Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vahinkoraskaus ja miehen suhtautuminen :(((
30.12.2010 |
Olen raskaana 31+jotain, kyseessä kolmas lapsi ja vahinkoraskaus (ehkäisy petti).
Kesällä, kun raskaus paljastui, mieheni oli täysin tyrmistynyt - hän oli elämässään saanut pojan ja tytön, ei enää halunnut missään tapauksessa lapsia lisää. Abortti ei olisi kuitenkaan tullut kysymykseen oikeasti, meistä kummastakaan ei olisi ollut siihen. Eli raskaus jatkui, minun ollut ihan ok helppo suhtautua ajatukseen vauvasta. Nykyään odotan jo vauvaa mieli kaihoten.
MUTTA olen alkanut miettiä, oliko ratkaisu sittenkään oikea. Koko raskausajan mieheni on kohdellut minua kuin ilmaa/pahantekijää. Alkuraskaus oli helvetistä, mies ei suostunut puhua asiasta eikä muustakaaan lähes 2 kk, itkin yksin ja ystävilleni, miten en saa mieheltä MITÄÄN tukea pahoivointiin ja yritin oksentaa salaa -> mies ei kestänyt ajatusta siitä, että raskaus oli totta koska voin pahoin -> osoitti sen mykkäkouluna tms. minua kohtaan.
Nykyään olen ajatellut hänen olevan suht sinut asian kanssa, mutta taidan olla väärässä. Nykyään koen itseni jatkuvasti lihavaksi, rumaksi, ei-haluttavaksi norsuksi. Hän ei sitä suullaan sano, mutta aistin sen käytöksessä. Jos menen hänen syliinsä "Sori, pakko mennä vessaan." Nukkuu pääasiassa sohvalla "etten herätä kuopusta kun nousen aamulla töihin", ei anna minulle hellyyttä vaikka olen sitä sanoilla ja teoilla rukoillut.
Tällä hetkellä aidosti mietin, miten tulen jaksamaan?!! :( Miten jaksan kantaa tämän asian YKSIN? Mitä mä voin tehdä?!! Antakaa minulel jotain lohdutuksen sanoja, olen niin yksin, onneton, väsynyt ja toivoton :´((((((((((((((((
Kommentit (9)
todennäköisesti miehen suhtautuminen muuttuu, kun lapsi on syntynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Okei, ikävän kuuloinen tilanne, mutta olisikohan sussa nyt kuitenkin vähän dramaturgin vikaa? :D
tuntemuksistasi?
Voisiko häntä olla mahdollista saada perheneuvolaan. tuo on varmasti raskaampaa, kuin olla kokonaan yksinään, pahaa henkistä väkivaltaa.
Voitko neuvolassa puhua tästä? tai äidillesi, ystävällesi, sisaruksellesi? jollekin joka kuuntelee.
voimia sinulle, älä jää yksin asian kanssa.
sulla!
monet miehet olis ihan onnessaan saadessaan uuden lapsen!
mieti nyt hyvä nainen asioita.
sulla! monet miehet olis ihan onnessaan saadessaan uuden lapsen! mieti nyt hyvä nainen asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kyllä jutellut asiasta kahden läheisen ystäväni kanssa, eivät osaa mitään konkreettista tehdä asian eteen mutta jo pelkästään se, että voin puhua aidosti tuntemisista, auttaa jonkun verran.
Kävimme asian kanssa raskauden alkupuolella perheneuvolan psykologin juttusilla, emme saaneet siitä kyllä mitään apua tilanteeseen. Olen yrittänyt ajatella, että mies muuttuu.. mutta pelkään tosissaan, muuuttuuko jos vauva vaikka esikoisen kaltainen yöheräilijä jms. Nykyään mietin omaa jaksamistanikin. olen ollut "liian" vahva koko raskausajan, minulla ei ole ollut tilaa omien tunteiden läpikäymiselle, koko raskausaikaa sävyttänyt miehen asenne. Eniten huolestuttaa se, että mies ei ota kuuleviin korviinsa, kun yritän kertoa hänelle miten epätoivoinen ja ahdistunut olen. Hän vetäytyy vielä enemmän, ei oikeasti jaksa kuunnella yhtään valitusta tms.
Niin, ja mieli kaihoten odotan oikeasti! Saan voimaa ajatuksesta, että minulla on kohta lämmin käärö sylissä ja nuuhkin hänen tuoksuaan. Sillä mielikuvalla saan voimaa itselleni joka päivä.
että kuten joku ylempänä kirjoitti, miehen kohtelu on todellakin henkistä väkivaltaa jos mikä! :( Senkin olen hänelle sanonut, ei reagoi mitenkään.
Ja ei siis todellakaan voi mitenkään kuvitella, että olisin hankkiutunut tähän tahallani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Yllärikolmonen" täyttää pian vuoden ja on mitä ihanin yllätys ja ilon tuoja!
Alkuraskaus oli aivan kamalaa aikaa. Olin henkisesti aivan loppu ja aivan yksin. Vieläkin muistelen kauhulla niitä aikoja. En saanut minkäänlaista tukea mieheltäni ja hän puhui vain erosta ja abortista. Pidin kuitenkin pääni ja päätin etten suostu aborttiin, olin jopa valmis kolmen lapsen yh:ksi.
Toiseen ultraan mieheni kuitenkin tuli ja alkoi hiljalleen hyväksyä tilanteen. Olin kuitenkin todella yksinäinen koko raskauden, enkä tiedä kuinka olisin selvinnyt kaikesta ilman ihania ystäviäni.
Puhuin tilanteestamme avoimesti neuvolassa ja jopa työpaikalla. Puhuminen auttoi ainakin minua todella paljon. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että mieheni tarvitsi todella pitkän sulatteluajan.
Nyt olemme onnellisesti yhdessä koko perhe ja emme osaisikaan kuvitella elämää ilman pientä aurinkoamme! Anna miehellesi aikaa sulatella asiaa, mutta älä anna kohdella itseäsi huonosti. Keskustelkaa paljon ja puhu myös jollekin ulkopuoliselle.
Sain tältä palstalta muuten silloin neuvon, joka todella auttoi jaksamaan: "Et ikinä kadu syntynyttä lasta, mutta aborttia kenties kadut" Mietin silloin aborttia/raskauden jatkamista.
Asioilla on aina tapana järjestyä:) Ihanaa loppuraskautta, selviätte varmasti tilanteesta vielä hyvin, vaikka nyt näyttää synkältä!
Alue: Aihe vapaa
mutta miehesi on törkeä sika.
Voisiko hän jostain syystä epäillä, että olisit hankkiutunut tarkoituksella raskaaksi?