Soili Perkiö: "Musikaalisuus ei ole osaamista"

Todella hyvä opettaja ja pedagogi. Olin 1990-luvulla Soili Perkiön opetuksessa opiskelemassa musiikkia eri tavoilla ja muistan vieläkin niiltä tunneilta onnistumisen ilon tuoman tunteen.

Hieno juttu! Vanhemmat, vaikka oma musikaalisuutenne rajoittuisi listahittien kuunteluun työmatkalla SuomiPopilta, älkää silti riistäkö lapseltanne musiikin lahjaa. Se nimittäin voi jopa pelastaa lapsenne joskus masennukselta ja itsemurhalta, näin kärjistetysti sanottuna.

Kyllä musikaalisuus on musiikillista osaamista ja lahjakkuutta  - ilman koulutustakin. Ei se ole pelkkää innostusta ja halua. Meillä on jo liikaa harrastelijoita pedagogeina, jotka luulevat, että innostus riittää. Sekin on tärkeää, mutta ilman osaamista on vaikea muita opettaa. Nyt tämä jo näkyy kouluissa ja musiikin opetuksessa-  alamäki alkoi 1970-luvulla!

En ymmärrä tuota, miksi pitäisi kuunnella vain lastenmusiikkia? Eikö voi kuunnella sellaista musiikkia mistä lapsi tykkää?? Varsinkin vähän vanhemmilla lapsilla alkaa jo olemaan sitä omaa makua ja tyyliä. Arvostan Perkiötä henkilönä ja pedagogina, mutta tuo lause oli jotenkin naiivia.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä tuota, miksi pitäisi kuunnella vain lastenmusiikkia? Eikö voi kuunnella sellaista musiikkia mistä lapsi tykkää?? Varsinkin vähän vanhemmilla lapsilla alkaa jo olemaan sitä omaa makua ja tyyliä. Arvostan Perkiötä henkilönä ja pedagogina, mutta tuo lause oli jotenkin naiivia.

Oikein olisi kai ,että musiikki kokonaisuudessaan varattaisiin sitten  vain joidenkin konserttiviulistien ja kapelllimestarien  jälkikasvulle ja niille lapsille,joiden käsiin voidaan lähitulevaisuudessa antaa joku kolmen-neljän miljoonan euron arvoinen Guarniéri del Gésu tai Stradivarius, ja joiden kotona on tietenkin se ainoa oikea harjoitteluväline, eli Steinway-piano...

Osattomat pitäkööt siis vaan suunsa kiinni älköötkä pilkatko todellisia lahjakkuuksia edes Peppi Pitkätossua rallattelemalla,niinkö... ?

Suoraan sanoen,kun katselin täällä netissä videota ,jossa lapset, pienet pojat Transkeissa ,Etelä-Afrikassa soittivat jonkun slummihökkelin edessä omaehtoisena yhtyeenään ,itse näppärästi tekemillään peltikanisteri-kitaroillaan ja -banjoillaan paikallista populaarimusiikkia rytmikkäästi...

...niin siinä  oli kyllä sitä  aivan aitoa sikäläistä kansanomaista luovuutta,hymyä ja aurinkoa poikien kasvoilla ja koko  heidän jokaisen olemuksessaan ja kaikissa rytmisissä liikkeissään .

Tuli heitä videolla  katsellessa todella hyvä mieli ja mielessä heräsi toive ,että  toivottavasti pojat saavat vielä oikeat kunnon ostokitarat hankittua ja vaikka esiintymissopimuksen   jonnekin missä voivat taidoillaan hankkia vielä vähän enemmänkin ...

Kultalusikka suussaan syntyneiden, Stradivarius-viulun varteen jälkikasvuaan puskevien,akateemisten  konserttiperheiden vesojen esitykset taas  ....

(haukotus..)

Eikö niitä ole nähty jo  maailmansivu ?

Miksi juuri  minun pitäisi kuulijana pysähtyä ihmettelemään ja äimistelemään niitä ?

Heillä on varaa maksaa vaikka 200 puntaa viulutunnista jne. kyllähän he pystyvät huolehtimaan itsestään ja jälkikasvustaan ilman minuakin.

Mitä minua ,työtöntä suomalaista trukinkuljettajaa jossain  heidän konserteissaan tarvittaisiin ?

Afrikkalaispojille sensijaan  voisin kyllä kympin kitaranostoa varten mielihyvin lähettääkin.

Luin juuri  että Sothebyn kuuluisassa huutokaupassa Lontoossa oli myyty joku aito Stradivarius hintaan 9 milj. puntaa!

Kotikunnassani ollaan huolissaan siitä,että vanhan kirkon katon uudistaminen maksaisi melkein milj. euroa. Siis  sen yhden ukulelenkokoisen soittimen hinnalla (siis euroina) laitettaisiin täällä korkeiden työvoimakustannusten maassa uusi katto ainakin kymmeneen kirkkoon!

(Mikähän siinä soinnissa oikein on sitä niiiin tavattoman hienoa ?! )

Puhumattakaan siitä ,kuinka monta lasta sillä rahalla voitaisiin kouluttaa ammattiin asti Afrikassa tai rokottaa...jotain aivan mielisairasta on kyllä tuollaisissa soittimen hinnoissa...

Kyllä kaikki tässä maailmassa on sitten niin suhteellista,että...ja musiikissa varsinkin.

Kaikki pisteeni sinulle Soili,jatka valitsemallasi tiellä !

terv. trukkikuski

Varhaiskasvatuksen ammattilaisena ja äitinä olen kyllä sitä mieltä, että lasten musiikkielämyksiä ei saa rajoittaa pelkästään lastenlauluihin. Ei kai kukaan enää ajattele, että lapset eivät ymmärrä kuin rallatuksia, eikä heille siksi kannata soittaa muuta? Samalla tavalla musiikki on kulttuurinen kokemus ja lapsen maailma rikastuu sillä, että hän kuulee klassikoita - enkä tarkoita nyt pelkästään klassista musiikkia, vaan myös ABBAa, Queeniä, 2Pacia,... Mitä perheessä nyt kuunnellaankaan. Toisaalta olen sitä mieltä, että jokaista ass and titis -laulua ei tarvi lasten kuullen soittaa. Panemisesta laulava päiväkoti-ikäinen on harvinaisen törkeää kuunneltavaa.

Suosittelisin tutustumaan koulujen musiikinopetukseen!! Kyllä ollaan menty aikamoinen kehitysaskel eteenpäin 1970-luvun, ja sitä aikaisempien vuosikymmenten, musiikinopetuksesta. 

Olen Soili Perkiön kanssa täsmälleen samaa mieltä. Musiikki on toimimista tunteiden tasolla. Toki musiikin tekniikkaa voi opetella ja oppia ilman tunnetta, soittahan soittorasiakin. Soili Perkiö on Suomen musiikkipedagogian numero yksi!

Vierailija kirjoitti:

Kyllä musikaalisuus on musiikillista osaamista ja lahjakkuutta  - ilman koulutustakin. Ei se ole pelkkää innostusta ja halua. Meillä on jo liikaa harrastelijoita pedagogeina, jotka luulevat, että innostus riittää. Sekin on tärkeää, mutta ilman osaamista on vaikea muita opettaa. Nyt tämä jo näkyy kouluissa ja musiikin opetuksessa-  alamäki alkoi 1970-luvulla!

Taitaa kokemuksen syvä ääni puhua? Ettei olisi kommentoija itse ollut alamäkeen vauhtia antamassa 70-luvulla? Toivottavasti asenne ei siirry seuraavaan sukupolveen samanlaisena, sen verran tuntuu olevan huuliharppu hanurissa nyt, noin kuvaannollisesti.

Meissä kaikissa on se musiikki. Kaikista se ei vain tule ulos soittotunnille pakotettuina.

Mjaa. Ihme populistinen yleistys tuo.

Totta kai musiikista saa iloa ja sitä voi harrastaa OMALLA TASOLLAAN aivan kuka tahansa.

Mutta totta kai siinä voi ja osa eteneekin erittäin pitkälle, ja se taas vaatii tuhansien tuntien työtä, hikeä, ponnistelua - ja osaamista. Vai väittääkö Perkiö ihan selvin päin, että joku huippuviulisti on vaan pelkän ilon ja innon perusteella päätynyt konserttisolistiksi? No ei ole.

Joten asia ei ole mustavalkoisesti joko tai. Se on sekä että.

Aivan samalla lailla kuin on harrastajia lätkänpelaajia ja NHL-ammattilaisia. Lapset tuhertaa värikynillä omaksi ilokseen JA on ammattitaiteilijoita, joiden teoksia ostetaan kymmenillä tuhansilla euroilla Guggenheimiin.

Ilman muuta kannattaa pitää kynnys harrastukseen matalana ja ymmärtää, että ei tarvitse tähdätä huipulle saadakseen iloa ja hyötyä harrastuksesta. Sikäli ymmärrän Perkiön kampanjointia.

Mutta se on silti yksinkertaistus.

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen ammattilaisena ja äitinä olen kyllä sitä mieltä, että lasten musiikkielämyksiä ei saa rajoittaa pelkästään lastenlauluihin. Ei kai kukaan enää ajattele, että lapset eivät ymmärrä kuin rallatuksia, eikä heille siksi kannata soittaa muuta? Samalla tavalla musiikki on kulttuurinen kokemus ja lapsen maailma rikastuu sillä, että hän kuulee klassikoita - enkä tarkoita nyt pelkästään klassista musiikkia, vaan myös ABBAa, Queeniä, 2Pacia,... Mitä perheessä nyt kuunnellaankaan. Toisaalta olen sitä mieltä, että jokaista ass and titis -laulua ei tarvi lasten kuullen soittaa. Panemisesta laulava päiväkoti-ikäinen on harvinaisen törkeää kuunneltavaa.

Vähän huolestuttava ilmaisu tuo "heille ei kannata soittaa muuta" - vrt. televisio lapsenvahtina.

Pointti lienee onkin se että itse VANHEMPIEN ei tarvitse ottaa paineita siitä, mitä musiikkihetki lapsen kanssa voi olla: se voi olla ihan yksinkertaisia lastenlauluja, joista lapsi kuitenkin ymmärtää sanoman. Tärkeämpää lienee kuitenkin se vanhemman ja lapsen yhteinen tekeminen, ilman että vanhempi kokee "en minä osaa", ja samalla lapselta jää jotain kokematta?