Vanheneminen ahdistaa. Ikää 32. Ei voi tajuta että on 17 vuotta siitä kun olin 15. Olen ikäloppu =(

Vierailija:

Monta vuotta meni hukkaan lapsettomuuskriisissä. Nyt olen ollut niin onnellinen, ettei sanat riitä kertomaan. Vaikea luopua elämän parhaasta ajasta ja tajuta että vaan vanhenee ja vanhenee...

Ajattele mitä ihania aikoja edessä! Lastesi kevätjuhlat, äitienpäiväkortit, rippijuhlat, ylioppilasjuhlat, häät, lastenlapset jne. Aikansa kaikella. Kaikki ajat yhtä ihania!

Ja että 10 vuotta sitten olin menossa lukioon... Ihana 2-vuotias lapsi on jo, mutta opinnot kesken (valmistun ensi vuoden lopulla) eikä vielä asuntovelkaa tai edes ajokorttia... Minne ne vuodet meni??

Minä täytän parin viikon päästä 45v eikä ahdista pahemmin. Tunnen olevani vielä nuori ja jaksava. Elinikää saattaa hyvinkin olla edessä vielä toiset 45v.

vasta vanheneminen pistää tajuamaan sen todella. Kuolema, oma kuoleminen, muiden kuolema, kaikki kuolevat. Paskaa.

Nyt olen 25 ja tunnen itteni paljon nuoremmaksi kuin nuorempana! Vaikka sillon en ollut naimisissa, eikä ollut lapsia niin tuntui, et kaikki on tehtävä nyt heti. Nyt sitten taas tuntuu, että aikaa ja vaihtoehtoja on.



Noi on paljon myös mielentiloja. Tietysti fyysinen vanheneminenkin vaikuttaa, mutta silti ihminen voi olla fyysisesti vanha ja henkisesti nuori ja toisin päin. Mä ainakin olin tosi väsynyt henkisesti silloin kun surin tollasia asioita.

Ei ole vielä ollut ainuttakaan ikäkriisiä.

Vielä en koe olevani ikäloppu (28), mutta kun ajattelen aikaa jolloin koittaa 40v, apua! Muutenkin ahdistaa ajatus kuolemasta, ja elämästäkin kun täällä saa surra ja kärsiä kuitenkin aika paljon :-(

inhottaa olla koko ajan, jopa päivittäin ahdistunut vanhenemisesta ja kuolemisesta.

vaikka niin, että ajattelet elämän olevan juuri tässä. älä hukkaa nuoruusvuosiasi murehtimiseen tai sitten sinua vasta kaduttaakin! muutenkinhan voi kuolla koska vaan. turha sitä on miettiä.

Perimmäinen kysymys on ollut, miksi tein päälle parikymppisenä sellaisia ratkaisuja kuin tein. Miksi halusin väenvängällä olla vaihtoehtonuori enkä esim. opiskellut kunnon ammattia siinä vaiheessa. Nuo vuodet ja niihin liittyvät jutut ovat kyllä kasvattaneet minua rutkasti ihmisenä, mutta silti harmittelen. Tuntuu että viimeiset 10 vuotta on hujahtanut hukkaan. Tai oikeammin ne ensimmäiset 5 vuotta, koska toiset 5 v olin koton lasten kanssa ja sitä en todellakaan kadu.



Minäkin olen nyt opiskelemassa ja valtaosa opiskelukavereista on minua 5-10 vuotta nuorempia. Onneksi olen huomannut, ettei se käytännössä haittaa mitään. Hyvin tulen juttuun heidän kanssaan, käymme yhdessä ulkona ja onpa eräs nuori mies tainnut jopa vähän ihastua minuun. ;)

65-v äidilläni on ikäkriisi, ja hänen kohdallaan se on jo ihan ymmärrettävää!

T. IMP, 29.

Olen 31v ja minulle syntyi juuri kolmas lasi. Yhtäkkiä tajusin, että oma äitini oli VAIN 3 vuotta minua vanhempi, kun sai minut. Minusta on aina tuntunut, että minulla on tosi vanha äiti. Ja aina puhuttiin siihen tyyliin, että äiti sai minut vielä vanhoilla päivillään jne.. Pienenä ihan kärsin tuosta ajatuksesta ja jo silloin ajattelin, että itse teen kyllä lapseni oikein nuorena, että heillä sitten olisi nuorekas äiti.. Ja tässä sitä ollaan. Kun lapseni on minun ikäinen, minä olen jo 61v.. JOS elän silloin vielä. Oma äitini kuoli jo vuosia sitten.

Vierailija:

Kun lapseni on minun ikäinen, minä olen jo 61v.. JOS elän silloin vielä.

Kirjoitin juuri tuossa, että 65-v äidilläni on ikäkriisi. Häntä kauhistuttaa tajuta, miten vanha " oikeasti" on vaikka tuntee itsensä nuorekkaaksi. Nuorekas hän onkin fyysisesti ja henkisesti!

15

Sittemmin ei ikäkriisejä ole ollut. Nyt 42-vuotiaana 5-kymppisetkin tuntuvat niin nuorilta. Ja kun ajattelee sitä aikaa, kun itse oli 32-v, niin silloin oli niin nuori!

Enää alle 10 vuotta niin olen 30! Eli samanlainen aika siitä kun oli 12.... hirvittää...muutenkin nämä vuodet menee niin kamalan nopeasti, kohta on vuosi 2007 puolessavälissä ja vasta oli 2004... miten ihmeessä aika juoksee tätä vauhtia...