Muita jotka ei pysty ihmissuhteisiin?

No helvata, jos kerran itse olet vankilasi rakentanut, niin eikö siellä ole hyvä olla!? Mä en voi syödä maksalaatikkoa, mutta en koe sitä ongelmaksi!

No mies, johon rakastuin. Oletko käynyt terapiassa? Sulle tulisi tulla rakkautta jollain konstilla. Oletko rukoillut että tulisi rakkautta? Senhän ei tarvitse olla mitään romanttista rakkautta, vaan eräänlaista äidinrakkautta.

Ap, huhuu?

Koko aloituksesi olisi voinut olla myös minun kirjoittama. Tavallaan pelkään ja epäilen kaikkia ihmisiä, jotka tapaan. Se johtunee siitä, etten enää koe kestäväni pettymyksiä, epärehellisyyttä, torjumista, hyväksikäyttämistä... Kaipaan silti joka päivä jotakuta kehen luottaa ja jonka kanssa jakaa asioita. Uskon, että minulla olisi myös annettavaakin ihmissuhteissa, tosin ei ennen sitä kun pääsen peloistani eroon.

Vierailija kirjoitti:

No helvata, jos kerran itse olet vankilasi rakentanut, niin eikö siellä ole hyvä olla!? Mä en voi syödä maksalaatikkoa, mutta en koe sitä ongelmaksi!

Voi sinua, tuntematon kommentoija. Sinä rinnastat maksalaatikon ja mielen. - ei ap

Kun joku kysyi niin olen rukoillut, käynyt terapiassa, yrittänyt tavata ihmisiä, yrittänyt olla tyytyväinen yksin. Mikään ei ole tuonut rauhaa eikä onnellisuutta. Kaipaan yhteyttä muihin ihmisiin, se on varmaan perustarve, mutta sitten kun pitäisi jotain tehdä tai itsestään jotain antaa vetäydyn tai yleensä tunnen vain muiden kanssa olevani ihan väärässä paikassa ja vääränlainen. 

Olen itse ollut myös tilanteessa, jossa olen kaivannut rakkautta, mutta kaikki yritykseni tutustua miehiin ja aloittaa suhdetta heidän kanssaan ovat valuneet kuiviin. Olen käyttänyt oman käytökseni ja persoonallisuuteni analysoimiseen lukemattomia tunteja. Syitä vaikeuksiini on varmasti useita, mutta yksi selkeä on hylätyksi tulemisen pelko. Arvelen, että pelkään torjutuksi ja hylätyksi tulemista osaksi siksi, että olin aika yksinäinen lapsi, sisarussuhteet olivat aika huonot, vanhemmilla ei ollut aikaa. Petyin usein siihen, että luotettavakin ihmissuhde lapsuudessa ja nuoruudessa kääntyi minua vastaan, väheksyi ja mitätöi. Opin olemaan itsekseni, välttämään kontaktia kenenkään kanssa, koska usein lähestymisyrityksestä seurasi vain pettymys.

Olin kuitenkin viehättävä nainen, kun aikuistuin. Niinpä miesseuran löytäminen oli hyvin helppoa. Mutta suhteet eivät edenneet. Miehet olivat mielestäni kuin joltakin kaukaiselta galaksilta. Käyttäydyin aika kylmästi ja torjuvasti. En koettanutkaan olla mukava, koska odotin, että mukava käytös saisi kohta aikaan sen, että mies ryhtyisi käyttäytymään huonosti minua kohtaan. Ja aivan varma olin siitä, että mies kuitenkin jonkun ajan kuluttua jättäisi minut. Niinpä oli mielestäni turhaa olla sydämellinen ja rakastava. Odotin ehkä, että mies osoittaisi välittämisensä todella vahvasti, jotta voisin olla varma, että sitten kun näytän tunteeni, en tule haavoitetuksi. Tästä kaikesta seurasi se, että sain mitä tilasin: tunnekylmät miehet jäivät elämääni pidemmäksi aikaa, heille minun käyttäytymiseni oli sitä, mikä oli heillekin tuttua. En kuitenkaan viihtynyt heidänkään seurassaan loppujen lopuksi, koska kaipasin kuitenkin lämpöä, luottamusta ja rakkautta. Ja kun seurustelu oli edennyt tiettyyn pisteeseen, olin valmis astumaan eteenpäin läheisyydessä. Siinä vaiheessa seuraani valikoituneet miehet eivät enää tuntuneet oikeilta valinnoilta.

Tällä hetkellä olen yksin. Ajattelen kuitenkin, että kaikkien vuosien ja suhteiden jälkeen olisin valmis kohtaamaan aidon rakkauden, jos sellainen vielä elämääni osuisi.  

Täällä. En saa rakennettua parisuhdetta. Vaikuttaa siltä, että juttuni ovat tylsiä ja ehdokkaat alkavat haukotella ja katsella kelloa milloin pääsisi lähtemään pois. Toisia treffejä ei tule. En tiedä mitä tehdä. Muutkin ihmissuhteet tuntuvat olevan vain palvelussuhteita, jolloin minuun otetaan yhteyttä kun tarvitaan jotain.

Täällä toinen. Lääkärini on sitä mieltä että minulla on estynyt persoona. En pysty päästämään toista ihmistä lähelleni lapsuuden traumojeni takia, en psyykkisesti enkä fyysisesti. Jo se että toinen ihminen tulee ja halaa minua saa minut jähmettymään kauhusta.

Olen reilu kolmekymppinen enkä ole siis koskaan seurustellut. En juurikaan kärsi tilastani, ainoa asia joka vaivaa on loputon tunne siitä ettei elämälläni ole mitään tarkoitusta. Muut ihmiset perustavat parisuhteita ja hankkivat lapsia, mutta minä olen ikuisesti yksin.

Vierailija kirjoitti:

Kun joku kysyi niin olen rukoillut, käynyt terapiassa, yrittänyt tavata ihmisiä, yrittänyt olla tyytyväinen yksin. Mikään ei ole tuonut rauhaa eikä onnellisuutta. Kaipaan yhteyttä muihin ihmisiin, se on varmaan perustarve, mutta sitten kun pitäisi jotain tehdä tai itsestään jotain antaa vetäydyn tai yleensä tunnen vain muiden kanssa olevani ihan väärässä paikassa ja vääränlainen. 

Sinulla on ulkopuolisuuden tunnelukko? Ainakin se, ehkä jotain muitakin? Oletko kuullut tai lukenut tunnelukoista: http://www.tunnelukkosi.fi/tunnelukot/

Jos yhtään helpottaa, niin et ole tuon yksinäisyys yms. ongelmasi kanssa yksin, minä olen samanlainen ja yritän saada ongelmaani jotenkin ratkotuksi. Käyn myös terapiassa ja yritän parantaa omaa suhdetta itseeni ja uskaltautua joskus käymään jossain sellaisessa paikasta, josta löytyy ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita samoista asioista kanssani. Oletko muuten kokeillut hakea juttu seuraa netistä? Esim. juttuseuraa tai vertaistukea tähän ongelmaan liittyen? 

Vierailija kirjoitti:

Olen itse ollut myös tilanteessa, jossa olen kaivannut rakkautta, mutta kaikki yritykseni tutustua miehiin ja aloittaa suhdetta heidän kanssaan ovat valuneet kuiviin. Olen käyttänyt oman käytökseni ja persoonallisuuteni analysoimiseen lukemattomia tunteja. Syitä vaikeuksiini on varmasti useita, mutta yksi selkeä on hylätyksi tulemisen pelko. Arvelen, että pelkään torjutuksi ja hylätyksi tulemista osaksi siksi, että olin aika yksinäinen lapsi, sisarussuhteet olivat aika huonot, vanhemmilla ei ollut aikaa. Petyin usein siihen, että luotettavakin ihmissuhde lapsuudessa ja nuoruudessa kääntyi minua vastaan, väheksyi ja mitätöi. Opin olemaan itsekseni, välttämään kontaktia kenenkään kanssa, koska usein lähestymisyrityksestä seurasi vain pettymys.

Olin kuitenkin viehättävä nainen, kun aikuistuin. Niinpä miesseuran löytäminen oli hyvin helppoa. Mutta suhteet eivät edenneet. Miehet olivat mielestäni kuin joltakin kaukaiselta galaksilta. Käyttäydyin aika kylmästi ja torjuvasti. En koettanutkaan olla mukava, koska odotin, että mukava käytös saisi kohta aikaan sen, että mies ryhtyisi käyttäytymään huonosti minua kohtaan. Ja aivan varma olin siitä, että mies kuitenkin jonkun ajan kuluttua jättäisi minut. Niinpä oli mielestäni turhaa olla sydämellinen ja rakastava. Odotin ehkä, että mies osoittaisi välittämisensä todella vahvasti, jotta voisin olla varma, että sitten kun näytän tunteeni, en tule haavoitetuksi. Tästä kaikesta seurasi se, että sain mitä tilasin: tunnekylmät miehet jäivät elämääni pidemmäksi aikaa, heille minun käyttäytymiseni oli sitä, mikä oli heillekin tuttua. En kuitenkaan viihtynyt heidänkään seurassaan loppujen lopuksi, koska kaipasin kuitenkin lämpöä, luottamusta ja rakkautta. Ja kun seurustelu oli edennyt tiettyyn pisteeseen, olin valmis astumaan eteenpäin läheisyydessä. Siinä vaiheessa seuraani valikoituneet miehet eivät enää tuntuneet oikeilta valinnoilta.

Tällä hetkellä olen yksin. Ajattelen kuitenkin, että kaikkien vuosien ja suhteiden jälkeen olisin valmis kohtaamaan aidon rakkauden, jos sellainen vielä elämääni osuisi.  

Vaikea on sanoa mitään rakentavaa, mutta itselläni täysin sama tausta. Tällä hetkellä myös yksin ja jollain tasolla olen varma, että lopulta ehkä olisin valmis suhteeseen.

Lue Anthony de Mellon kirjat Havahtuminen ja rakkauden tiellä ja mieti sitten asiasi uudelleen.

Minä, mutta minulle valkeni että se saattaa johtua mm narsistisuudestani (siis piirteistä, ilmeisesti voimakkaampia kuin terve narsistisuus) ja muista tällaisista, eräs varsinainen persoonallisuushäiriökin minulla on. En ole siis "tavallinen ja mukava ihminen" kuten luulin, enkä vastapainoksi erityisen jännittävä tai älykäskään. Niinpä tyytynen terapeuttiin, jonkinsortin uraan, toivottavasti joskus rahaan ja eläimiin.

Olen ihan samanlainen. Kaikki ihmissuhteet mitä on joskus ollut on hävinneet hitaasti mutta varmasti. Töissä en tunne kuuluvani joukkoon ja välttelen ihmisiä vaikka kärsin tilanteestani suunnattomasti. Varmaan on jäänyt traumat entisistä parisuhteista joissa olen kokenut tulleeni hyväksikäytetyksi ja petetyksi. Koitan silti joka päivä kävellä ihmisten ilmoilla vaikka väkisin jos joku kiltti ihminen tulisi vastaan ja haluaisi puhua.

Vierailija kirjoitti:

Minä, mutta minulle valkeni että se saattaa johtua mm narsistisuudestani (siis piirteistä, ilmeisesti voimakkaampia kuin terve narsistisuus) ja muista tällaisista, eräs varsinainen persoonallisuushäiriökin minulla on. En ole siis "tavallinen ja mukava ihminen" kuten luulin, enkä vastapainoksi erityisen jännittävä tai älykäskään. Niinpä tyytynen terapeuttiin, jonkinsortin uraan, toivottavasti joskus rahaan ja eläimiin.

Nyt olet erehtynyt. Narsistit elävät hyvin harvoin yksin, sillä sehän näyttäisi huonolta. Niinpä he yleensä perustavat kulissiperheen.