Miten hyväksyä perheen yksinäisyys?

Lakkaamalla miettimästä, mitä muilla  on, ja keskittymällä omaan elämään.

Ei ne kaverit tule tyhjästä. Pitää olla sosiaalinen ja aktiivinen itse ihan  eskarista alkaen.

Meillä on sama tilanne, mutta siihen on tietty syy.

Vierailija kirjoitti:

Muilla perheillä laaja ystäväpiiri, paljon illanviettoja ym. Me olemme aina vain oman perheemme kesken eikä mitään ikinä. Miten hyväksyä se että olemme yksinäisiä ja ulkopuolisia?

Pitää olka aktiivinen ja sosiaalinen - jos se tuntuu vaikealta, on se ehkä yksinäisyyden syy. Kutsukaa ihmisiä kylään, kahville, illalliselle, lapsien kanssa ja ilman. Jossain vaiheessa pitäisi tulla vastakutsu, jos ihmiset ovat yhtään fiksuja, se voi tosin kestää. Voi myös vierailun aikana ehdottaa jotain yhteistä tekemistä, tyyliin "keilausta perheiden kesken". Mutta nämä vie aika ja pitää tsempata, pettymyksiä tulee taatusti.

Olette kenties hieman outoa sakkia

Me ainakin tykätään olla ihan rauhassa. Lapsilla on kavereita ja sitä toimintaa tuen, mutta muuten... Ahdistun jos joku tulee jonka kanssa pitäisi ite jutella :D

Vierailija kirjoitti:

Olette kenties hieman outoa sakkia

Näin ajattelen itsekin :-(

ap

Joko hyväksyt sen tai pyrit muuttamaan sitä. Kuten jo muut sanoivat, itse pitää aktivoitua ja etsiä sopivaa seuraa. Tarhakavereista, naapuruston väestä ym. Harrastakaa! Rohkeasti liikkeelle!

Voijjumalauta. Vai että pitäisi vielä kallista vapaa-aikaansa uhrata perheiden välisiin sosiaalisiin ajanhukkatapahtumiin. Menköön rouva kävelylle akkain kanssa ja muksut tapailkoon kavereitaan vaikka meillä melskaten ("noise cancelling"-teknologia on kova juttu....), mutta ns koottuna yksikkönä ei onnistu...

Mä ainakin olen ollut sellainen, jota voisi luonnehtia kotikiusatuksi (lapsuudenperhe) siksi olen pidättyväinen suhteissa. Mutta mun lapset ovat tosi sosiaalisia ja heillä on mukava kaveripiiri ja itseasiassa suosittuja, mutta omana itsenään.

Montako vuotta tähän yleensä menee? Nyt kahdeksan vuotta asuttu uudella paikkakunnalla. Olen todella aktiivinen, ja kutsunut ihmisiä niin syömään, kahville kuin lastensynttäreille. Lapsille tulee vastakutsuja 1-2 vuodessa, perheiltä kahvikutsuja saman verran. Vika on kai meissä, kun olemme muuttaneet muualta. Lapset ovat tosin syntyneet täällä. Ehkä lapsenlapsien kohdalla helpottaa, jos ymmärtävät olla muuttamatta työn tai opiskelun perässä toiselle paikkakunnalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muilla perheillä laaja ystäväpiiri, paljon illanviettoja ym. Me olemme aina vain oman perheemme kesken eikä mitään ikinä. Miten hyväksyä se että olemme yksinäisiä ja ulkopuolisia?

Pitää olka aktiivinen ja sosiaalinen - jos se tuntuu vaikealta, on se ehkä yksinäisyyden syy. Kutsukaa ihmisiä kylään, kahville, illalliselle, lapsien kanssa ja ilman. Jossain vaiheessa pitäisi tulla vastakutsu, jos ihmiset ovat yhtään fiksuja, se voi tosin kestää. Voi myös vierailun aikana ehdottaa jotain yhteistä tekemistä, tyyliin "keilausta perheiden kesken". Mutta nämä vie aika ja pitää tsempata, pettymyksiä tulee taatusti.

Niin ja ne, joilta vastakutsuja tulee, ovat yleensä itsekin muualta muuttaneita. Koko ikänsä paikkakunnalta asuneet eivät halua tutustua "uusiin" ihmisiin. Tähän johtopäätökseen olen pikkuhiljaa tullut.

Vierailija kirjoitti:

Montako vuotta tähän yleensä menee? Nyt kahdeksan vuotta asuttu uudella paikkakunnalla. Olen todella aktiivinen, ja kutsunut ihmisiä niin syömään, kahville kuin lastensynttäreille. Lapsille tulee vastakutsuja 1-2 vuodessa, perheiltä kahvikutsuja saman verran. Vika on kai meissä, kun olemme muuttaneet muualta. Lapset ovat tosin syntyneet täällä. Ehkä lapsenlapsien kohdalla helpottaa, jos ymmärtävät olla muuttamatta työn tai opiskelun perässä toiselle paikkakunnalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muilla perheillä laaja ystäväpiiri, paljon illanviettoja ym. Me olemme aina vain oman perheemme kesken eikä mitään ikinä. Miten hyväksyä se että olemme yksinäisiä ja ulkopuolisia?

Pitää olka aktiivinen ja sosiaalinen - jos se tuntuu vaikealta, on se ehkä yksinäisyyden syy. Kutsukaa ihmisiä kylään, kahville, illalliselle, lapsien kanssa ja ilman. Jossain vaiheessa pitäisi tulla vastakutsu, jos ihmiset ovat yhtään fiksuja, se voi tosin kestää. Voi myös vierailun aikana ehdottaa jotain yhteistä tekemistä, tyyliin "keilausta perheiden kesken". Mutta nämä vie aika ja pitää tsempata, pettymyksiä tulee taatusti.

Vierailija kirjoitti:

Muilla perheillä laaja ystäväpiiri, paljon illanviettoja ym. Me olemme aina vain oman perheemme kesken eikä mitään ikinä. Miten hyväksyä se että olemme yksinäisiä ja ulkopuolisia?

Mekin olemme aina oman perheen kesken, mutta meillä on oikein mukavaa näin, emmekä koe olevamme yksinäisiä tai ulkopuolisia. Lapsellamme on yksi kaveri naapurissa, tietysti voisimme pyytää hänen vanhempiaan kylään tai lenkille, mutta emme ole halunneet. Juttu sujuu kyllä hyvin, jos nähdään pihalla. Minulla ja miehellä on myös mukavat työkaverit, mutta emme silti ole kokeneet tarvetta kutsua heitä kylään. Sitten on syytä koittaa tehdä asialle jotakin, jos se oikeasti vaivaa teitä, mutta jos ei vaivaa, ei kannata verrata omaa perhettään muihin.

Ai te asutte jossain pikkukylässä... Olen kuullut noista tosi paljon huonoa, että muualta muuttanut on muualta muuttanut maailman tappiin :o

Mekin ollaan lähinnä vaan keskenämme. Mulla ja miehellä ei ole kavereita, sukulaisia tavataan aika usein ja muutamaa lapsiperhettä aina synttäreillä.