitää kodin turvallisena ja ennen kotoa lähtöä laitoin esim. terävät veitset piiloon, vaikka tuskin lemmikki olisi itseään niihin kolhinut kuitenkaan. En vain koskaan voi ottaa rennosti asioissa, joissa on olemassa jotain vaaraa. Minun on aina pakko varmistaa, että olen tehnyt kaikkeni. Olen niin herkkä syyllistämään itseäni ja vatvomaan.
Sun lähipiirissä on aivan pakko olla ollut narsisti. Minun terapeuttini on narsismista ymmärtävä ja hän sanoi, että narsistin läheiset kokevat poikkeuksetta väärää syyllisyyttä, koska niin narsistinen ihminen toimii; syyllistää kaikkia muita omista puutteistaan tai vioistaan. Hae apua, soita narsistien uhrien tuki ry:n puhelimeen. Vaikka sanot, että et tee itsellesi hyvää, niin tee minulle ja soita mun mielikseni, jookos? :)
Kuullostaa kovasti siltä että isovanhempi olisi pitänyt laittaa laitoshoitoon jo paljon aiemmin. Sun vanhempi on passiivis-aggressiivinen. Ei muuta kun sanot hänelle suoraan niinkuin asia on. Ja pakko sanoa että todella erikoista ja lapsellista että vanhempasi jollain lailla yrittää vyöryttää syytä SINUN niskaan. Kyllä hän on väärässä, älä turhaa itseäsi syyttele ja sure lemmikkiäsi niin paljon kun sinun pitää. Siinäkään ei ole mitään vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi kuulostavat tutuilta. Mietipä, onko joku läheisesi tuossa kuviossa narsisti? Ja ajattele aika lavealla pensselillä, ei niin, että täyttyvätkö diagnostiset kriteerit. Tai voisiko olla jopa niin, että osa läheisistäsi on tavallaan narsisteja ja loput käänteisnarsisteja? Eli ettei sulla normaalia välittämisen mallia olekaan?
Tulen hieman omituisista oloista. Perheeni on täysin normaali sinänsä, eikä meillä ole ollut mitään kummallisia sääntöjä ja tapoja kotona. Mutta tunneasioissa olemme olleet omillamme. En ole koskaan oppinut kertomaan asioistani läheisilleni täysin rehellisesti. Kerron vain jotain, jos kerron. Vasta viime aikoina olen oppinut kertomaan jotain seurustelukuviosotkuja vanhemmalle, mutta sekään ei tule luonnostaan. Vanhempi tietää sieltä täältä jotain, mutta hyvin vähän. Olen ehkä maailman huonoin kertomaan arkaluontoisia asioitani läheisille, mutta viime aikoina olen yrittänyt kertoa vanhemmalle jotain, kai koska oletan, että hän kovasti haluaisi tietää suruistani ja asioistani. Mutta kun päädyn lopulta aina sulkemaan suurimman osan syvälle sisimpääni ja kärsin yksinäni erot, kuolemat, murheet ja pelot. Onkohan se joku alitajuntainen kosto itselleni, en tiedä.
Kyllä voisin sanoa erästä läheistä narsistiksi, vaikka mielelläni en omia diagnoosejani tee... Mutta hänen käytöksensä on kylmää ja usein myös ilkeää. Jostain kumman syystä päädyn yhä uudestaan kertomaan kuulumisiani (pintapuolisesti tosin), vaikka tasan tarkkaan tiedän, ettei se kannata. Olen jollain tavalla hölmön hyväuskoinen enkä loppujen lopuksi kykene kylmään ilkeyteen, vaikka välillä tunnen myös vihaa joitain ihmisiä kohtaan. Päädyn aina miettimään syitä käytökselle ja ymmärtämään toisen ilkeyttäkin, vaikka samalla sattuu. Mieluummin esitän kovaa ja itken piilossa. Inhoan murtua ihmisten nähden.
Tilanteessasi on tosi paljon samoja elementtejä kuin omassani. Jooh. Minäkin päädyin hakemaan tukea vanhemmaltani, joka oikeasti ei todellakaan sisismmässään halunnut minua tukea, vaan vihasi minua, mutta en halunnut sitä uskoa, koska uskoin, että jos hän vihaa minua niin minun täytyy olla hirveä, vihattava ihminen. Olen itse asiassa edelleen prosessissa, jossa mietin, onko se totta vai mikä on totta.
Ja en "osaa" parantua tai tehdä mitään hyvää itselleni koska haluan kostaa jotain itselleni. En vain tiedä mitä. Olen hakenut itselleni apua, koska vihani alkoi kaatua muidenkin kuin itseni päälle.
Tuntuu etten tunne itseäni ollenkaan. Ethän joudu olemaan tekemisissä sen kylmän vihaavan ihmisen kanssa? Koita saada järjestettyä niin, ettei sinun tarvitse olla. Kuulostaa sille, että haet koko ajan tukea sitä saamatta.
Toivon, ettei hän vihaa minua. Mutta en voi tietää, en ehkä välitäkään tietää. En onneksi joudu olla tekemisissä hänen kanssaan. Typerää hyvyyttäni yritän aina vastailla viesteihin, mutta en tiedä miksi sorrun siihen yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka tiedän lopputuloksen. Kyseessä ei siis ole minkäänlainen romanttinen juttu, vaan sukulainen, jos ei tullut selkeästi esille.
Olen jo päättänyt ottaa roimasti etäisyyttä, eikä siitä ole paluuta. Olen yrittänyt ja yrittänyt, mutta kun homma kiertää kehää, vuodesta toiseen. Voin vastata joskus, mutta en enää edes yritä avata sisintäni. Mitään menetettävää ei ole koskaan ollutkaan. En tiedä, pitääkö tämä sukulainen minua hyvänä vai huonona ihmisenä, en saa selvää enkä kysy suoraankaan. Olen usein miettinyt, että saanko moitteita siksi, että hän näkee minut surkeana, vai siksi, että minä pystyisin parempaan hänen mielestään. Oli miten oli, ei sillä ole niin väliä enää. Sillä on väliä, että murehdin itseni kuoliaaksi kaikkien puolesta, mutta kukaan ei varmaan edes älyä sitä :/
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Miten kummassa olet onnistunut saamaan isovanhemmallesi hoitopaikan, se minua ihmetyttää kirjoituksessasi eniten. Minä en juuri koskaan saa ihmisiä toimimaan kuten haluan! Kun koetin saada äidilleni muuttoa palvelutaloon, hän haukkui minut pystyyn, joten annoin hänen olla kotona. Hänen kohdallaan se kyllä oli oikea ratkaisu. Nyt huolena on isä, joka ei myöskään halua palvelutaloon eikä hoitokotiin, ei hammaslääkäriin eikä mihinkään muuhunkaan lääkäriin ja tyrmää joka kerta puheeni niistä. Vanhan kuulemma kuuluukin olla huonokuntoinen, huonokuuloinen, huonosti näkevä jne. eikä hampaissa Ole ennenkään ollut koskaan vikaa...
Minä siis lähinnä ihmetellen onnittelen sinua ap, että olet onnistunut hoitamaan asiat kuten pitää. Sinulla ei ole mitään syytä huonoon omatuntoon, päinvastoin.
Kiitos<3 En oikein tiedä... Kai osaan olla peloissani niin jämäkkä. Olin niin varma, että jonain päivänä tapahtuu vielä pahoja, jos isovanhemman hoito ei edisty, joten en voinut antaa asian olla ja katsoa mitä tuleman pitää.
Vierailija kirjoitti:
Kuullostaa kovasti siltä että isovanhempi olisi pitänyt laittaa laitoshoitoon jo paljon aiemmin. Sun vanhempi on passiivis-aggressiivinen. Ei muuta kun sanot hänelle suoraan niinkuin asia on. Ja pakko sanoa että todella erikoista ja lapsellista että vanhempasi jollain lailla yrittää vyöryttää syytä SINUN niskaan. Kyllä hän on väärässä, älä turhaa itseäsi syyttele ja sure lemmikkiäsi niin paljon kun sinun pitää. Siinäkään ei ole mitään vikaa.
Kiitos<3 Niin suren... Tiedän, että kukaan ei voi viedä minulta oikeutta kokea tätä surua ja ikävää</3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, että minut nähdään kylmänä ihmisenä, kun en tyyliin koskaan avaudu mistään ja puhun asioista vähän tympeään sävyyn, juurikin vaikkapa lemmikin lopetuksesta. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät eläinrakkaudestani, että olen herkkä ja aika rikki sisältä. Suren ja murehdin niin paljon, mietin kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita ja yritän parhaani mukaan välttää ne, juuri vaikkapa "toimittamalla" isovanhemman hoitopaikkaan, jotta hänelle ei käy kotona pahasti, ja jotta sukulaiset eivät järkyty ja syyllistä itseään ja toisiaan ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta en ikinä tee hyvän haluamisestani numeroa, en kehtaa ottaa kunniaa sellaisesta. Toivoisin vain, että ihmiset ymmärtäisivät, kuinka paljon todellisuudessa yritän tehdä hyvää. Minun pitäisi tehdä myös itselleni hyvää, mutta taidan tiedostamattani rankaista itseäni jostain murehtimalla näin paljon.
Lemmikin ollessa elossa en ottanut pienintäkään riskiä missään asiassa, yritin pitää kodin turvallisena ja ennen kotoa lähtöä laitoin esim. terävät veitset piiloon, vaikka tuskin lemmikki olisi itseään niihin kolhinut kuitenkaan. En vain koskaan voi ottaa rennosti asioissa, joissa on olemassa jotain vaaraa. Minun on aina pakko varmistaa, että olen tehnyt kaikkeni. Olen niin herkkä syyllistämään itseäni ja vatvomaan.
Sun lähipiirissä on aivan pakko olla ollut narsisti. Minun terapeuttini on narsismista ymmärtävä ja hän sanoi, että narsistin läheiset kokevat poikkeuksetta väärää syyllisyyttä, koska niin narsistinen ihminen toimii; syyllistää kaikkia muita omista puutteistaan tai vioistaan. Hae apua, soita narsistien uhrien tuki ry:n puhelimeen. Vaikka sanot, että et tee itsellesi hyvää, niin tee minulle ja soita mun mielikseni, jookos? :)
En uskalla luvata soittavani, voin luvata harkitsevani. On niin iso askel pyytää apua, kun ei "tiedä" onko siihen aihetta (vaikka se olisi oikeasti aivan selkeää.)
Tuppaan aina vähättelemään ja pärjäämään viimeiseen asti yksin. Ja se on typerää.
Aika jännä juttu, kun mun isä on myös vanha ja kaatuilee niin hän ei halunnut pois omista oloistaan kotoa. Minä antaisin hänen olle kotonaan niin kauan kuin pystyy, vaikka sitten kuolisi siihen. Koska en itse ymmärrä, mitä iloa isälleni olisi niistä vuosista/kuukausista palvelutalossa, jonne ei halunnut elämään? En siis mitenkään syyllistä sinua ap ja tiedän että ajattelen poikkeavasti, mietin vain, että ketä varten näitä vanhuksia pitää pitää hengissä jos se on heidän oman tahtonsa vastaista? Rakastan isääni ja halusin kunnioittaa hänen tahtoaan vaikka se ei olisikaan hänen elämäänsä pidentävää. Enkä väitä, ettette te muut rakastaisi, vaan huomautin siitä vain siksi, että minäkin rakastan.
Mutta isän olemista yksin ei sitten tarvinnut käytännössä katsoa niin pitkälle, että olisi kaatunut ja menehtynyt syystä jota en nyt avaa tähän. Mutta elelee edelleen :)
Vierailija kirjoitti:
Aika jännä juttu, kun mun isä on myös vanha ja kaatuilee niin hän ei halunnut pois omista oloistaan kotoa. Minä antaisin hänen olle kotonaan niin kauan kuin pystyy, vaikka sitten kuolisi siihen. Koska en itse ymmärrä, mitä iloa isälleni olisi niistä vuosista/kuukausista palvelutalossa, jonne ei halunnut elämään? En siis mitenkään syyllistä sinua ap ja tiedän että ajattelen poikkeavasti, mietin vain, että ketä varten näitä vanhuksia pitää pitää hengissä jos se on heidän oman tahtonsa vastaista? Rakastan isääni ja halusin kunnioittaa hänen tahtoaan vaikka se ei olisikaan hänen elämäänsä pidentävää. Enkä väitä, ettette te muut rakastaisi, vaan huomautin siitä vain siksi, että minäkin rakastan.
Mutta isän olemista yksin ei sitten tarvinnut käytännössä katsoa niin pitkälle, että olisi kaatunut ja menehtynyt syystä jota en nyt avaa tähän. Mutta elelee edelleen :)
En ole ap, mutta pakko kommentoida tähän väliin, että jos henkilö ei pärjää yksin kotona, hänen "rauhaan" jättäminen on heitteillejättö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, että minut nähdään kylmänä ihmisenä, kun en tyyliin koskaan avaudu mistään ja puhun asioista vähän tympeään sävyyn, juurikin vaikkapa lemmikin lopetuksesta. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät eläinrakkaudestani, että olen herkkä ja aika rikki sisältä. Suren ja murehdin niin paljon, mietin kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita ja yritän parhaani mukaan välttää ne, juuri vaikkapa "toimittamalla" isovanhemman hoitopaikkaan, jotta hänelle ei käy kotona pahasti, ja jotta sukulaiset eivät järkyty ja syyllistä itseään ja toisiaan ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta en ikinä tee hyvän haluamisestani numeroa, en kehtaa ottaa kunniaa sellaisesta. Toivoisin vain, että ihmiset ymmärtäisivät, kuinka paljon todellisuudessa yritän tehdä hyvää. Minun pitäisi tehdä myös itselleni hyvää, mutta taidan tiedostamattani rankaista itseäni jostain murehtimalla näin paljon.
Lemmikin ollessa elossa en ottanut pienintäkään riskiä missään asiassa, yritin pitää kodin turvallisena ja ennen kotoa lähtöä laitoin esim. terävät veitset piiloon, vaikka tuskin lemmikki olisi itseään niihin kolhinut kuitenkaan. En vain koskaan voi ottaa rennosti asioissa, joissa on olemassa jotain vaaraa. Minun on aina pakko varmistaa, että olen tehnyt kaikkeni. Olen niin herkkä syyllistämään itseäni ja vatvomaan.
Sun lähipiirissä on aivan pakko olla ollut narsisti. Minun terapeuttini on narsismista ymmärtävä ja hän sanoi, että narsistin läheiset kokevat poikkeuksetta väärää syyllisyyttä, koska niin narsistinen ihminen toimii; syyllistää kaikkia muita omista puutteistaan tai vioistaan. Hae apua, soita narsistien uhrien tuki ry:n puhelimeen. Vaikka sanot, että et tee itsellesi hyvää, niin tee minulle ja soita mun mielikseni, jookos? :)
En uskalla luvata soittavani, voin luvata harkitsevani. On niin iso askel pyytää apua, kun ei "tiedä" onko siihen aihetta (vaikka se olisi oikeasti aivan selkeää.)
Tuppaan aina vähättelemään ja pärjäämään viimeiseen asti yksin. Ja se on typerää.
Samaa mietin minäkin aikoinaan, koska AINA oli olevinaan ja onkin ihmisiä, jotka olisivat tartteneet sitä apua jopa minuakin enemmän. Mutta minua auttoi lause, jossa oikeutettiin avun halua sillä, että jos jokin asia häiritsee jokapäiväistä elämää, niin silloin siihen on oikeus hakea apua.
Kiitos
Nyt vain itken, mietin mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä. Nyt en voi enää mennä isovanhemman luokse kylään :'( Vaikka väärältä se tuntui silloinkin, kun tiesi, ettei isovanhemman paikka olisi kotona. Hänellä oli melkein heti muuton jälkeen suuria muuttosuunnitelmia "seuraavaan kotiin." Uskoikohan itsekään, että niissä puheissa olisi mitään järkeä ollut...
Aina sitä sanotaan joka paikassa, että käykää isovanhemmilla kylässä tai myöhemmin kadutte. Aina ajattelin, että käydään käydään, mutta usein se jäi. Olin typerä. Tästä on tie vain alaspäin :/ Itsesyytökset, katumus ja lopulta poismeno. En vain tajua, miksi en voinut vierailla. Ja samalla tajuan, koska isovanhempi oli niin erilainen kuin terveenä. En osannut sanoa mitään järkevää, minulla oli vaivaantunut ja epävarma olo. "Mitä vastaan, jos isovanhempi kysyy kenen lapsi olen? Kysyykö hän sitä tosissaan? Vai katsooko vain, että menenkö lankaan? Mitä teen, jos isovanhempi kertoo omituisia juttuja tuikituntemattomista ihmisistä, tai asioista joita ei edes ole tapahtunut? Esimerkiksi "yöllisistä vieraista" ja heidän tekosistaan." Nämä kaikki tapahtuivat oikeasti, ja olin vain niin.. avuton kai. En osannut enää suhtautua mitenkään mihinkään :( Isovanhempi saattoi ensin puhua järkevästi, ja seuraavassa lauseessa sanoa jotain aivan omituista. Surkea fiilis, olisi pitänyt ja olisi pitänyt.