Jatkuva pelko siitä, että lapseni kuolee :(

Ehkä siinä mielessä, että tunteesi ovat tuttuja. Minulla asiaa on auttanut mm. se, että olen saanut useampia lapsia ja siinä vaiheessa, kun ovat kädet olleet täynnä työtä ja uupunut, ei ole enää kyennyt huolehtimaan ja pelkäämään niin hirveästi ja on ollut pakko löysätä pipoa. 

Suosittelen sinulle jotain siedätystä, eli päätät vain esim. antaa lapsesi mennä johonkin tai muuten höllennät otettasi, annat tehdä jotain, joka sinua hirvittää, ja hankit itsellesi jotain superkivaa tekemistä siksi aikaa. Kun huomaat, että lapsi tulee hengissä takaisin, alat tehdä tuota säännöllissti.

Kannattaa kyllä käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa tuosta, mutta uskon, että määrätietoinen siedätyshoito auttaa myös.

Helikopterivanhemmat, eli ylisuojelevat ja kontrolloivat vanhemmat vaikeuttavat lapsensa henkistä kypsymistä.Tuoreen amerikkalaistutkimuksen mukaan ylisuojelevat vanhemmat saattavat jättää lähtemättömän vaikutuksen lapsensa persoonallisuuteen, eikä aina niin positiivisessa mielessä, uutisoi Msnbc. Tutkimustulosten mukaan henkilöt, joilla on niin kutsutut helikopterivanhemmat ovat riippuvaisia, neuroottisia ja vähemmän avoimia. Ylisuojelevuus tuottaa siis alkuperäistarkoituksensa vastaisesti persoonallisuuden piirteitä, joita ei pidetä kovin haluttuina.

Kuulostaa tutulta. Minulla on kaksi alle 3-vuotiasta ja elämä niin kiireistä, että ehdin murehtimaan vain öisin. Hakeuduin ja aloitin juuri psykoterapian. Tämä ei ole ainut syy, mutta yksi keskeisistä kuitenkin. Toivottavasti tuolta löytyy apu, elämä jatkuvien pelkojen kanssa on niin raskasta, kuten varmasti tiedätkin.

Herranjumala... Mene nyt oikeasti hakemaan apua!!

Jokainen ihminen varmasti jollakin tasolla pelkää sitä että rakkaimmille tapahtuisi jotakin pahaa, mutta tuollainenhan ei ole enää normaalia ja tiedostat sen itsekin.

Tarvitset apua, koska ennenpitkää lapsesikin kärsii jos et hae apua ongelmaasi.

Onko tämä yleistä yksilapsisilla vanhemmilla? Mulla poistettiin ainoan lapsen synnytyksessä tapahtuneiden komplikaatioiden vuoksi kohtu ja pelkään kuollakseni että ainoalle lapselleni tapahtuu jotain. Pelko rajoittaa koko elämääni ja johtuu myös siitä kuolemanpelosta, joka seurasi mieheni, lapseni isän tapaturmaisesta täysin odottamattomasta kuolemasta.

Ei lasta huostaan voida ottaa koska tuo takaa että lapsella on kotona turvallista. Mene vain puhumaan jollekin, siitä seuraa prlkkää hyvää!

Hanki lapselle puhelin, jolloin saat häneen yhteyden heti kun koet tarvetta.

Tai ensin kokeile lyhempiä etäisyyksiä vaikko radiopuhelimitse?

Sinulla on kaiketi jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö ja se nyt kohdentuu sitten lapseesi, mene lääkäriin ja juttele näistä tuntemuksista. Ehkäpä sieltä kautta ohjataan eteenpäin sitten. Tai sitten soita suoraan perheneuvolaan. Ei ylisuojelemisen takia sentään lastensuojeluilmoitusta tehdä.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 22:04"]

Minulla on yksi lapsi, 6v. Minulta on leikattu kohtu enkä siis saa enää lapsia.

Pelkään jatkuvasti, että ainoalle lapselleni käy jotain. Hysteerisesti puristan lasta kädestä kiinni julkisilla paikoilla ettei mitään tapahtuisi. En uskalla päästää lasta ystävien kanssa pihalle leikkimään, olen aina mukana. Koulun alku pelottaa, minun on pakko saattaa lapsi kouluun pelkojeni vuoksi :(

Elämme normaalia elämää eikä pelkoni näy ulospäin muuten kuin ylihuolehtivaisuutena. Iltaisin itken miettiessäni, mitä jos lapsi olisikin vaikka juossut auton eteen/pudonnut kiipeilytelineestä niskoilleen/karannut parvekkeelle ja pudonnut.

Havahduin ongelmaani, kun mietin jos lapsen eskariin tulisi joku ammuskelemaan. Lähdin töistä kesken kaiken kotiin paniikkikohtauksen vuoksi ja hain lapsen eskarista.

Pelkään puhua psykologille, pelkään lapseni huostaanottoa :(

Voitteko auttaa minua? Tällä hetkellä anonyymisti avautuminen tuntuu parhaalta ratkaisulta.

[/quote]

Mitä jos puhuisit Jumalalle. Häntä ei tarvi pelätä.

J-P

Kuulostaa kurjalta. Onko ap koskaan menettänyt ketään todella läheistä ihmistä? Minun suurin pelkoni, melkein neuroottisuuteen asti, oli nimittäin koko lapsuuteni se, että rakas sisareni kuolisi. No joo, ei hän lapsena kuollut, mutta tapaturmaisesti nuorena aikuisena kylläkin. Se oli hirveä paikka. Nykyisyyteen se on vaikuttanut kuitenkin niin, etten pelkää yhtään, että kahdelle lapselleni sattuisi jotain. Tottakai huolehdin heidän turvallisuudestaan normaalisti, mutta pelkoon en suostu käyttämään aikaani. Pelkääminen ei estä asioita tapahtumasta, mutta se kyllä estää elämästä yhteisistä hetkistä nauttien. 

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 22:23"]

Helikopterivanhemmat, eli ylisuojelevat ja kontrolloivat vanhemmat vaikeuttavat lapsensa henkistä kypsymistä.Tuoreen amerikkalaistutkimuksen mukaan ylisuojelevat vanhemmat saattavat jättää lähtemättömän vaikutuksen lapsensa persoonallisuuteen, eikä aina niin positiivisessa mielessä, uutisoi Msnbc. Tutkimustulosten mukaan henkilöt, joilla on niin kutsutut helikopterivanhemmat ovat riippuvaisia, neuroottisia ja vähemmän avoimia. Ylisuojelevuus tuottaa siis alkuperäistarkoituksensa vastaisesti persoonallisuuden piirteitä, joita ei pidetä kovin haluttuina.

[/quote]

Daa, eikös ap juuri kokenutkin nämä pelkonsa ja ylisuojelevuutensa ongelmaksi? Vai ajattelitko, että tällainen informaatiopläjäys saisi hänet lopettamaan pelkäämisensä?

Minulla on kolme lasta ja silti se kuolemanpelko on ihan riittävän kova. Mulla se johtuu siitä, että lähipiirissä on ollut useampi vauvakuolema (joo aika huonoa tuuria). Yritän vain tolkuttaa itselleni, että mun pitää olla kiitollinen, että mun lapset ovat hengissä. Kun mulla on käynyt näin hyvä tuuri, niin en saa tuhlata meidän perheen elämää ylisuojelemiseen.

Sitten toisaalta kuitenkin sallin itselleni joitain tiukkoja turvallisuussääntöjä. Ja sitten myöskin tuo jonkun mainitsema pelkojen uhmaaminen on asia, johon on vain pakko itsensä pakottaa. Kun lapsi sanoo, että hän oikeasti haluaisi lähteä kavereiden kanssa pyöräilemään, niin minä työnnän tunteet syrjään ja mietin rationaalisesti, että tuon ikäiset jo pyöräilevät yleisesti itsenäisesti ja koska mun lapsikin haluaa pyöräillä ja osaa olla varovainen, niin kieltäminen olisi ylisuojelemista. Sitten päästän lapsen menemään ja odotan sydän syrjälläni, ja huomaan, että sieltähän se takaisin tulee.

Mulla on sama ongelma kuin ap:lla, tosin en ihan noin kovasti rajoita lapseni elämää, mutta elän jatkuvan ahdistuksen vallassa kuitenkin. Jollen saa lasta (11v., voitte vain uskoa, että aina joskus puhelimesta loppuu akku tms...) tuntiin kiinni, olen jo aivan hysteerinen huolesta...

Olen monasti miettinyt, että pitäisi hakeutua hoitoon, mutta toistaiseksi olen kuitenkin jotenkuten tasapainoillut tämän asian kanssa. 

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 23:08"]

 Kun lapsi sanoo, että hän oikeasti haluaisi lähteä kavereiden kanssa pyöräilemään, niin minä työnnän tunteet syrjään ja mietin rationaalisesti, että tuon ikäiset jo pyöräilevät yleisesti itsenäisesti ja koska mun lapsikin haluaa pyöräillä ja osaa olla varovainen, niin kieltäminen olisi ylisuojelemista. Sitten päästän lapsen menemään ja odotan sydän syrjälläni, ja huomaan, että sieltähän se takaisin tulee.

[/quote]

Tässä siis kyse isommasta lapsesta. Kuusivuotiasta en päästä yksin kavereiden kanssa kaduille pyöräilemään.

"Pelkään puhua psykologille. Pelkään lapseni huostaanottoa"- Tässä kaksi lausetta, jotka on molemmat täysin puutaheinää ja keksittyjä tekosyitä ettei hae hoitoa omiin ongelmiinsa.

Psykologi ja psykiatri, joiden hoidon tarpeessa olet, ovat vaitiolovelvollisuuden alla, kun sinua hoitavat. Vituttaa lukea alan ammattilaisista tommoista juubaa, että hoidon aikana psykiatri vaan laakista järjestäisi itse tai jollakin ihme konstilla laillisesti voimassa olevan lapsen huostaanoton! Tosta vaan. Ihan noin vaan. On kait näistäkin asioista jotain lakeja ja sääntöjä olemassa. Just.

Tarviit hoitoa ahdistuneisuusongelmaasi. Se on sulla varmaan ollut ennenkin mutta nyt ohjaat sen lapseen ja sen kautta tapahtuvaksi. 

Terpiaa ja lääkitystä. Kestää aikansa, mutta ilman hoitoa et parane, vaan pahenet. 

Lapsesi kärsii, ja tulee kärsimään kanssasi ellet hae hoitoa. Teet lapsellesi hirvittävän karhunpalveluksen, kun siirrät omat onglemasi hänenkin elämäänsä. 

Koulussani oli eräs pikkupoika, ekaluokkalainen äitinsä ainokainen. Poika jäi äidin päätöksellä vähän väliä ja jatkuvasti kotiin, kun "tuntuu olevan flunssainen"  "oli hieman lämpöä illalla" ja sitten pahimpana, mistä äiti piti pitkiä puheita "kun on liikkeellä sitä-ja-tätä ettei tartu". Pikkupoika oppi pian että yhdellä aivastuksella voi jäädä äidin kanssa kotiin. Hän ei ehtinyt saada oikein kunnolla kavereita koulussa, kun oli paljon poissaoloja. Toisten lasten kanssa hän oli tottumaton olemaan, arka ja itkeskeli paljon. Itkut oli näytösitkua, sellaista jolla oli saatu äidin huoli ja huomio. Ei oikein toiminut toisten lasten kanssa. 

Selvisi, että syy pikkupojan sairasteluun oli se, että äiti inhosi työpaikkaansa ja käytti hyvänä syynä töistä poissaolon, että pitää jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta.

Hirvittävän väärin pikku poikaa kohtaan. Äidiltä itsekästä ja täysin vastoin lapsen hyvinvointia.

Voin luvata ettei lastasi oteta tämän takia huostaan. On hyvä että olet huolissasi asiasta, tarvitset siihen apua. Voit soittaa vaikkapa nimettömänä perheneuvolaan ja kysyä neuvoa. Voit jutella asiasta myös terveyskeskuksessa. Ongelmasi ei ole kovinkaan harvinainen, siitä voi hyvin päästä yli, mutta kannattaa todella hakea apua. Psykologeja ei tarvitse pelätä. Voit toki puhua myös sairaanhoitajalle, sosiaalityöntekijälle yms. jos nimenomaan psykologit pelottavat.

Miulla on myös koko ajan pelko kahden lapseni menettämisestä. Itsellä se pelko johtuu siitä, että yhden olen sairauden vuoksi  menettänyt. Pelko on paljon läsnä ja stressaan asiasta. Yritän kyllä kovasti ettei menisi liiallisuuksiin, ettei lapsi kärsi peloistani.

Minulla on yksi lapsi ja välillä minäkin pelkään. Vuosia sitten pelkäsin etten saa yhtään lasta ja nyt pelkään että en saa toista. On ollut joitain läheltä piti -tilanteita, jotka jää mietityttämään. Yksikin päivä lapsi oli pudottaa jonkun painavan esineen päälleen, mutta kaatui viime hetkellä ennen kuin ehti vetää sen alas. Tuli tunne, että se oli ehkä joku "suojelusenkeli", joka tuuppasi lapsen kumoon.

Yritän pitää pääni kylmänä ajattelemalla uskoani Jumalaan ja että kävi miten kävi niin toivottavasti selviän, vaikka se olisi ihan hirveää. Rukoilen, että Jumala suojelee lastani ja että lapseni saa vielä paljon aikaan elämässään. Yritän pitää mielessä sen että minun ja lapseni elämän jatkuminen ei riipu mistään muusta kuin Jumalasta, joka on ainoa josta pitäisi olla riippuvainen. Vaatii kyllä paljon päästä sille tasolle omassa uskossa. Ajattele asiaa vaikka niin, että lapsenkin kannalta on hirveä taakka, jos sinun elämä riippuu lapsestasi. Sinun lapsesi ei voi itsekään mitään sille mitä ehkä tapahtuu väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Teidän molempien elämä riippuu jostain muusta kuin teistä itsestänne tai muista katoavaisista asioista.

Yhtenä päivänä joku kahden lapsen äiti pelotteli minua hiekkalaatikolla sanomalla, että minunkin pitäisi hankkia toinen lapsi. Ei se niin yksinkertaista ole. Hän sanoi että onneksi hänellä on kaksi lasta. Häntä hirvittää ajatus siitä jos olisi vain yksi ja se kuolisi. Kertoi, että jollekin hänen tutulleen oli käynyt niin ja nainen oli murheen murtama. Totesin hänelle, että "niin, entä jos on kaksi lasta ja menettää ne molemmat". Se ei tullut hänen mieleensäkään. Kauhistuttava ajatus. Ihmiset uskovat liikaa todennäköisyyksiin ja tilastoihin. He luulevat, että jos on paljon rahaa tai lapsia, niin todennäköisesti heille jää edes jotain, vaikka menettäisivät osan. Eihän se aina mene niin. Mikä sitten jää jäljelle, jos käy huonosti? Sitä kannattaa miettiä.

Ei lasta oteta huostaan tuon takia. Voit hakea huoletta apua. Lapsen persoonallisuuden kehitykselle ei ole hyväksi ylisuojelevuus. Siksi sinun on saatava apua. Pilaat muuten lapsesi elämän. Ylisuojelevien äitien lapset ovat ahdistuneita ressukoita, olen niin nähnyt nämä.

Vaikka sulla olisi kaksi lasta ja edelleen toimiva kohtu, ei se olisi ratkaisu ongelmaasi. Syyt ovat jossain muualla.