Ikävöin edelleen 8 kk sitten kuollutta koiraani :(

Ikävöin vieläkin kissaani joka kuoli 10v sitten.

RIP koira

good night sweet prince

Voimia! Sait mut itkee omaa kissaani joka kuoli toukokuussa.. Eläin on lähimmäisesi

Ala harkita uutta koiraa. Samanlaista et löydä, mutta olisit varmaankin jo valmis uuden pennun hankintaan. Minkä rotuinen koirasi oli? Itselläni oli myös 13- vuotiaaksi asti elänyt koira, joka oli kanssani koko aikuisen elämäni ollessani 19-32 -vuotias. En varmaan enää ota koiraa tai jos otan niin jonkun ihan erilaisen.

oma sakemannityttöni kuoli 11 vuotta sitten. ikävä vihlaisee vieläkin. jos jotain rakastaa, sen menettämisestä ei koskaan täysin toivu :( 

[quote author="Vierailija" time="03.09.2015 klo 23:14"]

Ala harkita uutta koiraa. Samanlaista et löydä, mutta olisit varmaankin jo valmis uuden pennun hankintaan. Minkä rotuinen koirasi oli? Itselläni oli myös 13- vuotiaaksi asti elänyt koira, joka oli kanssani koko aikuisen elämäni ollessani 19-32 -vuotias. En varmaan enää ota koiraa tai jos otan niin jonkun ihan erilaisen.

[/quote]

Koira oli isohko terrieri. Uuden koira hankkiminen ei ole vielä ajankohtaista, mutta ehkä jonain päivänä. Nyt ajatus uuteen koiraan kiintymisestä on liian raskas, kun tämän koiran menetys on vielä näin tuoreena mielessä.  

AP

Pari koiraa on saatettu mullan alle. Ei ole suuria suruja sinänsä mutta nykyinen kaveri (siis koira sekin) on niin läheinen että taitaa tulla itku kun joudun luopumaan. M40.

Niin se on, kuten joku sanoi, että kun rakastaa, niin menetys on kamala, sydämeen sattuva ja lamauttava. Loppujen lopuksi on aika vähän väliä, onko menetetty rakas lemmikki tai ihminen. Läheisyys määrää surun laadun ja menetyksen hirveyden.

[quote author="Vierailija" time="03.09.2015 klo 23:13"]Voimia! Sait mut itkee omaa kissaani joka kuoli toukokuussa.. Eläin on lähimmäisesi
[/quote]

Anteeksi vahinko alapeukku! Yritin laittaa yläpeukkua mutta oon mämmikoura :(

Älä sure. Koiran sielu vain siirtyi eri värähtelytasolle.

"Being a veterinarian, I had been called to examine a ten-year-old Irish wolfhound named Belker. The dog’s owners, Ron, his wife, Lisa, and their little boy, Shane, were all very attached to Belker, and they were hoping for a miracle.

I examined Belker and found he was dying of cancer. I told the family we couldn’t do anything for Belker, and offered to perform the euthanasia procedure for the old dog in their home.

As we made arrangements, Ron and Lisa told me they thought it would be good for six-year-old Shane to observe the procedure. They felt as though Shane might learn something from the experience.

The next day, I felt the familiar catch in my throat as Belker’s family surrounded him. Shane seemed so calm, petting the old dog for the last time, that I wondered if he understood what was going on. Within a few minutes, Belker slipped peacefully away.

The little boy seemed to accept Belker’s transition without any difficulty or confusion. We sat together for a while after Belker’s death, wondering aloud about the sad fact that animal lives are shorter than human lives.

Shane, who had been listening quietly, piped up, “I know why.”

Startled, we all turned to him. What came out of his mouth next stunned me.  I’d never heard a more comforting explanation.  He said, “People are born so that they can learn how to live a good life – like loving everybody all the time and being nice, right?”

The six-year-old continued, “Well, dogs already know how to do that, so they don’t have to stay as long.”"

Otan osaa suruusi <3<3<3 Tsemppihalit!!! Ei ole olemassa surulle mitään aikarajaa.

Jäi jäljelle vain irtokarvat, 
sydämeen suuret avohaavat. 
Ja ne repaleiset takinvuoret, 
kaikki ne revityt lelut, puunkuoret... 
Vain jokainen muisto, 
hetki täynnä elämää, 
kun näitä muistelen 

- en koskaan yksin jää.

[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 00:44"]

Älä sure. Koiran sielu vain siirtyi eri värähtelytasolle.

[/quote]

En tiedä, kuinka tosissasi kirjoitit viestisi, mutta kyllä aina välillä tuntuu, kuin (nimi) olisi läsnä ja kuulisi jutteluni. Välillä on tullut tosi lämmin ja hyvä olo sen jälkeen, kun on tyhjässä talossa kertonut hänelle päivän kulusta ja koiraan liittyvistä asioista. 

Yhtenä päivänä istuin kotona ja itkin koiran menetystä. Katsoin sen "omaan" huoneeseen päin ja puhuin sille lempeällä äänellä, ikään kuin se olisi paikalla. Yhtäkkiä siellä oleva liiketunnistimella toimiva lamppu (matalalla oleva yövalo) syttyi. Tuli ensin vähän spooky olo, mutta sitten ajattelin, että ehkä koirulainen kävi vain jättämässä mammalle hyvästit. Ei ole tapahtunut tätä ennen, eikä jälkeen.

Ap

Suomalainen mies ei itke. Lähisukulaisia olen surrut, jättänyt hyvästit, mutta kyyneltä ei ole tullut. Hieno taide tai hienot saavutukset saavat liikuttumaan, kuten perhe-elämän kauniit hetket. Itkenyt en vuosikymmeniin ole kuin yhden kerran. Vollotin itkun loppumatta kuin pieni lapsi kun rakkilainen (se oli hellyttelynimensä) nukkui pois tästä maailmasta.

Tiedän miltä sinusta tuntuu. Oma koirani kuoli myls 13- vuotiaana, yllätyksellisesti. Toki koiralla oli jo ikää, mutta se oli täysib terve, villi ja energinen koira, kunnes sai yllättäen sairauskohtauksen, joka johti kuolemaan. Ensimmäisen kuukauden Olin täysin hukassa. En nukkunut kunnolla, mietin koiraa jatkuvasti. Olin kokoajan surullinen. Seuraavat 1,5 vuotta meni myös koiraa surressa. En enää itkenyt joka päivä, mutta koira oli mielessä joka aanu ja Ilta. En pystynyt puhumaan koirastani tai katselemaan mitään valokuvia. Koiran ajatteleminen tai siitä puhuminen oli tuskaa. Nyt, 4 vuotta myöhemmin muistelen koiraani lämmöllä ja ilolla. Naureskelen sen tempauksille. Aina silloin tällöin muistelen sen kärsimystä ja itken, mutta harvoin. Aika parantaa. Anna itsellesi aikaa surra, mutta hakeudu aktiivisesti kavereiden seuraan. Älä kiduta itseäsi muistelemalla liikaa kotona. Varaa vaikja joka päivä jokin tietty aika koiran muisteluun. Muulloin yritä kääntää ajatuksesi muualle. Täten käsittelet kuolemaa mutta myös elät omaa elämääsi. Tsemppiä :)

[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 00:54"]

Lue toi koiran ripuliketju, niin ikävä hälvenee :D

[/quote]

Tarkoituksesi oli varmasti piristää, se on kiva. :-) Minulla ei kuitenkaan ole tämän koiran kanssa ollut oikeastaan mitään ongelmia, ei syötyjä kenkiä tai ripulointeja. Kerran koira oksensi ja sitäkin muistelen tietynlaisella lämmöllä. Koira voi pahoin lääkkeistä ja istuin sen vieressä lattialla, kun se alkoi vinkui ja alkoi täristä. Kun huomasin sen, laitoin sanomalehden sen eteen ja koira puklasi siihen kuin käskystä. Taittelin lehden, vein sen roskiin ja sitten kerroin koiralle, että nyt pipi meni pois. Näitä oksutapauksia oli myös pari pentuna, mutta tämä oli ainoa aikuisiällä. Onnekas tapaus. 

Ap

Nonniin porsaat, nyt minä itken täällä hevostani ja olen huomenna naama turvoksissa. Maaliskuussa jätti aika vanhuksesta, ja suru on pitänyt painaa pois kun on ollut muuta akuuttia hoidettavaa sieltä asti.

5 koiraa ja kaksi kissaa hyvästelty nurmen alle ja kuvitelkaa, että suurimman osan olen joutunut lopettamaan itse (olen ell). Viimeisin lähti vuosi sitten ja yhä ikävä on suunnaton.

Nyt jäljellä on kaksi koiraa, molemmat vanhoja ja minä hysteerisesti etsin niistä kasvaimia yms, joka katkaisee yhteisen elomme.

Suru on vaan surettava ei siinä mikään auta- muu kuin aika.

[quote author="Vierailija" time="03.09.2015 klo 23:06"]

Koira oli ollut elämässäni 13 vuotta, nähnyt yhden pitkän seurustelusuhteen ja yhden lyhyen ja hajottavan avioliiton. Se oli aina minun tukenani ja parhaana kaverinani myös uudelle paikkakunnalle muuttaessani 2 v. sitten. Teimme monta kertaa viikossa pitkiä metsälenkkejä, leikimme ja istuimme kainalokkain sohvalla. En pakottanut, koira hakeutui usein syliin ja lähelle, kerjäsi rapsutuksia ja nuoli kättä. Kesäisin veneilimme ja kävimme mökillä. Talvella kävimme yhdessä hiihto- ja lumikenkälenkeillä. Koira oli reipas ja iloinen koirakaveri muille kaveripiirini karvakorville, mutta samalla "pieni vauvani". Olen kokenut kaksi keskenmenoa ja tiedän, että olen toipunut niistä osittain siksi, että minulla on ollut tuo pieni koirakaveri, jolle olen saanut jakaa huomiota, hellyyttä ja "äidinrakkautta".

Kun koira vuodenvaihteessa kuoli, lamaannuin täysin. Itkusta ei tullut loppua moneen viikkoon. Olen säilyttänyt joitakin sen tavaroita, kuten lempinallen ja sen oman lampaantaljan. Itku tulee aina niitä katsellessa, mutta toisaalta en voi luopuakaan niistä. Koiran uurna piti haudata jo kun maa sulaa roudasta, mutta sekin on edelleen kaapissa. Ei sentään esillä, kuten alussa. 

Pidin sille jopa "muistotilaisuuden", kun kävin hakemassa uurnan. Lauloin kaikki säkeistöt Maa on niin kaunis -virrestä ja sytytin kynttilan uurnan eteen. Pitäkää vain hulluna. Näin tosiaan tein. Se oli jonkinlainen, tarpeellinen siirtymäriitti.

Mutta mitä nyt? Onko epänormaalia kaivata edelleen koiraa? Tänäänkin otin päiväunet pitäen sen nallea kainalossa, se jotenkin lohdutti. Välillä olen myös jutellut nallelle, ikään kuin puhuisin koiralleni. 

Ikävä on siis edelleen kova, mutta mitä tästä eteenpäin? Pitääkö varata aika psykiatrille vai onko tämä vielä jotenkuten normaalin rajoissa?

Miten te muut olette toipuneet lemmikkienne menetyksestä?

[/quote]

En pidä ollenkaan hulluna sinua eikä todellakaan ole epänormaalia kaivata hyvää ystävää. Tarkoittaa vaan että sinulla on hyvä sydän ja sinulle koira tarkoittaa muutakin kuin ulkoiluseuraa.

Tiedän täsmälleen mitä koet sillä olen kaksi kertaa tuon kokenut. Kaksi kertaa olen erittäin rakkaan koiran joutunut hautaamaan. Kummallakin kerralla tuntui kuin sydän olisi rinnastani revitty ulos.