Minkälaista on elää miehen kanssa, joka arvostaa sinua?

Arvostatko itse itseäsi? Jos et, niin miten toinen voisi arvostaa sinua?

Vastaamatta kysymykseesi, MIKSI olet tuollaisen miehen kanssa??

Tottakai arvostan. Mikä ihmeen heitto tää nyt oli? Arvostatko sinä itseäsi??

En osaa oikein vastata, kun ei ole kokemusta miehestä, joka ei arvostaisi, pidän tätä nykytilannetta normaalina. Sinun tilanteesi kuulostaa pahalta. 

Itsestään selvältä en voisi elää muunlaisessa parisuhteessa.

Ihan turha kertoa omasta elämästäni, mitä se sinua auttaisi?

Mieheni rakastaa ja kunnioittaa minua juuri sellaisena kuin olen, eikä asiaintila ole tästä huonontunut "vaikka" olemme olleet naimisissa jo n. 16 vuotta. Miksi sinä tyytyisit vähempään? Se on elämäsi tuhlaamista. Minullakin oli joskus epäkunnioittava seurustelukumppani, mutta annan mielelläni hänen kiehua omassa liemessään.

Pöljähän sä olet, kun alistut ja jatkan sen narskun kans.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai arvostan. Mikä ihmeen heitto tää nyt oli? Arvostatko sinä itseäsi??

Jos arvostaisit itseäsi, et antaisi kenenkään kohdella sinua noin.

Mä en sietäisi miehesi kaltaista ihmistä parisuhteessa!! Vähän itsekunnioitusta että et jää kynnysmatoksi loppuiäksesi.

Älä vaan sano että olet tuollaiselle ääliölle mennyt lapsia tekemään?

Kannattaa vakavasti harkita eroa - yksi elämä, miksi heittää hukkaan?

Vierailija kirjoitti:

Mietin usein minkälaista olisi elää miehen kanssa joka arvostaisi minua edes normaalin arvostuksen verran. Kertokaa te, joilla on sellain mies.

Minun mieheni ei arvosta esim. ammattiani vaan sanoo, että teen turhaa työtä ja yhtä hyvin voisin olla työttömänä. Hän ei anna mitään arvoa mielipiteilleni vaan jyrää ne omillaan tai suuttuu kun sanon vain oman mielipiteeni asiasta ( en provosoi vaan totean normaaliin äänensävyyn oman kantani. En sarkastisesti enkä pilkallisesti enkä muutenkaan mitenkään väheksyvästi).

Minun harrastukseni on turha. Hänen harrastustaan pitäisi tukea, tai hän raivoaa kun pitää kaikki tehdä pakosti yksin. Minun ongelmani ovat turhia, niitä on niin vaivalloista yrittää ratkaista, että hän raivostuu jos kysyn neuvoa johonkin. Raivoamisen jälkeen taas pitäisi antaa pimppaa tuosta vain, koska minun pahalla mielelläni ei ole mitään väliä.

Mietin usein minkälaista olisi omata ihmisarvo. Tuntea itsensä sen verran arvokkaaksi, että tulisi hyväksytyksi omana itsenään eikä sen kautta miten paljon miestä pönkitän, kehun ja tuen.

Kertokaa te millaista sellaine elämä on. Elämä ilman että itku kuristaa kurkkua suurimman osan ajasta.

Minun mieheni ei ole täydellinen, kuten en ole minäkään. Hän kuitenkin arvostaa työtä, jota teen - ihan tavallinen ammatti, palkka vähän alle keskitason, ylenemismahdollisuuksia ei juuri ole. Mutta hän näkee, että työni on tärkeätä ja pidän siitä. 

Voimme keskustella asioista, olemme eri mieltä mutta hänellä ei ole tarvetta huutaa minulle tai tunkea omaa mielipidettään omakseni. 

Hän ei myöskään naura minulle tai pidä minua ja elämääni halveksittavana ja huonona.

Suosittelen lämpimästi avun hakemista, jos aiot jatkaa liitossanne. Voimia oikean ratkaisun tekemiseen.

Tuntuu normaalilta elämältä. Kaikki normaalit ihmiset arvostavat toisiaan normaalisti. Tuollaisen kokovartalomulkun kanssa ei kannata lyhyttä elämäänsä tuhlata, ei varsinkaan jos on lapsiakin.