Kohdun poisto ensimmäisen synnytyksen jälkeen...
Olen odottanut viisi vuotta, että löytäisin jonkun, joka olisi kokenut saman kuin minä... Tosin, en toivoisi sitä kenellekään...
Raskaus meni hyvin, olipa jopa yliaikainen puolen välin supistuksista huolimatta. Synnytys oli ihana kokemus. Syntyi terve tyttö. Mutta sitten... Istukka ei irronnut, tekivät kaiken mahdollisen, kunnes olin menettänyt verta liian paljon ja päättivät leikata. Istukka oli kasvanut kohtuun niin kiinni, että leikkauksen jälkeen suuret suonet vain vuotivat verta, joten kirurgin ainoa vaihtoehto oli poistaa kohtu... Minulta, 28v. ensisynnyttäjältä, joka haaveili ainakin kahdesta lapsesta. Mutta ilman sitä en olisi nyt tässä. Vuosi siitä meni pelätessä, että minulle kuitenkin sattuu jotain, että kuolen pois... Suloisen tyttäreni luota, jota rakastan yli kaiken! Jotenkin pääsin siitä yli ja oltiin onnellisia, kunnes... kaverit alkoivat odottaa toista ja kolmatta lastaan. En pystynyt näkemään heitä tai heidän uusia vauvojaan. Miksi he saavat lisää lapsia ja minä en??! Näin punaista ihmisten edessä, jotka valittivat, miten lastenhoito on raskasta ja kuitenkin he vielä odottivat niitä lisää...
Pahinta on nyt, kun tyttäremme on 5-vuotias ja hän haluaisi pikkuveljen tai -siskon. Olen kertonut " mamin mennen rikki" , minkä vuoksi siskoa tai veljeä ei nyt meidän perheeseen tule. Tyttäremme on ns. hyväksynyt tilanteen, mutta... minua painaa syyllisyys. Olen äiti, joka ei voi antaa lapselleen sisaruksia. Samalla olen äiti, joka rakastaa lastaan yli kaiken. Jotkut ovat sanoneet jopa, että rakastan häntä liikaa... voiko se olla mahdollista, minun tilanteessani??!
Olen kaikki nämä vuodet aina silloin tällöin seurannut keskustelupalstoja, josko jostain löytyisi saman kokenut, tuloksetta. Tuntuu, että olisi helpompi elää, kun tietäisi, että jossain on joku joka ymmärtää, miltä minusta tuntuu...
Kommentit (17)
yhtä kovia en ole kokenut kuin sinä mutta yritän tässä kuitenkin samansuuntaisia tuntojani selvittää.
Itse sain ainokaiseni 37-v. ja hän on nyt 4,5-v. Synnytys meni pitkän kaavan mukaan; lopulta sektio,verenvuotoa,vauva tehovalvontaan, itsellä verenpaineet todella korkealla monta viikkoa vielä synnytyksen jälkeen ja koko ajan pelko vielä omasta ja vauvan puolesta. Kovasti toivoimme toista lasta. Vähän päälle vuosi synnytyksen jälkeen olinkin uudelleen raskaana mutta se oli tuulimuna ja sen jälkeen alkoivat hikoiluoireet eli munasarjat olivatkin hiipumassa. Kävimme lapsettomuushoidoissakin tuloksetta. Näistä munasarjoista ei saanut enää mitään irti. Olen menossa lääkärille hakemaan hormonikorvaushoitoa näihin vaihdevuosioireisiin joten viimeisetkin toivonrippeet ovat kyllä tässä karisseet toisen lapsen suhteen.
Joka kerta kun kuulee, että joku odottaa sitä toista tai kolmatta, tuntuu todella pahalta ja toisaalta olen iloinen heidän puolestaan. Miksi juuri meidän piti olla se tilastollinen yhden lapsen perhe! Lapsikin on sitä sisarusta kysellyt ja luetteli tuossa taas yksi päivä kuinka monta jäsentä tuttavaperheisiin ja hoitokavereiden perheisiin kuuluu, kun meillä on vaan kolme.
Miehen sukulaisilta saa kuulla kuinka meillä on niin helppoa yhden lapsen kanssa. Heillä kun sattuu olemaan kaksi lasta niin se on kuulemma ihan eri asia, ei olekaan niin helppoa.
He eivät voi käsittää sitä tuskaa, kun on vain se yksi lapsi ja kuitenkin olen niin kiitollinen, että saan kokea edes tämän ainokaisen kun kaikki eivät valitettavasti saa kokea sitäkään.
Tässä täytyisi vaan muistaa elää elämää ja ottaa niistä pienistä hetkistä kaikki ilo irti, varsinkin lapsen kanssa. Sitä jää helposti surkuttelemaan. Itsekin miettii nyt päälle nelikymppisenä näitä vaihdevuosia, että tässäkö se elämä sitten oli..
Jaksamista sinulle ja perheellesi!
...mut sitä ennen pitäisi mennä naimisiin ja ollakin jokunen vuosi naimisissa :) Mun mies ei ole mitenkään " uskovainen" , mut sen ajatus on, että otetaan vastaan se mitä saadaan. Ja itseäni pelottaa, että osaanko kuitenkaan rakastaa adoptiolasta kuin omaani. Rakkautta kyllä varmasti riittäisi minulta useammallekin. En tiedä. Kun katsoo noita adoptiojuttuja, niin aika hankalalta ne vaikuttaa.
Olen enemmän kuin onnellinen ja tyytyväinen ainokaisestamme, mut ihmismieli teki mulle nyt vasta tepposen, kun ehkä se toinen lapsi olisi ajankohtainen ja en sitä saakaan. Se tekee välillä mielestä synkän.
Kiitos kun vastasit, lämmitti mieltä :)
Olen pahoillani sinun puolestasi. Tutulta kuulostaa noi ystävien ja sukulaisten kommentit. Omalle äidilleni piti kerran sanoa, kun hän jatkoi samaa lausetta " sun pitää nyt vaan olla kiitollinen tuosta yhdestä ja jatkaa elämää" että miltä hänestä tuntuisi, jos hän olisikin vain saanut mut eikä mun kahta veljeä enää lisäksi! Sen purkauksen jälkeen mua on enemmän ymmärretty. Jos mä olen surullinen ja itken sitä, etten saa esikoiselleni sisarusta, niin eihän se tarkoita, etten olisi kiitollinen! Tietenkin olen kiitollinen ja laitan kädet ristiin joka ilta, että olen elossa ja mulla on terve tyttö.
Pahinta on, että mun kaveripiirissä on vain pari sellaista, joilla on vain yksi lapsi ja hekin suunnittelevat perheenlisäystä. Tuntuu vaan, että on helpompi olla sellaisten kanssa, joilla on vain se yksi lapsi eikä lisää tulossa. Joku voi ajatella, että on siinä itsekäs nainen, mut tällainen mä oon... en voi ajatuksilleni mitään.
Voimia sinulle!
Tilanteeni tosin eroa sinun tilanteestasi siinä mielessä, että meillä oli jo lapsia entuudestaan.
Meidän kuopuksen synnytys käynnistettiin yliaikaisena. Synnytyksen käynnistämisellä saattoi olla yhteys siihen, että kohtuni ja muutama muukin paikka repesi synnytyksessä. Lapsi oli yliaikaisuudesta huolimatta " normaalikokoinen" noin 3,5 kg.
Verenhukkani oli valtaisa, mutta onnekseni lääkärit onnistuivat paikkamaan minut useita tunteja kestäneessä leikkauksessa. Kun mut vietiin leikkaussaliin, olin menossa kaavintaan, mutta leikkauksen edetessä oli havaittu, että paljon suurempia toimia tarvitaan verenuodon tyrehdyttämiseksi.
Koska meillä oli jo ennestäänkin lapsia eikä meillä myöskään enää " suuniteltu" lapsiluvun kasvattamista, minä olen ensisurun hälvettyä ollut tyytyväinen kuitenkin siitä mitä tapahtui. Meidän ei tarvitse enää välittää ehkäistä ja minä pääsin 35 vuotiaana eroon runsaista ja kivuliaista kuukautisista. Jostain syystä kuitenkin aina välillä iskee vauvan kaipuu, vaikka järjellä ajatellen olemassa olevissa lapsissa on ihan tarpeeksi hoitamista.....
Mä olen 29 vuotias ja sain ensimmäisen lapseni, ihanan tytön nyt keväällä. Elän tällä hetkellä elämäni onnellisinta aikaa, mutta läpikäyn samalla suurta surua. Mun synnytyksestä oli kulunut tasan viikko, kun heräsin yöllä valtavaan verenvuotoon ja synnärillehän siitä lähdettiin. Mulle ilmotettiin et kohtuun oli jäänyt kalvon riekaleita ja ehkä istukkaa joten kaavinta oli tehtävä. Mut kaavittiin, jonka jälkeen veren vuoto ei vaan lakannut. Ilmoitettiin et on tehtävä uus kaavinta ja siitä kun heräsin mulle kerrottiin et multa oli jouduttu poistamaan kohtu, koska vuosin niin paljon verta, eikä se tyrehtynyt. Yhteensä olin vuotanut 10 litraa. Tärkkeintähän oli että lapsella säästyi äiti!
Tällä hetkellä eletään ihanaa vauva arkea, mutta taustalla kuintekin mielessä surraan niitä menetettyjä pikkusisaruksia joita olisin tyttärellemme toivonut.
Olen tässä kesän yrittänyt löytää kohtalotoveria pyörimällä erilaisilla keskustelupalstoilla ja olisi todella mukavaa vaihtaa ajatuksia kanssasi.
Niinaliina, jos haluat siis vaihtaa ajatuksia kanssani ja kuulla koko tarinani niin voit lähtettää mulle sähköpostia osoitteeseen kata.m@ippies.com
Ihanaa että olet olemassa! Laitoin sulle viestiä, on ihanaa tietää, että sen lukee sellainen ihminen, joka todella tietää, miltä tuntuu. Sieltäpä saat mun osoitteen.
Minulle kävi myös niin, että valtaisan verenvuodon vuoksi kohtuni jouduttiin poistamaan. Onneksi kyseessä ei ollut ensimmäinen lapsi, mutta silti toimenpiteen lopullisuuden vuoksi suru on ollut suuri. Lisäksi hankalan synnytyksen takia mulle on jäänyt paljon muitakin vaurioita ja hankaluuksia.
Vuosin verta kokonaista 15 litraa...kuolema oli lähellä. Sekin vähän vielä pelottaa. Miten yht' äkkiä hienosti menneen raskauden jälkeen on hyvin lähellä kuolemaa? Miksi tästä ei ole puhuttu? Ärsyttääkin vähän kaikki tuttavien jutut siitä, miten synnyttäminen on luonnollista ja turvallista.
Ilmeisesti meille oli käynyt aika samalla tavalla (tosin minulla toisen synnytykseni yhteydessä), koska minäkin heräsin hengityskoneesta. Sydän oli joutunut koville verensiirtojen yhteydessä. Minulla kaikki on tapahtunut tosiaankin niin hiljattain (alle kuukausi sitten), etten vielä tiedä syytä rajuun vuotoon. Pian menen useamman lääkärin vastaanotolle ja saan koko epikriisin käsiini.
Painajaiset ovat minullekin tuttuja - jo näin pian kaiken jälkeen. Muuten vauva-arki pitää kiireisenä ja epäilen, että suurin emotionaalinen kriisi on vasta edessä. Siksi oli hyvä lukea, että vaikka tuska ei koskaan täysin helpota, voi sen kanssa elää.
Kaikkea hyvää sinulle ja muillekin kirjoittajille!
Ghigi
Totta olette kokeneet raskaita aikoja ja suru asiasta elää varmasti loppuiän.
Olette kuitenkin itse hengissä ja kasvattilapsi/adoptio on mahdollinen
Avioliitto ei ole mikään uskonnollinen riitti. Se on lapsiperheen järkevä ratkaisu. Vaatii kuulutukset maistraatissa ja visiitin sinne allekirjoittamaan paperit. JOS toiselle vanhemmalle sattuu jotain, saa leski eläkkeen puolison TEL-maksujen mukaisesti, joka muuten menee valtiolle jne.
Mäkään en saa enää lasta. mieheni, lapseni isä kuoli muutama kuukausi sitten. Lapsettomuuteen on monia syitä. (juu, tiedän. Voisin kävellä Helsingin yöhön hankkiutumaan raskaaksi. Arvatkaa kiinnostaako.)
ymmärrän, että olet katkera, mutta viestisi oli aika asiaton. Mene purkamaan itseäsi jonnekin muualle kuin tähän ketjuun.
Alkuperäinen ja muut; en voi kuvitellakaan, mitä joudutte läpikäymään. Todella kamala tilanne. Useamman lapsen kaipuu, silloin kun se on mahdotonta, on kamalaa. varmasti prosessointia pitkään. Onko kukaan ottanut selvää, miten sen sijaissynnyttäjän kanssa on Suomessa nykyään? Jos tiedän munasolut on käypiä niin toinen nainen voisi kantaa lapsen? Siko? ystävä? Joku läheinen auttaisi varmasti?
Toivon kaikkea hyvää teille kaikille, jotka olette joutuneet tuon surun kokemaan... En itse ole kohtuani menettänyt, mutta 18-vuotiaana jouduin jo kasvokkain lapsettomuusasioiden kanssa... Järkytys oli silloin suuri, haaveet useammasta lapsesta ja muustakin elämästä romahtivat kertaheitolla. Kysymykset: miksi juuri minä jne. vaivasivat pitkän aikaa.
Näillä näkymin edessäni on niin kohdun kuin munasarjojen poisto alle 30-vuotiaana. Olemme mieheni kanssa kyllä onnekkaita, että meille on lapsia jo siunattu ennen tuota radikaalileikkausta. Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole ehtineet viedä yhtään lasta saada tai menettäneet mahdollisuuden useampaan... Ja tunnen suurta myötätuntoa.
Itse olen huomannut, että puhuminen auttaa. Muiden kommentit satuttavat, ja vaikka meilläkin jo lapsia on, niin tuo kohdunpoisto nostaa kyyneleet silmiin. Olemme mieheni kanssa alusta asti puhuneet avoimesti asiasta kaikille (nyt jo siis 10 vuotta) ja siinä samassa on paljastunut monta asiaa lähipiiristämme. Jyvät ovat ainakin karsiutuneet akanoista ystävien suhteen ja olemme huomanneet, että monella muullakin on ollut jos jonkinlaisia ongelmia. Hyvin on auttanut myös erään ihmisen neuvo miettiä valmiiksi joitakin kommentoijia varten hyviä vastauksia. Eivätkä nuo tunteenpurkaukset ole ainakaan haitaksi olleet, ovatpahan ihmiset ymmärtäneet kuinka pahalta itsestä on tuntunut.
En halua verrata omia kokemuksia kenenkään toisen kokemuksiin. Jokainen meistä kun kokee asiat eri tavoin. Yhdelle jokin elämäntilanne on vaikeampi kuin toiselle. Surun läpikäymiseen menee vuosia (ainakin omalla kohdallani), jos joku ei sitä ymmärrä niin minun puolestani voi olla ymmärtämättä. Jokaisella meistä on oikeus omiin tunteisiin, kun vain muistaisimme niitä kunnioittaa. Voimia teille kaikille!
Pahnu
Tulee mieleen vain, että olkaamme onnellisia siitää mitä meillä on. Vaikka itselleni on lapsia suotu enemmänkin on omat murheet ja huoletkin heistä moninkertaiset.
Taitaa olla niin, että me ihmiset vain luulemme ja kuvittelemme onnen ja autuuden olevan aidan toisella puolella ja emme huomaa sitä hyvää mikä meillä on !
On asioita joille ei vain voi mitään.. täytyy yrittää hyväksyä ... jollain aikavälillä ja löytää elämästä muuta joka auttaa siirtymään eteenpäin.
Teidän osin tai aikalailla samoissa määrin kohtalotovereiden viestejä olen nyt lukenut. Omasta kokemuksestani on niin vähän aikaa, etten vielä emotionaalisella tasolla pysty käsittämään, mitä kaikkea on tapahtunut. Sain toisen lapseni jokunen aika sitten, ja synnytyksen yhteydessä kohtuni repesi niin, että menetin kymmenen litraa verta ja minulle piti tehdä kohdunpoisto. Lisäksi sydämeni pysähtyi ja minua täytyi elvyttää. Tällä hetkellä olen kiitollinen kahdesta lapsestani, mutta kuoleman läheisyyden ajatteleminen ahdistaa ja pelottaa. Kohdunpoisto on niin ikään suuri suru, joka tullee tajuntaani kunnolla vasta jonkin ajan päästä.
Olisi mukava kuulla, että kuinka te vastaavaa kokeneet olette kaikesta selvinneet.
Olen todella pahoillani sulle tapahtuneesta ikävästä sattumasta. Synnytys ei todellakaan ole mikään riskitön tapahtuma, nyt sen olen itsekin tajunnut!
Kuten näet, mä olen elossa ja voin hyvin, vaikka 5v. sitten minulle tapahtui samanaikaisesti jotain niin käsittämättömän ihanaa, mutta samalla mun elämäni romahti. Sain ensimmäisen lapseni ja ainoan. Kuolema oli mullakin lähellä, hengityskoneesta heräsin leikkauksen jälkeen. Kuolemanpelkoa ja ahdistusta koin synnytyksen jälkeen noin puoli vuotta, oli tavattoman raskasta itkeä joka ikinen ilta muiden jo nukkuessa, kun itseä pelotti nukahtaa. Luulin kuolevani nukkuessani ja etten näe ihanaa lastani enää ikinä. Painajaisissa kuolemankellot soi ja mustakaapuinen mies jahtasi minua, kunnes putosin " turvaan" jonnekin syvään rotkoon...
Tällä hetkellä poden vauvakuumetta, toisen lapsen aika olisi nyt, jos se vain minulle enää suotaisiin. Mutta elämälle ei parane katkeroitua, koska lapseni tarvitsee myönteisen ja positiivisen äidin, joka ei haikaile jotain, mitä ei tule saamaan ikinä. Olisin vain halunnut lapselleni sisaruksen tai sisaruksia, ettei hänen tarvitsisi yksin tallustaa elämän polkuja. Onneksi hänellä on suuri joukko kavereita, joille voi salaisuuksia supsutella, koska kaikkeahan ei voi jakaa äidin ja iskän kanssa =)
On ihana huomata, etten todellakaan ole yksin. Kaksi todellista kohtalotoveria olen täältä löytänyt, toisesta on tullut oikein sydänystävä! Joten nyt alkaa pahin tuska helpottaa, vaikka jossain muotoa minä sitä tuskaa kannan varmasti läpi elämän!
Kauhea tapaus, nimenomaan sen takia että se on niin lopullinen.Älä kuitenkaan syytä tapahtuneesta itseäsi, et ole ollenkaan epäonnistunut äitiydessä tai muutenkaan ihmisenä, ei lastaan voi liikaa rakastaa..Se mitä eniten haluaa ja ei pysty saamaan on varmasti kauhea tunne.Olisisko teillä mahdollisesti vaihtoehtona adoptio..Voi ei , tuli tosi surku mieli sinun puolesta, kun voisin oman kohtni sinulle lainata!!!
Voimia ja paljon tsemppiä, !!! Nauttikaa tämän hetken ainokaisestanne!!