Olen kylmä, katkera, tunteeton ihminen.

Long story short eli. Olen 30v. nainen jolla on ollut todella vaikea lapsuus ja nuoruus. Mm. Äitini kuoli syöpään, isä häipyi ja ainoa sisarus alkkis en tiedä missä on. Läheisiä ei ole eikä ystäviä. Minut huonolta elämältä, väkivaltaiselta suhteelta ja päihteiltä pelasti lapseni. Koko elämäni on ollut pelkkää tuskaa ja jumalatonta taistelua.

Nyt parin-kolmen viimeisen vuoden aikana olen saanut elämämme järjestykseen. Käyn töissä, meillä on ihana pieni koti ja olen saanut viimeinkin luottotietoni takaisin. Tämä "normaali" elämä on ollut käsittämättömän työmäärän takana. lapset ja minä voidaan viimein hyvin, koulu sujuu jne. Päivääkään en antaisi pois.

MUTTA. Olen tavannut syksyllä miehen jonka kanssa ollaan nyt talvi yhdessä pyöritty. Hän on aivan tavallinen, turvallinen, luotettava ihminen jolla on ollut harvinaisen helppo elämä. Nyt ongelmaksi on muidostunut se, että olen huomannut ettei minulla ole oikeastaan ollenkaan tunteita.

Esimerkiksi vieraillessa miehen vanhempien luona menen pakokauhuiseen tilaan siitä hyörinästä ympärilläni kun siellä on iso suku jotka on tekemisissä paljon keskenään. Huomaan että koska minusta ei ole koskaan välitetty, en itsekään osaa välittää oikein kenestäkään paitsi lapsistani.

Mies on alkanut kypsyä tähän ja kysyi suoraan välitänkö edes hänestä, kiinnostaako hänen mielipiteet tai tunteet mua yhtään. Surukseni huomasin että itse asiassa ei kiinnosta, eikä oikeastaan kenenkään muunkaan. Millä saisin itseni tuntemaan niin kuin normaali ihminen? Koko ajan odotan milloin pitää taas taistella ja paeta, missä seuraava taistelu on? En osaa vain olla. Onko kellään omakohtaista kokemusta? Kyselin pääseekö kunnassamme terapiaan niin kriisilähetteellä (itsetuhoisia ajatuksia) lääkäriltä kuulemma n. kuukausi, eli kun itse en ole edes masentunut niin tuskin mahkuja päästä. Yksityiset terapeutit on liian kalliita näin pienituloiselle, olen siis oman apuni varassa.