Ikävöin edelleen 8 kk sitten kuollutta koiraani :(

Koira oli ollut elämässäni 13 vuotta, nähnyt yhden pitkän seurustelusuhteen ja yhden lyhyen ja hajottavan avioliiton. Se oli aina minun tukenani ja parhaana kaverinani myös uudelle paikkakunnalle muuttaessani 2 v. sitten. Teimme monta kertaa viikossa pitkiä metsälenkkejä, leikimme ja istuimme kainalokkain sohvalla. En pakottanut, koira hakeutui usein syliin ja lähelle, kerjäsi rapsutuksia ja nuoli kättä. Kesäisin veneilimme ja kävimme mökillä. Talvella kävimme yhdessä hiihto- ja lumikenkälenkeillä. Koira oli reipas ja iloinen koirakaveri muille kaveripiirini karvakorville, mutta samalla "pieni vauvani". Olen kokenut kaksi keskenmenoa ja tiedän, että olen toipunut niistä osittain siksi, että minulla on ollut tuo pieni koirakaveri, jolle olen saanut jakaa huomiota, hellyyttä ja "äidinrakkautta".

Kun koira vuodenvaihteessa kuoli, lamaannuin täysin. Itkusta ei tullut loppua moneen viikkoon. Olen säilyttänyt joitakin sen tavaroita, kuten lempinallen ja sen oman lampaantaljan. Itku tulee aina niitä katsellessa, mutta toisaalta en voi luopuakaan niistä. Koiran uurna piti haudata jo kun maa sulaa roudasta, mutta sekin on edelleen kaapissa. Ei sentään esillä, kuten alussa. 

Pidin sille jopa "muistotilaisuuden", kun kävin hakemassa uurnan. Lauloin kaikki säkeistöt Maa on niin kaunis -virrestä ja sytytin kynttilan uurnan eteen. Pitäkää vain hulluna. Näin tosiaan tein. Se oli jonkinlainen, tarpeellinen siirtymäriitti.

Mutta mitä nyt? Onko epänormaalia kaivata edelleen koiraa? Tänäänkin otin päiväunet pitäen sen nallea kainalossa, se jotenkin lohdutti. Välillä olen myös jutellut nallelle, ikään kuin puhuisin koiralleni. 

Ikävä on siis edelleen kova, mutta mitä tästä eteenpäin? Pitääkö varata aika psykiatrille vai onko tämä vielä jotenkuten normaalin rajoissa?

Miten te muut olette toipuneet lemmikkienne menetyksestä?