Lue keskustelun säännöt.
Olen ymmärtänyt että jossain vaiheessa jään hyvin yksin
23.01.2016 |
Olen 20-vuotias nainen ja tällä hetkellä kaikki on hyvin. Minulla on ystäviä ja kavereita ja ihanat vanhemmat.
Mutta mitäs sitten, kun kaverit alkavat hankkia puolisoita ja perhettä ja vanhemmista joskus hamassa tulevaisuudessa aika jättää (olen ainoa lapsi)? Vaikka olen introvertti ja nautin suuresti yksinolosta, tässä vaiheessa luonteestani tulee ongelma. En usko, että kykenen tai edes haluaisin muodostaa parisuhdetta, kaiken kukkuraksi olen aseksuaali eli sekin rajaa hienosti kumppaniehdokkaita pois. En myöskään ikinä halua lapsia.
Sinällään en voi valittaa, sillä se yksinäisyys tulee kyllä olemaan ihan oman luonteen ja valintojen syytä. Jollain tasolla silti pelottaa se hetki, kun en ole enää kenellekään enempää kuin korkeintaan ystävä. Kun en ole kenellekään heidän elämänsä tärkeimpien ihmisten joukossa, kuten vanhemmilleni olen tai puolisolleni olisin. Kun kukaan ei enää syvästi välitä minusta.
Ei tässä tekstissä varmaan ole päätä eikä häntää, enkä edes oikein tiedä, miksi tämän tänne kirjoitin. Kysytäänpä vaikka, että voiko joku samaistua?
Kommentit (7)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 45 ja koskaan en ole ollut näin yksin. Olen vela, työn takia muuttamaan joutunut, jäljellä on enää pari joulukorttitason tuttua jostakin 10 vuoden takaa. Kaikilla entisillä ystävillä perhe, joillakin isojakin perheitä, isot kodit, urat, oman perheen traditiot. Yhteydenpito vain jäi. Joskus tuntuu katkeralta.
Ihan hyvää pohdintaa. Voi olla vaikea löytää puolisoa noilla ehdoilla, mutta toisaalta sinkkuna eläminen ei välttämättä ole huono vaihtoehto noin muutenkaan.
Aivan varmasti netistä vois löytyy sulle joku toinen a-seksuaali. Tai menet vaikka Irlantiin, siellä aika usein on duuneja ihan suomea puhuville esim puhelinaspakeskuksissa, myös etelämmässä. Kyllä sieltä uudet kaverit saa, moni muukaan kun ei tunne ketään. Monessa paikassa myös on jotain meet up -tapaamisia missä maan tai kaupungin uudet asiakkaat voivat tavata uusia ihmisiä. Vaihtoehtoja kuule riittää, turhaan ahdistut tulevaisuudesta nyt.
Vierailija kirjoitti:
Olen 45 ja koskaan en ole ollut näin yksin. Olen vela, työn takia muuttamaan joutunut, jäljellä on enää pari joulukorttitason tuttua jostakin 10 vuoden takaa. Kaikilla entisillä ystävillä perhe, joillakin isojakin perheitä, isot kodit, urat, oman perheen traditiot. Yhteydenpito vain jäi. Joskus tuntuu katkeralta.
Olen pahoillani puolestasi. :( Tätä mäkin just pelkään, että yhteydenpito vaan jää kun en ole niin hyvä ylläpitämään ihmissuhteita, mikäköhän siinäkin on... jotenkin sitä vaan päästää irti liian helposti.
Kiitos 4 ja 5, en mä oikeasti niin lohduton ole kuin mitä aloitusviestistä voi ymmärtää. :) Sinkkuna eläminen ei todellakaan ole huono vaihtoehto, ja niinkuin sanoinkin, se varmaan lopulta sopiikin minulle parhaiten. Itseasiassa asun ulkomailla tälläkin hetkellä ja olen saanut kasan uusia ystäviä tänne muutettuani. Mutta mitäs sitten kun vaihdan taas paikkaa, noinkohan kykenen ylläpitämään näitä kaveri/ystävyyssuhteita?
Pelkään juuri sitä, että jossain vaiheessa minulla on kasa kavereita ja tuttavia ja muutama ystävä, mutta ei ketään, joka olisi oikeasti läheinen ja jolle olisin oikeasti korvaamaton.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ystävyys on aitoa, perheen perustaminen ei rajaa ystäviä pois elämästä. Tietysti ystävyys muuttuu elämäntilanteiden muuttuessa, mutta ei se silti tarkoita ettet voisi olla muille tärkeä.