Lue keskustelun säännöt.
Ihan mielettömän ahdistavaa; en rakasta miestäni.
27.12.2010 |
Mietiskelin elämääni taaksepäin ja tajusin, että en ole oikeastaan ikinä rakastanut miestäni mitenkään palavasti. Menin hänen kanssaan naimisiin, koska sitä odotettiin ja, karua sanoa näin, parempaakaan ei ollut näköpiirissä. Lapsia tuli ja niitä on nyt kasvatettu yhdessä. Mies on kaikinpuolin ihan hyvä mies, hieman itsekäs ehkä, mutta muutoin hyvä isä ja tiedän, että hän rakastaa minua todella paljon. Minä en vain rakasta häntä samalla tavalla. En ole perhettä rikkomassa enkä eroa suunnittelemassa, mutta tämä havainto oli vain todella karu. Onko mahdollista kaivaa rakkautta jostain esiin? Onko täällä kohtalotovereita?
Kommentit (9)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla vähän vastaava tilanne, mutta tajuan etten osaa kunnolla rakastaa itseäni eli vaikea sitten toistakaan rakastaa.
Toisaalta rakkaus on tahtotila. Naimisiin mennessäkin sanotaan, että tahdon rakastaa. Teemme töitä suhteemme eteen ja en todellakaan vaihtaisi miestä.
Siis että toinen rakastaa enemmän kuin toinen? Mulle selvis parin vuoden seurustelun jälkeen, että mieheni mielestä oli normaalein, sievin ja hauskin kumppani jonka hän voi saada - en siis se kumppani johon hän olisi koskaan ollut erityisen rakastunut. Hirveää kuultavaa, mut mä olin häneen niin rakastunut ja meilllä meni niin hyvin etten osannut pistää sen vuoksi suhdetta poikki. Tuo asia on meidän suhteessa ihan realiteetti, enkä mä tiedä paljonko hän mua oikeasti rakastaa enkä aina ole ihan varma miten tää nykyään menee myöskään toisin päin. Suhde kuitenkin toimii, ollaan ihan tyytyväisä yhdessä, meillä on ihan hauskaa enkä mä näe syytä miksi pitäis hajottaa perhe ja viedä lapsilta isä vain sen vuoksi että jomman kumman pitäisi tuntea jotain enemmän.
otin aikanaan (tosi nuorena) kun se oli about eka/ainoa joka oli mun suhteen vähän enempi vakavissaan, pelkäsin vaan et jään vanhaksipiiaksi, ja olihan se ihan kiva ja hauska ja ok.
No oon mä sitä varmaan kovasti rakastanutkin välillä - toisaalta en ole tainnut "himoita" tai pitää sitä himoittavana melkein koskaan, paitsi tietty nuorena nyt oli enempi haluja ylipäänsä.
Välillä tuntuu että se on vaan ärsyttävä monessa suhteessa, ja on meillä ollut vaikeitakin vuosia. nyt taas paremmin.
Lapsia monta, talo, asuntolainat, sillä ok palkka - jotenkin tuntuu että kun asiat muuten meillä ok niin parempi tässä näin ja sietää niitä sen ärsyttävyyksiä (mm. toisinaan vähän liikaa alkoa, tosin ei nyt viime vuosina ihan ongelmaksi asti.)
Nykyäänkin kyllä tuntuu joskus että joo rakastan ja tosi hyvä mies mutta aika paljon tunne on myös vaan menettämisen pelkoa - nythän mulla on aika hyvä ja turvallinen elämä, mikä ois tietty rankempaa yksinhuoltajana.
Kaikkien rakkaus ei ole palavaa. Kunnioitus ja ystävyys riittävät suhteen perustaksi, jos kumpikin on kunnon ihminen. Ethän kuitenkaan ole miehellesi epärehellinen? Se ei olisi kunnioittavaa. Olen kokenut sekä enemmän ystävyyteen ja kiintymykseen että palavaan rakkauteen perustuvan suhteen. Kumpikin olivat mielestäni rakkautta. Ensimmäinen päättyi puolison kuolemaan, toinen jatkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 16 nyt ja seurustelen 18 vuotiaan pojan kanssa nyt jo toista kuukautta. Äitini ei luota häneen. En tiedä rakastanko häntä niin kovasti kuin hän sanoo minua rakastavansa. Hän on vähän kuin liian liki välillä. Yleisillä paikoilla en haluais hirveesti pusutella. En halua että hän luulee että häpeän häntä tai häpeäisin meidän suhdetta. rakastan häntä kyllä,kun suutelen häntä en saa ilotulitusta.. help!!Luottamus vinkkejä ja miten etenen??
Voithan puhua asiasta pojalle. Kyllä hän ymmärtää, on jo l8.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
muutenkaan "tunne" kovin voimakkaasti? Joskus arki vie mennessään ja tunteet jäävät taka-alalle. Kuvittele miltä tuntuisi, jos miehesi ei olisi enää elämässäsi? Minkälaisia ajatuksia ja tunteita se herättää? Jos ikävää ja ahdistusta, rakkaus on kyllä vielä tallella. Jos vain helpotusta, asia taitaa olla selvä.