Paljon muuttaneet ihmiset

?

Osaan samaistua, usein muuttaminen lapsuudessa aiheutti masennuksen kun tuntui etten kuulunut mihinkään. Aina vaihtui kaveripiirit sekä koulut, ei ollut helppoa aloittaa kaikkea aina ns. alusta.

Kyllä kuulostaa tutulta. Hankala asettua mihinkään ja ajatella, että tässä on kotini loppuun asti. Sellainen väliaikaisuuden tunne on jäänyt paitsi paikkoihin myös ihmisiin. Kuinka paljon uskaltaa antaa itsestään, jos kohta kuitenkin taas vaihtaa paikkaa. Tavallaan kadehdin ihmisiä, jotka ovat aina asuneet samassa paikassa lähes aina ja kaveripiiri sekä sukulaiset ovat lähellä. Toisaalta tiedän ettei se kuitenkaan ole elämää jota haluaisin, tietynlainen levottomuus on minussa aina ja se on vain hyväksyttävä. Mutta hiukan kyllä odotan, että tulee sellainen paikka ja ihminen, joka saa pysähtymään. Voisi todeta, että tässä on kaikki hyvin ja tähän jään, tänne rakennan elämäni.

Tunnistan tunteen. Juuri puhuttiin miehen kanssa, että nyt ei muuteta minnekään että lapset sais käydä koulunsa yhdessä paikassa. Muutot on olleet lapsille aika isoja juttuja. Mut sitten, kun lapset on kasvaneet, niin sitten lähdetään taas.

Meillä muutot on olleet pakollisia juttuja töiden perässä, mut nyt tuntuu siltä että kun lapset kasvaa niin voidaan muuttaa ihan vaihtelunhalusta. Ehkä, jos lapset muuttaa etelään ja tarvitsevat vaikkapa lastenhoitoapua omille lapsilleen, on järkevää muuttaa lähemmäs heitä. Tai sitten löydetään joku kiva paikka muualta.

On totta että ihmisiin ja paikkoihin ei kiinny samalla tavalla. Yhteydet katkeaa. Sitä huomaa että pääosin jokainen ihminen elää siinä välittömässä elinpiirissään, ne ympyrät on aika pienet. Ihmiset on kaikkialla samanlaisia.  Itse tutustun helposti, saan kavereita helposti, ja sitten taas lähden helposti ja hyväksyn sen että yhteydenpito jää. Aikaa on kaikilla minun ikäisilläni vähän, se on aina se yksi tai kaksi kaveria per paikkakunta joihin pitää yhteyttä.

Joskus sitä kadehtii niitä jotka on asuneet koko ikänsä samalla paikkakunnalla. Kaikki tuntuu näillä olevan niin valmista elämässä. Ihmissuhteet, työt, asunnot, kaikki pysyviä. Mut aina ei voi itse valita, mitä sitä suremaan.

Kiitos vastauksista!

Minulla on vahan tuttavia tai kavereita, jotka olisivat viettaneet samanlaista levotonta elamaa ja kokemuksien jakaminen onkin siis vahan hankalaa... Minulla myos puhkesi masennus joskus teini-iassa ja vaikka siita periaatteessa toivuinkin, on tietynlainen melankolisuus ehdottomasti jaanyt mukaani. Ennen tata hirvittavaa muuttorumbaa olin iloinen ja itsevarma lapsi, vaikka kotona olikin ongelmia.

Tiedan kylla, etta en auta asiaa, jos itsekin muutan jatkuvasti muutaman vuoden valein vaan tuo eristyneisyyden tunne vain pahenee. Mutta kynnys suuriin elamanmuutoksiin on itsellani todella pieni... Eli voisin helpostikin kuvitella pakkaavani kamani ja muuttavani toiselle puolelle maata.

Oletteko te muut saaneet minkaanlaista paatosta tahan asiaan? Kaytteko esimerkiksi vanhoilla asuinpaikkakunnillanne?

Ja viitonen oli siis ap.

Olen asunut koko ikäni 5-7 vuoden pätkissä pitkin Suomea ja pari kertaa maailmallakin. Olen tottunut siihen, etten tunne olevani mistään kotoisin, kun taas lähes kaikilla muilla tuntuu olevan kotiseutu ja vanhoja kavereita. Opiskeluaikojen jälkeen niitä uusia kavereita vain ei tule, ja ne opiskelukaveritkin katoavat menneisyyteen. On nostalgista katsella netistä vanhoja asuinpaikkoja, vähän haikeaakin, kun niin paljon on muuttunut. Toisaalta taas esimerkiksi 80-luvun koulupaikkakuntani Tuusula on muuttunut niin paljon, että en tunnista siitä montakaan kohtaa, vaikka kuinka ajelen ympäriinsä.

Ymmärrän sinua kyllä. Emme me ainoat nostalgiahaikailijat ole.

Muita kohtalotovereita?

Itse olen muuttanut lapsuudessani paljon, pisin aika yhdellä paikkakunnalla ja talossa oli neljä vuotta. Tuota ennen muutimme kolme kertaa ja noin vuosi per paikkakunta. Neljännen muuton jälkeen eli tuon neljän vuoden jälkeen muutimme ulkomaille noin Turun kokoiseen kaupunkiin ja kaupungin sisällä muutimme 2 kertaa ja asuimme tuolla melkein kolme vuotta. Sen jälkeen muutimme takaisin suomeen ja muutimme rivitaloon ja puolentoistavuoden kuluttua omakotitaloon... sitten asuimme tuossa omakotitalossa noin kuusi vuotta. Peruskoulun jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja nyt asunut tämänhetkisellä paikkakunnalla 4 vuotta. Mieli tekisi jo vaihtaa maisemaa! On vaikea asettua aloilleen kun on muuttanut ennen niin paljon että jotenki kyllästyy olemaan samassa talossa ja samalla paikkakunnalla. Nämä muutot ei ole vaikuttanut minuun negatiivisesti, itse pidän menneisyyttäni rikkautena. En osaisi kuvitella että vielä pitkään aikaan asettuisin aloilleni. :)

Lapsena muutettiin paljon vanhempien töiden perässä ympäri Suomen ja ulkomaita myöten. 16-vuotiaana muutin omilleni ja se oli jo 19 muuttoni. Vaikka lukioiän asuin samalla paikkakunnalla niin tunsin tarvetta muuttaa usein, lukion aikana muutin 7 kertaa siis saman paikkakunnan sisällä. Muuttaminen lapsena oli niin iskostunut päähäni että koko ajan täytyy muuttaa. Lukion jälkeen kiertelen maailmaa, olin muutaman kerran aupairina, matkustelin, olin ulkomailla töissäkin muutaman otteeseen eri maissa. Sitä maailman matkailua kesti 10 vuotta, useita eri maita ja muuttoja niin monta etten edes muista. Kun kysyttiin mistä olen kotoisin, en ole ikinä osannut vastata.  Tuntui ettei minulla ollut pohjaa.. Tapahtumatkin aina muistin vain asuntojen kautta, en vuosilukujen/ikäni mukaan.  Kavereita on tullut ja mennyt, jotain ystävyyssuhteita on kuitenkin pysynyt lapsuudesta saakka.  Mutta kadehdin kyllä serkkuani jonka koko elämä on ollut samalla paikkakunnalla olemista, siellä on niin vahvasti se elämä kiinni.

Kun rakastuin suomalaiseen mieheen Usassa 6 vuotta sitten ja alettiin odottaan esikoista niin päätin että muutamme Suomeen ja se minne muutetaan niin siellä asutaan loppuelämä. En halua omille lapsille muuttokierrettä. No nyt ollaan 5 vuotta asuttu Espoossa samassa asunnossa ja todennäköisesti asutaankin pitkään kun on iso unelmian talo :) Mutta tuntuu ihan ihmeelliseltä että on näin kauan asunut samassa osoitteessa, on ystävystynyt naapureiden kanssa, lähikulmat on tuttakin tutummat. Vihdoin tuntuu että mun elämällä on juuret ja pohja.. usein kun joku kysyy mistä olen kotoisin vastaan kaupunginosamme nimellä, sillä tämä tuntuu vihdoin oikealta kodilta.

Tuttu tunne. Sekin on tosi outo tunne kun käy jollain lapsuuden paikkakunnalla ja siellä edelleen asuu joitain koulukavereita. Että jotkut ei tosiaan ole koskaan muuttaneet pois! Tuntuu ihan eri maailmalta. En osaa edes samaistua. Kuin palaisi unessa johonkin entiseen ja se onkin joillekkin totta.

Myös minä olen muuttanut elämässäni todella monta kertaa. Oikeastaan olen kyllä tietyllä tavalla "karavaanari" ja pidän ympäristön vaihdoksista. Se tietenkin on harmi, että aina sinne vanhalle paikkakunnalle jää mukavia ihmisiä, joihin yhteydenpito ajan myötä hiipuu. Tuntuu, että en ole mistään kotoisin. Ihanaa, kun edes netin kautta löytää kohtalotovereita.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne. Sekin on tosi outo tunne kun käy jollain lapsuuden paikkakunnalla ja siellä edelleen asuu joitain koulukavereita. Että jotkut ei tosiaan ole koskaan muuttaneet pois! Tuntuu ihan eri maailmalta. En osaa edes samaistua. Kuin palaisi unessa johonkin entiseen ja se onkin joillekkin totta.

Aivan! Voin samaistua tahan niin hyvin! Olen nyt paalle kolmekymppinen ja olen asunut varmaan kolmessa kymmenessa asunnossa elamani aikana ja maisemat ovat muuttuneet pikkukylista Euroopan suurkaupunkeihin. Ja kun palaa lapsuuden maisemiin, niin todellakin tuntuu unenomaiselta! Siis ihan niin kuin aika olisi pysahtynyt, mutta ihmiset kuitenkin vanhenevat...

Oikeasti ihanaa lukea naita vastauksia, koska kuten sanoin, en tunne "oikeassa elamassa" ketaan yhta paljon muuttanutta ja naiden kokemuksien jakaminen ei oikein onnistu.

Minakin tykkaan jollain tavalla tallaisesta "karavaanari"-elamasta, mutta aina valilla iskee kauhea kaiho paalle ja olen kateellinen heille, jotka ovat pysytelleet tutussa ja turvallisessa ymparistossa koko elamansa. Jarjella ajatellen tiedan, etta en olisi ollut onnellinen, jos olisin jaanyt johonkin niista lapsuuteni ymparistoista, koska halusin niin kovasti nahda maailmaa ja erilaisia ihmisia... Mutta se idealismi ja unelmointi aina valilla puskee paalle... :)

- Ap

Samanlaisia ajatuksia minullakin ollut. Lapsuudessani muutettiin paljon ja pitkään kaipasin joitakin kavereita, jotka taas jäivät edelliselle paikkakunnalle.

Muutot tapahtuivat kun olin 11-15-vuotias eli olin ollut 11-vuotiaaksi samalla pikkupaikkakunnalla ja siellä oli tutut kaverit. Muutettiin reiluksi vuodeksi isommalle paikkakunnalle, jossa kuitenkin löysin jopa kolme kaveria. Sieltä sitten kuudennen luokan keväällä muutettiin taas eri paikkakunnalle eli ehdin olla viimeiset kuukaudet ala-astetta taas uudessa koulussa. Olisin halunnut päästä tuon saman koululuokan kanssa yläasteelle, mutta kuinkas ollakaan - perheeni muutti taas, tosin kaupungin sisällä, mutta koulu ja luokkakaverit vaihtuivat taas.

Yläasteella en ollut mikään suosittu. Onneksi luokalla oli ihan mukaviakin oppilaita. 9. luokan syksyllä oli taas muutto edessä. Sillon jäin kuitenkin tekemään peruskoulun loppuun sillä paikkakunnalla. Lukiossa oli sitten taas uudet luokkakaverit.

Minullakin on sellainen olo, että ikään kuin joitakin vuosia ei olisi ollutkaan. Kaverisuhteita katkesi, vaikka joihinkin pidin jonkun aikaa yhteyttä. Tunsin oloni usein ulkopuoliseksi. Sellaisia ihmisiä arvostan todella paljon, jotka ottivat minut kaveriporukoihinsa. Kovin paljon ei ystäviä ole ollut ja välillä olin jopa liian miellyttämishaluinen, jotta minut hyväksyttäisiin.

Kyllä se aika kadehdittavaa on, mikäli jollakin on ala-asteelta tuttuja kavereita, joiden kansaa vieläkin on yhteyksissä. Itsellä on yksi ala-asteelta tuttu kaveri ja vaikka yhteydenpito on lähinnä joulukortit, on se minun tapauksessa pisin kaverisuhteeni. Edellisen kerran ollaan taidettu tavata nelisen vuotta sitten.

up

Mulla on sama. Nuoruuden kaveriporukkaa kiintopisteineen ei ole. Katselen paljon kaveripiireistä kertovia elokuvia. Kai siksi kun itsellä ei sitä ole...

Up

Vierailija kirjoitti:

Joskus sitä kadehtii niitä jotka on asuneet koko ikänsä samalla paikkakunnalla. Kaikki tuntuu näillä olevan niin valmista elämässä. Ihmissuhteet, työt, asunnot, kaikki pysyviä. Mut aina ei voi itse valita, mitä sitä suremaan.

...ja toisaalta myös helvetin pienet piirit ja kapea maailmankatsomus.