Kuuluiko huutosi käytävälle asti, kun synnytit?

Mutta ei tarvinnut. Onkohan siitä sitten oikeasti apua?

se kun meni ilman kivunlievitystä, itkin ja huusin että sattuuuuuu... Ei onneksi kestänyt kuin pari minuuttia.

enkä kuullut huusiko muut... oli muutakin tekemistä kuin miettiä huutoja. sen kuulin, että naapurihuoneeseen tuli vauva vähän aiemmin ja se lapsen itku oli herkkää siinä tilanteessa

Oli niin kivuasta, etten kyennyt edes huutamaan.. keskityin vaan kestämään supistuksen loppuun.. ja ponnistusvaiheessa ponnistin. Huuothan vie voiman ponnistukselta, et pysty huutamaan ja ponnistamaan täysillä samaan aikaan!

Neljästi olen synnyttänyt, ilman kivunlievityksiä.

Huusin niin kovaa kuin vaan voin...

Naapurihuoneesta kuului hillitty " suden ulvonta" .... ;)

kyllä sitä vaan huutaa jos sattuu niin prkleesti!

Esikoisen ponnistus mulla meni äänettä, mutta kakkosesta sattui niin pirusti!

Jos kätilö olisi tullut neuvomaan, että hiljaa pitää olla, niin olisin voinut vaikka vetää turpaan. Minähän siinä synnytin ja jos sitä ääntä vaan lähti tulemaan, niin en olisi alkanut keskittymään siihen, että pitäisi olla hiljaa.

Aika alkukantaista touhua se synnytys muutenkin on ;o)

Mäkin luulin että kaikki karjuu helkatisti. Mutta tilannehan oli aika hallittu, ajattelin että huuto vaan vie voimaa. Kyllä sitten loppuvaiheessa huokailin että mä en jaksa enää mä en jaksa enää mä en jaksa enää... Mikä oli virhe, jos olisin pitäny pään kiinni ei ois ehkä tullu tota epparii josta on vielä tänä päivänäkin riesaa. (Lapsi on jo yli puoltoista vuotta).

Spinaali tehosi niin hyvin, etten tuntenut mitään!

eikä mullakaan puudutusta enää siinä vaiheessa ollut. Valitin kyllä, että " ai ai ai" , mutta senkin hyvin rauhallisella ja hiljaisella äänellä.

Voitte uskoa, että pelotti kun olin jo synnytysosastolla ja makoilin pienissä supistuksissani sängyllä. Naapurihuoneessa joku nainen huusi NIIN h******N lujaa, että ensisynnyttäjänä ajattelin jo karata paikalta ja kieltäytyä synnyttämästä. Omaa ponnistustani odotellessa olin aivan paniikissa, että kohta minäkin huudan kuin se nainen. Niin kun henki menisi. Mutta ei siinä mielestäni sitten ollutkaan mitään huutamisen arvoista tilannetta.



Sattui valtavasti, varsinkin kun pää jäi paikalleen suoraan ulostulo kohdalle. Mutta enpä usko, että se huutaminen olisi sen ulos nopeempaa tuonut :)

Ymmärrän kyllä, että kätilölle olisi ollut mukavampaa olla hiljaisemmassa synnytyksessä, mutta itsehän on ammattinsa valinnut.



Ponnistusvaiheessa mulla sitä ääntä lähti, silti pidän synnytystäni helppona eikä ponnistuvaihe ollut pitkä.

kivunlievistystä en saanut minkäänlaista : (

Onneksi ponnistus kesti vain hetken!

Ihana tunne kun on keräänyt ties kuinka kauan ilmaa keuhkoihin ja pihissyt ja sitten se viimeinen ponnistus ja sen huudon voimalla ulos kaikki vanha ilma keuhkoista ja uutta raikasta tilalle. Se on upea tunne. Kipu lakkaa ja ajatus selkenee kuin salamaniskusta ja siinä se oma lapsi makaa vatsanpäällä mykkyrässä.

Se kipu oli jotain niin järjettömän kamalaa, että tajukin lähti pariin otteeseen. " Ilo" kaasusta ei ollut mitään muuta apua, kuin se, että välillä meni pää niin täyteen, ettei hetkeen tajunnut muuta, kuin pahan olon.

Onnea niille, jotka saivat kuunnella sitä itkua ja huutoa...

Minulta purkautuu ponnistaessa " vertahyytävä" huuto, sama ollut molemmilla kerroilla, en voi mitään...miehestä kamalan kuuloista.

kuulunut.



Mutta on jäänyt kyllä pysyvästi mieleen, kun olin tutustumiskierroksella kätilöopistolla niin siellä tutustuessamme synnytyshuoneeseen minulle tuli paha oli ja siirryin käytävään, johon kuului viereisestä huoneesta kunnon karjunnat, sitten syvä huokaus ja pienen vauvan ensi rääkäisyt :)

Olen normaalisti hyvin hillitty ihminen, mutta ponnistusvaiheessa en ole voinut pidätellä, vaan huutoa on tullut yhtä aikaa vauvan kanssa. Eikä ole huuto vienyt voimaa ponnistuksilta, päinvastoin. Muutamalla ponnistuksella olen vauvat ulos työntänyt. Jos olisin huutoa joutunut pidättelemään, niin en olisi pystynyt ponnistamaan niin voimallisesti.

Kätilö käski olla karjumatta ja minä sanoin että karjuihan se Seppo Rätykin kun ponnisti kun keihästä heitti. En tiedä mistä tuo tuli mieleeni, myöhemmin vähän nolotti. Ja arvatkaa oliko kätilöllä naurussa pitelemistä, ei enää käskenyt olla hiljaa. Toisaalta vauva syntyi tosi nopeasti, en ponnistanut kuin muutaman kerran ja ihana tyttö oli ulkomaailmassa ja yhtyi huutokuoroon.

Ei ollut kerrassaan mitään syytä huutaa, kun ei ollut edes kipuja.