Lue keskustelun säännöt.
Oliko sinulla mielestäsi onnellinen lapsuus?
01.09.2015 |
Niin, jotkut muistelee lapsuuttaan kaiholla, jotkut taas ei halua muistella sitä ollenkaan. Mikä on sinun suhtautumisesi omaan lapsuuteesi ja minkälainen se oli ja ennen kaikkea, miten sen itse koit?
Itse synnyin 60-luvulla melko köyhään työläisperheeseen omakotitalon yläkerran vuokra-asuntoon pieneen teollisuuskaupunkiin. Vanhemmat paiskivat molemmat töitä duunareina niskalimassa, jotta saisimme oman asunnon. Olinkin muutaman vuoden ikäinen, kun muutimme omaan itse ja talkoilla rakennettuun omakotitaloon pienelle omakotitaloalueelle.
Lapsuusmuistoni ajoittuukin juuri tuolle ajalle. Naapurustossa asui paljon ikäisiäni lapsia, joten kavereita riitti. Lähimetsässä seikkailtiin, majoja tehtiin, pihapelejä pelattiin ja kesällä vietettiin paljon aikaa läheisellä uimarannalla.
Talvella taas laskettiin mäkeä ties millä, hiihdettiin, luisteltiin ja tehtiin lumilinnoja. Ylipäätään oltiin paljon ulkona kesät talvet.
Myös maalaismummolani oli erittäin tärkeä osa lapsuuttani. Mummoni oli leski ja köyhä pienviljelijä, joka asui pienessä sähköttömässä ja vessattomassa mökissä ja pyöritti yksin pientä tilaansa, jossa oli muutama hehtaari peltoa, muutama lehmä, sekä jonkun verran kanoja.
Vaika mökki oli vailla kaikkia mukavuuksia, niin silti serkkuni kanssa halusimme sinne niin kesällä kuin talvellakin ja siellä vietimmekin useat unohtumattomat lomat monenlaisten seikkailujen merkeissä.
Vaikka siis olin sangen köyhistä oloista, niin silti en kokenut, että minulta olisi lapsena puuttunut jotain oleellista. Toki meidänkin perheessä elintaso nousi kohisten 70-luvulla, niin kuin ylipäätään koko yhteiskunnassa, mutta mitään yltäkylläistä se ei missään vaiheessa ollut.
Voin siis ihan vilpittömästi sanoa, että minulla oli sangen onnellinen lapsuus ja muistelen sitä erittäin suurella lämmöllä ja olen onnellinen, että satuin syntymään juuri 60-luvulla ja koin sen kaiken, minkä se aikakausi toi tullessaan.
Kommentit (8)
Lapsuus oli onnellinen. Silloin en tarvinnut muuta kuin hyvän kodin ja rakastavat vanhemmat.
Nuoruus oli sitten vaikeampi juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaan sekä että. Mua ei kovin pahasti kiusattu, ja ala-asteella oli hyvä luokkahenki. Oli kavereita ja seikkailtiin pitkin lähiötä missä oli toki omat lieveilmiönsä, muttei mitään liian traumaattista. Vanhemmat alkoholisteja, joten ne onnettomimmat lapsuusmuistot liittyy melkeinpä humalatilanteisiin. Kylässä kävi välillä juopporinki ja äiti sai känniraivareita ja sammui minne milloinkin. Mua ei kumminkaan pahoinpidelty.
Ei tosiaan ollut lapsuus onnellinen. Mutta aikuisuus on sitä ollut. Lapsuus on kuitenkin vain pieni osa elämää. Ei voi valittaa.
Aika onnellinen. Särö tuli 7-vuotiaana kun vanhempani erosivat ja siihen päälle ala-asteella, varsinkin ensimmäisellä ja toisella luokalla kiusattiin kovin koulussa.
Olen vuonna -80 syntynyt.
Kotiolot oli kumminkin mukavat molempien vanhempien luona ja mukavia muistoja on kanssa paljon.
Mun täytyy kyllä myöntää että kun alan miettiä tuota lapsuutta niin ennemmin mulla nousee tuollainen ahdistava olo, johtunee varmaan tuosta kiusaamisesta...koska se kyllä tulee ensimmäisenä mieleen!
Taka-alalla on sitten ne onnelliset muistot...
Oli onnellinen lapsuus ja nuoruus. Vakava sairaus perheessä ja vastuu lapsista oli vasta käännekohta onnellisuudessa. Onneksi sai olla onnellinen lähes 3-kymppiseksi. Jos en joudu kokemaan sotaa tai muuta kriisiä, olen onnellinen kunhan saan lapset kasvatettua selviämään omilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei te, joiden vanhemmat ovat/olivat alkoholisteja ja monet muistot lapsuudesta liittyy siihen, oletteko jutelleet siitä myöhemmin heidän kanssaan?
-
Oma lapsuuteni 6 vuotiaaksi oli onnellinen. Asuimme omakotitalossa: äiti, iskä, minä ja pikkuveli. Lapsia ei ollut lähimaillakaan, joten oltiin veljen kanssa toistemme parhaat kaverit. Ollessani 7 vuotias, muutimme muualle ja kavereita alkoi tulla koulun kautta ja veljen kanssa leikkiminen jäi vähemmälle. Vanhempani erosivat kun olin 9, jolloin jouduin aikuistumaan. Otin itsestäni vastuun, koska vanhempani eivät siihen eron takia jaksaneet. Ero oli riitaisa eivätkä he tulleet toimeen keskenään. Äiti petti isää, joten voi olla ymmärrettävää. Minä hoidin viestinnän heidän välillään: milloin menemme kummankin luokse ja monelta, missä tapahtuu "vaihto", eli missä näemme. Välit kylmeni äitiin tosi paljon lähinnä isäni manipuloimisen takia: "äiti on paska kusipää ja paha ihminen". Välit paheni entisestään, kun jouduimme muuttamaan äidin ja hänen uuden miehensä luo (saman miehen jonka kanssa äiti petti). Nuoruus yläasteen 9. luokkaan asti oli todella kamalaa, enkä niistä vuosista juuri mitään muista. Muutinkin sitten 15 vuotiaana omilleni ja välit on nykyään tosi hyvät äidin kanssa (olen nyt 18v).
-
Väkivaltaa tai alkoholismia ei kuitenkaan ole ollut, joten sinänsä olen säästynyt pahimmilta.. Hatunnosto teille, jotka olette selvinneet sellaisesta.
Huh tulipa pitkä :D
Oli onnellinen lapsuus 80-luvulla. Oli mummolat samalla paikkakunnalla, toisessa rakennettiin majoja metsään ja niissä oli aina kamiina. Tulella leikittiin. Legoilla leikittiin, ja Akua luettiin. TV:tä katsottiin paljon, Pätkis, McGyver, sketsiohjelmat. Äiti oli kotiäiti. Ei ollut tietokonetta pelaamiseen meillä, eikä videoita. Sen sijaan omassa huoneessamme oli televisio, mikä oli erikoista silloin. Kesät oli onnellista aikaa. Uimme omassa joenrannassa. Kesällä tuli sarjoja, kuten Hollywood Beat, jonka ei halunnut loppuvan elokuussa. Kesä oli sitä onnellista aikaa. Talvella laskettiin mäkeä omassa joentörmässä.
Ei ollut onnellinen ei. Molemmat vanhemmat alkoholisteja ja turpaan tuli milloin mistäkin syystä. Jo polvenkorkuisesta piti alkaa huolehtimaan itsestään.