Lue keskustelun säännöt.
Lähimmäisiä kuolee ympäriltä- pelko siitä, että itsellekin käy jotain
16.05.2014 |
Lasten (3 alle kouluikäistä) takia siis on tälläistäkin tullut viime aikoina mietittyä.
Yllättävien ikävien uutisten myötä tukiverkkomme on huomattavasti kaventunut viime vuosina. Ei ole enää ketään sellaista tuttua ihmistä, joka voisi esim. lapset ottaa hoitaakseen, jos minulle kävisi jotain.
Paras tuki ja turva ovat aina olleet omat vanhempani, mutta sekin kääntyi nyt niin, että äiti sairastui erittäin vakavasti ja ennemminkin minä olen heidän tukiverkkonsa kuin päinvastoin.
Mieheni on paljastunut 15 avioliittovuoden jälkeen kusipääksi. Ei ole ns. suuren luokan ongelmia kuten pettämistä tai väkivaltaa, mutta hän on vaan aivan käsittämättömän itsekäs monissa asioissa. En nyt jaksa tässä analysoida tarkemmin, mutta olen miettinyt eroakin - mutta toisaalta tiedän, että eron myötä isäkin häipyisi lasten elämästä aika pitkälti. Elämä olisi monella tavalla myöskin entistä hankalampaa, mm. lastenhoitojärjestelyt. Lapset olisivat entistä riippuvaisempia minusta.
Miehen puolen sukulaiset ovat etäisiä sekä maantieteellisesti että henkisesti.
Sisaruksia ei ole, eikä ketään muita sukulaisia asu lähellä tai ole muutenkaan läheisiä.
Muutama ystävä on, joilta pystyn akuutin hädän hetkellä pyytämään apua, mutta kaikilla on omat elämänsä ja kiireensä.
Omasta jaksamisestani ei niinkään ole huoli, vaikka olisihan sekin kiva, jos vaikka joskus saisi lapsia hetkeksi johonkin hoitoon. En ole varmaan 3 vuoteen käynyt missään ilman lapsia. Mutta suurin huoli on kuitenkin se, että mitä jos minullekin käy jotain, niin mitä lapsille sitten tapahtuu?
Onko samassa veneessä olevia/olleita?
Kommentit (8)
Olen pohtinut samaa monesti ja tiedän, ettei nuorimpia lapsiamme voisi kukaan ruveta hoitamaan, vaikka on aikuisia sisaruksiakin. Heistä tulisi laitoslapsia. Se ajatus tuntuu niin musertavalta, että havahduin pitämään vain itsestäni parempaa huolta elääkseni mahdollisiman pitkään. Pohdin parhaillaan miehen kanssa miten turvata heidän tulevaisuutensa rahallisesti parhaiten ja mistä saada uskottumies... Siis käytännön asioita tulee juuri nyt mietittyä. Ainakin teemme keskinäisen testamentin.
Olemme maailmassa oikeasti niin kahdestaan yksin, etten uskalla ajatellakaan. Meille ei vain kerta kaikkiaan saa käydä mitään. Ymmärrän oikein hyvin miksi ap on huolissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minulla on sama tilanne, paitsi että miehni kuoli puoli vuotta sitten jame lasten kanssa jäättin ihan yksin. Ja se, että toivoisin itsekin kuolevani, vaikka tiedän että pitää vaan jaksaa.
Samassa tilanteessa.. Jos minä kuolen en tiedä kuka voisi ottaa lapset, tuskin kukaan vaan päätyisivät laitokseen :( Tuon lisäksi murehdin usein sitä että kuolen tänne kotiin yöllä ja lapset joutuvat löytämään minut kuolleena.
Joo ei ole ihan normaalia ja ahdistushäiriöön saan hoitoa koko ajan.
Kiitos vastauksista. Kiva kuulla, että en ole ainoa, vaikka surullistahan näitä on lukea. Itse en olisi voinut koskaan kuvitella, että jään näin yksin maailmaan.
Äidin sairastuminen oli viimeinen niitti, joka sai nämä ajatukset pyörimään päässä. Ja se, kun ympäriltä on yllättäen kuollut sellaisia ystäviä ja sukulaisia, jotka ovat olleet oikeita terveyden ja itsestään huoltapitämisen perikuvia. Jotenkin sitä vaan koko ajan odottaa, että mitähän seuraavaksi tulee. Eniten pelkään, että olen itse seuraavana.
Pahinta on ehkä se, kun isommilla lapsilla on jo itselläänkin huoli asiasta. Kyselevät, että eihän äiti sulle tapahdu mitään ja ovat huolissaan jo pelkästä flunssasta.
ap
Nostan vielä, jos löytyisi lisää kokemuksia.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sisarukset kuolleet, omat vanhemmat kasikymppisiä. Ero usein mielessä...sama huolestuttaa kuin ap:ta. Ystäviä toki on, mutta kaikilla omat perhekuvionsa. En tiedä mihin lapset päätyisivät jos minä en olisi heistä huolehtimassa tai edes jos olisin vähän aikaa jostain syystä pelistä pois. Välillä itkettää kun ajattelen tätä.
Minun ja mieheni ystäväpiiristä ja lähisuvusta on kuollut 4 vuodessa 3 ikäistämme nuorta ihmistä. Se todellakin pitää pelon persiissä. Pelkään eniten sitä että molemmat kuolemme eikä lapsillamme ole äitiä eikä isää :-(
Eikö ketään? Siltä kyllä tuntuu tosielämässäkin, että kaikilla muilla on mummit, kummit ja sisarukset.