Oma äiti pelottaa

Muista, että sinulla ei ole velvollisuutta pitää yhteyttä myrkyllisiin ihmisiin, riippumatta siitä mitä nämä ovat sinulle sukulaisuus- tai muulta suhteeltaan. Sinulla on oikeus pitää kiinni omista rajoistasi ja olla vaikka soittamatta, jos haluat. 

Sinun pitää soittaa hänelle syystä, että...

Itse pelkäsin äitiäni lapsena, meilläkin väkivaltaa ja solvausta koko lapsuusajan...

Mutta tiedätkö mitä? Epämiellyttäviin ihmisiin ei tarvitse pitää yhteyttä. Itse lähdin kotoa 15-vuotiaana ja sen jälkeen en ole äidin kanssa puhunut kuin lakimiehen välityksellä.

Eläköön nyt sitten yksinäisen vanhuuden, niin makaa kuin petaa... Toki sitä välillä miettii, että onko tämä oikein näinkään, mutta sitten muistelen miten esim. hän hakkasi minua lakaisuharjalla ja kehotti minua tappamaan itseni kun sain kokeesta huonon numeron. Kuulema niin vajaan ihmisen ei kannata elää ja tuhlata happea tärkeämmiltä ihmisiltä.

Ei, en halua olla tuollaisen ihmisen kanssa missään tekemisissä. 

Mulla taas äiti oli kateellinen minulle! Menestyin hyvin eräässä harrastuksessa, mutta en voinut sitä kotona harjoitella, kun äiti ärsyyntyi. Paiskoi ovia jne. Kun tarvitsin paremman instrumentin, ja isä sen mulle osti, äiti suuttui ja aloitti mykkäkoulun, joka jossain määrin jatkuin niin kauan kuin asuin vielä kotona eli 6 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Sinun pitää soittaa hänelle syystä, että...

Äiti suuttuu, sisarukset arvostelee, jään ilman perintöä.

Onko se perintö sen arvoinen? Jos äitisi ilmoittaa että jäät perinnöttömäksi niin mitäs jos toteat hänelle että ihan sama, olet aikuinen ja pärjäät omillasi. (Lisäksi perillisen jättämiseen vaille lakiosaansa vaaditaan painava syy, eli voit vaatia osasi aikanaan lakimiehen avulla. Mutta ehdotan harkitsemaan jos irrottautuisit kokonaan ahdistavasta äitisuhteesta etkä odottaisi äidiltäsi enää mitään edes sitä perintöä.) Ja jos äiti ja sisarukset suuttuu niin mitä silläkään on väliä. Soittakoot itse sulle jos on asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun pitää soittaa hänelle syystä, että...

Äiti suuttuu, sisarukset arvostelee, jään ilman perintöä.

Lakiosuuden saat vaikka äippä olisi kuinka vittuuntunut.

Ja onko sen enemmän saaminen oikeasti sen arvoista, että joudut kuuntelemaan vittuilua ja epäasiallista käytöstä?

Ja sisarukset voi märehtiä vapaasti keskenään.

Miten ihanaa huomata, että te olette mun puolella ja ymmärrätte mua! Ekaa kertaa elämässäni saan tukea. Olen kärsinyt aivan kamalasti huonosta omastatunnosta. Rakastan teitä, ystävät!

Mistä tällaisia äitejä kasvaa?

Minäkin katkaisin välit useampi vuosi sitten. Koko lapsuuteni, nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni oli psyykkistä pahoinpitelyä, alistamista, mitätöimistä, todella tiukkaa kontrollia sun muuta tämän "äitini" taholta. Hänelle ei ikinä saanut sanoa vastaan tai olla eri mieltä. Mistään ei ikinä saanut puhua ja minun piti vaan hyväksyä hänen tyranniansa hiljaa ja nöyränä. Minun piti myös jo pienestä asti toimia hänen henkkoht kuuntelijaterapeuttinaan ja ottaa vastaan hänen stressinsä, huonot päivänsä ja kaikki muukin. Olin kuin kaatopaikka jonne hän kaatoi kaikki ja minun piti vain ottaa se vastaan. Hänellä oli täysin hämärtynyt käsitys minkäänlaisista rajoista ja siitä, mitä lapselta/nuorelta voi odottaa. Olin kuin hänen jatkeensa jonka elämästä hän päättää täysin, en oma erillinen henkilöni. Minäkin pelkäsin häntä aina. Koskaan ei voinut tietää koska hän kilahtaa ja mistä. Jostain syystä olin hänelle kuin punainen vaate ja etenkin teini-iästä alkaen hän saattoi ärsyyntyä vain siitä, että tulin huoneeseen. Olin täysin alistettu, ns. kiltti tyttö joka hoiti itse koulunkäyntinsä, en riehunyt kylillä enkä aiheuttanut koskaan mitään huolia tai vaikeuksia hänelle. Tein kaiken mitä hän käski ja enemmänkin, tein ahkerasti kotitöitä, ulkoilutin koiriamme ja näin. Silti hän inhosi minua aina ja piti minua huonona ja pahana ihmisenä. Syytä en tiedä. Ollessani nuori aikuinen hän sitten joskus avautui minulle siitä kuinka olen pilannut koko hänen elämänsä ihan vain syntymällä. Niin no, sehän se olikin minun oma päätökseni...

On vaikea tehdä minkäänlaista pesäeroa ja koittaa kasata itseään omaksi itsenäiseksi ihmisekseen tuollaisen jälkeen. Jossain kohtaa tuli vaan raja vastaa, voin psyykkisesti todellla huonosti ja hakeuduin (monivuotiseen) terapiaan jossa minulla todettiin mm. posttraumaattinen stressisyndrooma "kasvatukseni" ja siihen astisen elämäni seurauksena. Terapiassa vähitellen sain itseäni kasattua ja ajan kanssa ymmärsin, että en olekaan niin paska ihminen. Ymmärsin myös sen, että kuinka väärin "äitini" oli toiminut. Terapia oli se joka minut pelasti. On ikään kuin aika ja minä ennen terapiaa sekä aika ja minä terapian jälkeen.

Katkaisin välit "äitiini" yksinkertaisesti koska en enää halunnut häntä elämääni. Hän ei ole tuonut elämääni koskaan mitään hyvää, päinvastoin. Hän ei ole mielestään koskaan tehnyt mitään väärää vaan hänen mielestään lapsuuteni ja nuoruuteni oli hyvä. (Materiaalisesti se olikin erittäin hyvä, muuten ei). Mitään anteeksipyyntöä ei luonnollisesti ole koskaan tullut. Koska hänen kanssaan ei voinut koskaan keskustella mistään, en voinut mitenkään käydä läpi menneisyyttä hänen kanssaan. (Kerran yritin vähän jotain sanoa, asiallisesti ja rakentavasti, ja hän vähätteli ja mitätöi minut täysin). Hän on täysin kykenemätön ottamaan minkäänlaista asiallista kritiikkiä tai edes kritiikinpoikasta vastaan. Kaikki mitä hänelle sanoo, kimpoaa saman tien takaisin kuin superpallo kiviseinästä. Hänen kanssaan tekemisissä oleminen olisi vaatinut, että olisin edeleen ollut asioista täysin hiljaa esittänyt ns. happy familyä hänen kanssaan (vaikka pinnan alla kuohuukin). En halunnut enkä kyennyt tekemään tätä enää pidemmän päälle, ja jossain kohtaa ymmärsin, että minun pitää pelastaa itseni. Ja se pelastus kohdallani oli välien katkaisu. (Joka olikin pitkä prosessi ja jonka tein pikkuhiljaa aloittamalla ottamaan häneen etäisyyttä).

Minä en kaipaa tuota ihmistä, välien katkaisua seurasi vaan suuri helpotus. Tuntui kuin taakka olisi nostettu harteiltani. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään intressejä nähdä häntä. Pystyn hyvin kuvittelemaan, etten näe häntä enää koskaan enkä puhu hänen kanssaan enää koskaan. Suoraan sanottuna hän on minulle yhdentekevä ihminen ja minua ei kiinnosta mitä hänelle käy kun hän vanhenee ja menee huonokuntoisemmaksi. Hänet saa ihan vapaasti laittaa johonkin laitokseen, minä en hänestä ja hänen asioistaan huolehtia. Voi kuulostaa sydämettömältä mutta näin vaan on.

Mikään anteeksipyyntö (jota hän ei siis koskaan tekisi) ei tule koskaan muuttamaan minun suhtautumistani häneen. Hän on hajoittanut aivan liian paljon pystyäkseen kuittaamaan sen anteeksipyynnöllä tai katumusharjoituksilla. Kun hän aikanaan kuolee, tulen luultavammin kieltäytymään perinnöstä (vaikka sillä katettaisiinkin hyvin ne tonnien terapialaskut). 

up

Up

Up