Lue keskustelun säännöt.
Miten kritiikin vastaanottokykyä voisi parantaa?
30.12.2015 |
Mietin että kun olen aika herkkä ihmisenä "ottamaan itseeni" eri elämän osa-alueilla kritiikistä, niin miten voisin opetella olla, noh, ottamatta itseeni? Tarkoitan etenkin opiskelu -ja työelämässä (työelämään siirtyminen edessä, jos vain työtä tässä työllisyys- ja taloustilanteessa satun saamaan *huoh*).
Ymmärrän sen useasti toitotetun "sinä olet paljon muutakin kuin tekemäsi työ, kritiikki ei kohdistu sinuun henkilönä vaan työhösi" -asenteen. Siinähän käsittääkseni neuvotaan ihmistä ajattelemaan että hän on arvokas ihan omana itsenään, ja että suoritusten kautta omaa arvokkuuttaan ja onnistumistaan ihmisenä ei kuuluisi mitata. Silloinhan helposti omaksuu "minä=työni ja suoritukseni" kuvan itsestään, joka ei ole kovin terve ajattelutapa...
Olen miettinyt tätä melko paljon, sillä takanani on melko vaikea masennus+vuosien terapia. Olen ollut aika vaativa itseäni kohtaan, ja juurikin varmaan mitannut omaa kelpoisuuttani ja ihmisarvoani pitkälti sen perusteella kuinka "suorassa putkessa" olen saanut elämääni suoritettua. Lisäksi olen siis ollut sillä lailla huono ottamaan kritiikkiä vastaan, että rakentavakin palaute on päässäni paisunut aina hurjiin mittoihin ("oon paska, en osaa mitään, miks ees yritin, hävettää, miten saatoin olla niin tyhmä että luulin tietäväni ja osaavani sen ja sen...").
Kun kukaan ei tosiaan ole täydellinen, jokainen mokaa joskus ja elämässä tulee vastaan tilanteita, joista saa kritiikkiä, niin miten sitä kritiikin vastaanottokykyä voisi tosiaan parantaa? Ettei se löisi minua uudestaan maahan ja paisuisi päässäni tarkoittamaan että olen ihmisenä ihan paska :P ? Helposti kun perustelut menevät mulla niin että miten voi olla ottamatta henkilökohtaisesti kritiikkiä, joka liittyy mun tekemään työhön, kun minähän sen työn olen henkilökohtaisesti tehnyt?
Toivottavasti ei ollut ihan sekava avaus ("oon ihan paska, ihan paska avaus, miks ees koitin kysyä...") :D
Kommentit (5)
Juuh, niinhän se varmasti on että ikä ja kokemus (kaikesta) tekee tässä suhteessa hyvää, ja asiat ehkä saavat "oikeammat" mittasuhteet. Lisäksi ehkä tulevaisuudessa kokemus ja arjen pyöritys saattavat helpottaa ongelmaa myös: ei vain yksinkertaisesti ole aikaa vatvoa ja kelata kaikkea palautetta niin paljon, jolloin kritiikki ei pääse omassa päässä paisumaan kohtuuttomiin mittasuhteisiin? Nyt opiskelijastatuksella ja masentuneena kun on ollut aikaa tuijottaa liikaakin omaa napaa ja analysoida kaikkea pohjamutia myöden.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi hyvä keino on myöntää suoraan jos on tehnyt virheen ja pyytää anteeksi kaikilta joita asia koskee. Entisessä työpaikassani oli kaksi työntekijää, joilla oli täysin päinvastainen tapa suhtautua virheisiin. Toinen myönsi suoraan että oli mokannut ja pahoitteli aina muille aiheuttamaansa vaivaa. Toinen ei joko sanonut mitään tai syytti olosuhteita tai muita ihmisiä kaikesta. Tämän ensimmäisen henkilön virheisiin suhtauduttiin ymmärtävästi ja kun mokia sattui, häntä jopa kannustettiin ja kerrottiin ettei se niin vakavaa ole yms. Toisen virheet jäivät usein kaivamaan koko työyhteistöä. Tätä ensimmäistä henkilöä pidettiin yleisesti luotettavampana ja ammattitaitoisempana kuin toista.
Olen itse samanlainen kuin sinä, ja kritisoin itseäni virheistä enemmän kuin olisi tarpeen. Olen kuitenkin yrittänyt ottaa oppia tämän entisen työkaverini käytöksestä ja myöntää ensimmäisenä että tuli mokattua tai unohdettua jotain. Se on todella vaikeaa, mutta aina kun uskallan, pääsen virheistä nopeammin yli.
Voin niin samaistua tähän tekstiin, ihan kuin itse kirjoittaisin. Valmistuin tohtoriksi kesällä 2014, enkä ole sen jälkeen saanut oman alan töitä. Mulla on lukiosta lähtien aina ollut seuraava askel urassa valmis yhden vaiheen päätyttyä, mutta valmistumisen jälkeen olen ollut ihan hukassa. löysin työpaikan, muttei se vastaa omaa koulutustani ollenkaan. Tunnen jatkuvasti epäonnistuneeni elämässä, ja uskon muiden pitävän mua luuserina. Se, mikä vähän on viime aikoina helpottanut on, että tapasin pari muuta, jotka ovat valmistuneet tohtoriksi. Osa heistä oli vielä työttömiä, ja osa myös töissä, joilla ei ollut mitään tekemistä oman alan kanssa. Ymmärsin, etten ehkä olekaan ihan yksin tämän ongelman kanssa ja etten ehkä vielä ole epäonnistunut. Vieläkin otan tosin kriitikin aika raskaasti, mutta tosiaan tuo, että siitä voi oppia, on hyvä muistaa.
nostelen uppista, josko jollakin olisi vinkkejä?
Monesti siellä toisella puolella olleena, negatiivista palautetta on todella hankala antaa niin, että siitä hyötyä olisi. En tiedä auttaako, mutta ikä monilla helpottaa kaikenlaisen palautteen vastaanottamista. Toisaalta juuri valmistuneena, etkö voisi olla armeliaampi itsellesi, kuinka ihmeessä osaisit kaikki heti? Viisas kuuntelee vinkkejä ja hyödyntää niitä, itsetunto ei ole kiinni työpaikan palautteesta.