Jos ihmiset pyrkisivät hyväksymään toisensa sellaisina, kuin he ovat

olisi maailma varmasti paljon parempi paikka elää. Ensin pitää hyväksyä itsensä sellaisena, kuin on, puutteineen, virheineen päivineen ja niine hyvine puolineen (joka tietty on varmaan usein helpompaa), joita meistä löytyy kaikista. Ja sitten meidän on helpompi hyväksyä kaikki kohtaamamme kanssaihmiset sellaisina ainutlaatuisina (ja arvokkaina) yksilöinä, heidän hyvine ja huoneine puolineen. Enkä tällä tarkoita, että jos joku ihminen tekee jotain pahaa, että se hänen tekonsa tarvitsisi hyväksyä, sitä tekoa voi ymmärtää (syy-seuraussuhteita), mutta ei tarvitse hyväksyä. Mutta ihmisen sellaisenaan voi mielestäni aina hyväksyä. Tätä voi harjoittaa. Itse ainakin harjoitan tätä elämässäni, mutten aina onnistu siinä täydellisesti. Ja senkin pyrin hyväksymään. Olen keskeneräinen, kuten kuka tahansa muukin.