Kun kohtaatte henkisesti raskaita ja negatiivisia ihmisiä miten estätte negatiivisuutta tarttumasta itseenne?

Isäni on äärettömän pessimistinen, masentunut ja kaikin puolin raskasta seuraa. Hän huomaa ainoastaan asioiden huonot puolet ja kokee oikeudekseen arvostella ja huomautella jokaisesta pikku asiasta joka on huonosti tai mikä pitäisi tehdä "paremmin". Hän saa jokaisesta pienimmästäkin mokasta, vahingosta tai unohduksesta raivokohtauksia ja asioiden hoitaminen on hänen kanssaan vaikeaa. En tietenkään haluaisi katkaista häneen välejä kokonaan koska kaikesta huolimatta hän on minulle rakas ihminen, mutta huomaan oman oloni ja mielentilan laskevan aina rajusti jo lyhyen näkemisen jälkeen. Tämä tapahtuu, vaikka yritän ihan tietoisesti tsempata itseäni koko ajan ja pakotan itseni pitämään positiivisen asenteen. Tiedostan siis kuvion, sen syyt ja seuraukset mutta en silti osaa "suojata" itseäni hänen energialtaan. Toiset kuitenkin tuntuvat osaavan sen paremmin, ja esimerkiksi äitini näyttää olevan täysin immuuni isäni masistelulle. Hän ei kuitenkaan osaa antaa tähän vinkkejä koska kyky tähän tulee ilmeisesti niin luonnostaan sen kummemmin ajattelematta. Onko se taito jonka voi opetella vai onko kyse ihmisen luontaisesta herkkyydestä ja taidosta lukea ihmisiä ja heidän tunteitaan? Jos tiedostan peilaavani negatiivisia tunteita, voinko myös tietoisesti oppia siitä pois?

Olen karsinut kaikki muut negatiiviset ihmiset ja "ystävät" elämästäni pois, mutta perheen kohdalla se onkin heti vaikeampaa. Tietysti voi ottaa reilusti etäisyyttä (ja olen ottanutkin) mutta tavallaan on myös huono omatunto siitä etten näe isääni vain koska en itse jaksa. Jos itsellä on huono päivä hänen seuransa saa oloni entistäkin huonommaksi, mutta toisaalta harvoin myöskään hyvällä tuulella tulee sellainen olo että "nyt on niin hyvä olla että voisinpa tästä mennä ja horjuttaa sitä". Onko kellään antaa minkäänlaisia neuvoja tai edes vertaistukea?