Olen ollut viikon verran nalkuttamaton ja kiukutteleva vaimo

Nyt kun tämä asia on näköjään tapetilla joka paikassa, niin laitanpa tänne nyt omia ajatuksia asiasta.

Suhteen alkuvaiheessa mies osallistui tosi paljon kaikkeen tekemiseen kotona ja teki asioita ihan oma-aloitteisesti. Aikaa kului ja äkkiä huomasin, että suurin osa asioista on minun harteillani. Jos pyysin miestä jotain tekemään, niin todennäköistä oli että teki, mutta ongelma tuli siinä, että siihen saattoi kulua päiviä tai viikkoja. Mieheltä tuntui katoavan omat silmät ihan kokonaan. Jos roskapussi oli täynnä, niin saattoi kyllä survoa sen vielä täydemmäksi, mutta ei vaihtanut pussia. Jos joku loppui, niin ei huolehtinut, että seuraavalla kauppareissulla ostaa täydennystä tai ei edes sanonut ääneen loppumisesta.

Tuossa nyt vaan tuollaisia pieniä käytännön esimerkkejä. Itselläni alkoi jatkuvasti olla olo, että laita lapsi asialle ja mene itse perässä. Mies vain sanoi, että enpä muistanut. Tai ei tullut mieleen.

Reilu viikko sitten kirjoitin miehelle kirjeen (ollaan siis kyllä asiasta puhuttu, mutta siitä ei kovin paljoa ole apua ollut), ajatuksena, että kun rauhassa kirjoitan, niin saan mahdollisimman hyvin kaikki haluamani asiat ylös, eikä mikään suuremmin unohdu.

Itse tässä ajan myötä huomasin tulevani kiukkuiseksi ja nalkuttavaksi akaksi, enkä kyllä yhtään siitä tykännyt. Huomasin olevani koko ajan yli-valppaana sen suhteen, että mitähän seuraavaksi. Siisteyskäsitykset meillä ei kovinkaan paljon toisistaan poikkea. Kunhan tavarat ovat suunnilleen oikeilla paikoillaan (ihan jo sen takia, että ne löytää myös seuraavalla kerralla) ja jokainen omat sotkunsa siivoaa (mm. leivänmurut pois pöydältä), niin mulle riittää.

Suurin ongelma varmaan oli se, että tunsin, että vastuu siitä arjen pyörittämisestä on minulla. Minä huolehdin että on vessapaperia ja maitoa kaapissa ja ruokaa löytyy kaapista. Ja että kaikilla on puhtaita vaatteita ja lakanat tulee vaihdettua ja silloin tällöin siivotaan kunnolla. Ja välillä siivotaan niitä asioita, jotka tahtovat myös itseltä unohtua.

Ehkä minä olen tämän kaiken miehelle jotenkin mahdollistanut. Kun miehen ote hommiin alkoi lipsua, niin varmaan ajattelin silloin, että ehkä tämä nyt joku välivaihe, kiireitä töissä tms.

Niin ja meillä on kuitenkin aika helppoa elämää, lapset ovat jo isoja ja ainakin ajoittain ihan toimintakykyisiä, mitä tulee järjestyksenpidon suhteen. Päivätöissä ollaan molemmat, joten vuorotyökään ei aiheuta lisähaasteita.

Mies otti "syytökseni" vastaan aika positiivisella tavalla. Tai siis niin, että tajusi sen pointin, mikä on minulle aiheuttanut turhautumista ja kiukkuamista (sitä en kyllä paljastanut, kuinka paljon välillä on sisällä kiehunut). Viikon verran tässä on nyt siis menty "uudella" mallilla ja täytyy myöntää, että jos edes puolet tuosta tsempistä säilyy jatkossakin, niin voin olla ihan tyytyväinen.