Mikä tarve teillä adoptoiduilla on kaivaa kaikki biosukulaiset esille?

Voisin kuvitella, että on vähän orpo olo, kun ei tiedä mistä on lähtöisin. Veri on vettä sakeampaa.

Mikä tarve teillä henkisesti jälkeenjääneillä on tehdä tällaisia tyhmiä ketjuja?

Toiset haluaa selvittää esimerkiksi kaikki mahdolliset perinnölliset sairaudet. Toiset kaipaavat "sitä jotain minkä on aina tuntenut puuttuvan". Sitten tuleekin suru, jos lapsi on todella ollut epätoivottu ja häneen ei kukaan halua pitää yhteyttä. Joissain tapauksissa etsintä kääntyy iloksi, jos adoptio on ollut " pakotettu" tai alkanut kaduttaa myöhemmin. Mutta joo, itse haluaisin esimerkiksi luovuttaa munasoluja, mutta en todellakaan tee sitä koska en halua kahdeksantoista vuoden päästä oven taakse " moi mä oon sun biologinen lapsi" väkeä...

Ihan turhaan etsivät, heidät on annettu adoptioon, biot ei haluta olla tekemisissä, miksi turhaa ottaa yhteyttä.

Kuumottaako ap?

Onhan ne järkevä olla tiedossa esim. periytyvien sairauksien vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Onhan ne järkevä olla tiedossa esim. periytyvien sairauksien vuoksi.

Kaikki perinnölliset sairaudethan kirjoitetaan pelan lappuun ylös joten se ei syyksi käy.

Se tarve on sisäsyntyinen ja vahva. Ei se vain ole yhdentekevää, mistä on biologisesti lähtöisin, vaikka niin halutaan kovin uskotella.

Ja kaikki perinnölliset sairaudet hän on varmasti silloin tiedossa kun lapsi on annettu adoptoitavaksi...

Vierailija kirjoitti:

Ja kaikki perinnölliset sairaudet hän on varmasti silloin tiedossa kun lapsi on annettu adoptoitavaksi...

Tuo on tekosyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan ne järkevä olla tiedossa esim. periytyvien sairauksien vuoksi.

Kaikki perinnölliset sairaudethan kirjoitetaan pelan lappuun ylös joten se ei syyksi käy.

Tuskin kaikki on aina tiedossa, monet sairaudet kun ovat piileviä, etenkään jos adoptiosta on vuosikymmeniä tai alkuperämaa on joku ulkomaa tai lapsi on hylätty niin ettei vanhemmista ole mitään tietoa.

En ole adoptoitu, mutta kyllä mua varmaankin kiinnostaisi tietää jotain juuristani. Mua kiinnostaa sukututkimus ihan ongelmanratkaisukeisseinä sekä harrastuksena. Ja olisi kiva löytää isäehdokkaita isoisäni isälle, joten voin vain kuvitella, kuinka tohkeissani etsisin omia juuriani, jos olisin adoptoitu.

Ja kyllä mua kiinnostais, jos joku suvusta adoptoitu tulis jotain kyselemään. Sehän olisi mahtavaa.

Vierailija kirjoitti:

Toiset haluaa selvittää esimerkiksi kaikki mahdolliset perinnölliset sairaudet. Toiset kaipaavat "sitä jotain minkä on aina tuntenut puuttuvan". Sitten tuleekin suru, jos lapsi on todella ollut epätoivottu ja häneen ei kukaan halua pitää yhteyttä. Joissain tapauksissa etsintä kääntyy iloksi, jos adoptio on ollut " pakotettu" tai alkanut kaduttaa myöhemmin. Mutta joo, itse haluaisin esimerkiksi luovuttaa munasoluja, mutta en todellakaan tee sitä koska en halua kahdeksantoista vuoden päästä oven taakse " moi mä oon sun biologinen lapsi" väkeä...

Itse en tunne isoisääni, hän on vaiettu salaisuus suvussa. Tiedän jotain kuka on ollut mutta koskaan ei ole esitelty vaikka varmaan pienellä paikkakunnalla samoissa tilaisuuksissa lapsuudessani liikkui. Jossain vaiheessaa kun mietti itseään olisi halunnut kysellä enemmän tuosta jo edesmenneestä, mutta annoin sitten olla, on sen verran arka paikka suvulle. Sen tiedän, että kuoli osittain periytyvään sairauteen ja ainakin yhdellä sisaruksistani on tuo sama. Eli joo, geneettiset syyt on yksi juttu: mitä olen perinyt. Toinen on vaan taju mistä on tullut, millainen se sukupolvien puu on ennen itseä. Osa ei noita pohdi ollenkaan, toiset miettivät. Varsinkin tapauksissa, jossa joku ihminen on pyyhitty sukupuusta tuo poissaoleminen vaikuttaa paljon muihin. On traumoja joita siirretään sukupolvelta toiselle, vaiettuja salaisuuksia joita lapsetkin oppivat välttämään. Ei kaikkea minusta tarvitse auki puhuakaan, mutta nuo kannattaa itse käsitellä niin, että on sinut jutun kanssa. Ja tajuta miten paljon se historia siirtää käyttäytymismalleja myös itselle. Kun tuon tajuaa, voi itse aktiivisesti joko muuttaa noita malleja tai hyväksyä ne. Adoptioon joutuneella se historia on kokonaan uusi uudessa perheessä, mutta varmasti se halu nivoa oma historia yhteen on sama. Yksi hyvä syy miksi historiaansa ja kodin malleja kannattaa miettiä löytyy kun näitä ketjuja lukee: osa vain elää tohottaa miettimättä mitään. Ihmettelee kun on paha olla, ihmettelee kun aina minulle käy huonosti. Ei hoksaa katsoa kuinka itse kuitenkin vaikuttaa tuohon oloonsa ja elämäänsä. Vähän mietiskelemällä voi siirtyä elämässään objektista (en mä mitään mieti, meen vaan ja mulle aina käy näin) subjektiksi (minä vastaan omasta elämästäni ja sen onnellisuudesta omilla valinnoillani).

Vierailija kirjoitti:

En ole adoptoitu, mutta kyllä mua varmaankin kiinnostaisi tietää jotain juuristani. Mua kiinnostaa sukututkimus ihan ongelmanratkaisukeisseinä sekä harrastuksena. Ja olisi kiva löytää isäehdokkaita isoisäni isälle, joten voin vain kuvitella, kuinka tohkeissani etsisin omia juuriani, jos olisin adoptoitu.

Ja kyllä mua kiinnostais, jos joku suvusta adoptoitu tulis jotain kyselemään. Sehän olisi mahtavaa.

Toki mutta mitäs sitten kun se adoptoitu pettyy kun ei ole toivottu henkilö?

Kyllä minunkin mielestäni pitäisi arpisten haavojen olla.

Miksi ihmeessä kaivella vuosikymmeniä vanhoja asioita.  Adopitioon antamisella on varmasti ollut syynsä, minun mielestäni tuota ratkaisua pitää kunnioittaa.  Vasta täysi-ikäiseksi tullut ihminen on nuori, pohdiskelee paljon menneisyyttä ja juuriaan, koska identiteetti on vasta muodostumassa, joten jollain tavalla ymmärrän etsiskelijän motiivit.

Mutta omasta mielestäni voisi asian vain antaa olla. Miksi sotkea muiden elämää. 

T. nainen 52-vee. 

Minulla adoptoituna on taas päinvastainen ongelma kun biologinen suku ei jätä rauhaan.

Esimerkiksi Saksassa asuvalla sukulaisellani on lapsi, jolla on jotain periytyvää kromosomihäikkää (en nyt muista mitä, mutta ei ainakaan osaa kävellä). Tuota tuskin huomattiin heti syntyessä, ja jos sukulainen olisikin keksinyt viedä lapsen anonyymisti lapsiluukkuun, niin varmaan se haittaisi tuon tilan hoitoa. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minunkin mielestäni pitäisi arpisten haavojen olla.

Miksi ihmeessä kaivella vuosikymmeniä vanhoja asioita.  Adopitioon antamisella on varmasti ollut syynsä, minun mielestäni tuota ratkaisua pitää kunnioittaa.  Vasta täysi-ikäiseksi tullut ihminen on nuori, pohdiskelee paljon menneisyyttä ja juuriaan, koska identiteetti on vasta muodostumassa, joten jollain tavalla ymmärrän etsiskelijän motiivit.

Mutta omasta mielestäni voisi asian vain antaa olla. Miksi sotkea muiden elämää. 

T. nainen 52-vee. 

Adoptioon annetulla on kyllä oikeus kuulla ne syyt. Adoptioon antajan pitää ymmärtää tekonsa seuraukset. Enkä tarkoita, että adopttioon antanutta pitäisi sättiä, oli syy mikä tahansa. Nämä asiat eivät koske vain yhtä osapuolta.

Vierailija kirjoitti:

Ihan turhaan etsivät, heidät on annettu adoptioon, biot ei haluta olla tekemisissä, miksi turhaa ottaa yhteyttä.

Tuo koskee usein vain bioogisia vanhempia. Harvoin koko adoptioon on kysytty lapsen isovanhempien, sisarusten, setien, tätien tai serkkujen mielipidettä. Mulle selvisi vasta aikuisena, että mulla on adoptioon annettu isoveli. Äitini kielsi isovanhempiani kertomasta asiaa minulle, mutta onneksi veljeni otti minuun itse yhteyttä. Nykyisin olen läheisemmissä väleissä isoveljeni kuin äitini kanssa ja myös isovanhempani ovat olleet innoissaan saatuaan vihdoin lapsenlapsensa takaisin.

Itse koen, että adoptiolasten epätoivoinen biovanhempienetsintä ja pakonomainen "suhteenluonti" bioperheeseen myös vähättelee ja loukkaa niitä adoptiovanhempia, jotka sentään - toisin kuin ne biovanhemmat - ovat halunneet tämän lapsen ja tehneet työtä hänen kasvattamisekseen, antaneet hänelle arvon ja arvomaailman jne. Se on ikäänkuin läimäys kasvoille: ei riitä, ette tehneet tarpeeksi. Kun tähän yhdistää sen, että joku syy siihen adoptioon antamiseen on ollut jayleensä se on se, että lasta ei ole haluttu (kaikista biovanhempien tilanteeseen liittyvistä lieventävistä eufemismeistä huolimatta tämä on se lopputulos) niin siitä seuraa kyllä kaikille osapuolille pelkkää mielipahaa.

Itselläni ei ole adoptiolasta, mutta siskollani on. Ja tottakai hän käyttäytyi ylläkuvatussa tilanteessa kuten aikuinen ja tuki nuorta ja pani tämän itsensä edelle, mutta näinhän minä sen tuskan siellä alla.