Sosiaalinen kömpelys, joka kärsii kamalasta morkkiksesta

... melkein kaikkien sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Se olen minä.

Olen siis ujo ja viihdynkin ihan hyvin yksin. Kuitenkin elämään kuuluu niitä sosiaalisia tilanteita, halusi tai ei. Yleensä annan huonon ensivaikutelman, olen yksinkertaisesti kömpelö, en tiedä mitä sanoa tai miten päin olla. Joskus selitän kiusallisia juttuja, varsinkin mitä tutummaksi tullaan, niin sitä enemmän alkaa lentää sellaista "eikö ookkin jännä..."-juttua.

Humalaisten iltojen jälkeinen morkkis nyt on ilmiselvää, se on aivan kauheaa. Vaikka en yleensä erityisemmin mokailekaan esim. kompuroimalla tai yhden illan jutuilla, niin häpeän silti jälkeenpäin omaa puheliaisuuttani ja "rohkeuttani".

Nykyään samanlainen morkkis tulee ihan normaaleista tilanteistakin. Kelailen lähes kaikkia keskusteluja aina jälkeenpäin ja suurin piirtein hakkaan päätä seinään, kun tunnen itseni idiootiksi. Hassua tässä on se, että samalla olen alkanut pitää muita ihmisiä täydellisinä - en huomaa muiden mokia, oikeastaan ajattelen ettei muut ihmiset niitä mokia edes tee. Kaikki muut onnistuu, kaikki muut on niin luontevia ja fiksuja ja hyvännäköisiäkin. Itse änkytän, sanon vääriä asioita ja kuljen menkkatahra hanurissa.

Tämä selittämätön paha olo, joka tulee ihmisten kanssa asioimisesta, on saanut mut harkitsemaan totaalista erakoitumista ihan tosissani. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan? :(