Lue keskustelun säännöt.
Mikä mua oikein vaivaa :-(
03.04.2007 |
Heti alkuun; en koe olevani masentunut. Olen kahden lapsen kotiäiti ja tykkään tästä työstäni. Nyt vaan tuntuu, että pinna on jatkuvasti kireällä. Suurin tunnne on jatkuva ärtymys ja kärttyisyys. Lapset ja mies ärsyttävät minua suunntattomasti! Hävettävää ja noloa myöntää, mutta minun täytyy pinnistellä, etten kivahtelisi heille puhuessani.
Lapseni ovat yli kolmevuotiaita ja suunnitelmissa on olla heidän kanssaan kotona koulun alkuun saakka. En kaipaa ulkopuoliseen työelämään, kotini ja mieheni yritys työllistään minua tarpeeksi. NYt vain tuntuu siltä, että mikään ei suju. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti jokin mättää. Tuntuu että maailma ei pyösi, ellen minä töni sitä eteenpäin. Perhe jäisi ilman puuhtaita vaatteita, ruokaa, siisteyttä jne, ellen minä tekisi kaikkia juttuja. Mies ei oikeasti ennätä, enkä minä haluakaan hänen sotkeutuvan kotitöihin. Ukko on äitinsä täysin palvelema, ettei osaa tedä mitään kotitöitä. Tässä ei siis ole kyse siitä, ettenkö haluaisi luovuttaa imurin tai mopin käyttöoikeutta miehelle, se ei vain käytännössä helpottaisi mitään. Nyt vaan kaikki tuntuu kuin umpihangessa kahlaisi. Tympii, ottaa päähän ja ärsyttää aivan kaikki.
Jäkätän jatkuvasti lapsille (ja miehelle) samoista asioista, ilman tulosta. Ainoastaan raivoisa karjuminen saa heidät keräämään likaiset vaatteensa , lelut ja lehdet, kauniisti sanominen ei hyödytä mitään.
Tunnen iloa ainoataan silloin, kun saan olla yksin ja rauhassa, vessankin oven taakse tulee yleensä jompi kumpi lapsista huutelemaan jotain.
Että näin, nyt sepustukseni keskeytyy, pitää lähteä ruokkimaan perilliset... Sanokaa nyt jotain järkevää ja lohdullista, kiitos!
Kommentit (6)
Yöt nukun hyvin, tarvitsen paljon unta ja onneksi lapsetkin ovat nykyään jo rauhallisia uinailijoita.
Omaa aikaa minulla on parin viikon välein kolmisen tuntia kerrallaan. Vietän sen silloin harrastukseni parissa. En koe kaipaavani enempää omaa aikaa, enkä koe olevani väsynyt. Ehkä perheeni tarvitsevuus on vain niin uuvuttavaa. Olenkohan passannut sekä lapset että miehen avuttomuuden rajamaille. Mieheni on hieno ihminen ja ihan ok aviomies ja isä, mutta Niin Avuton ilman minua, eikä tämä siis ole mikään itserakkauteni kirvoittama kommentti. Mies ei löydä puhtaita sukkia, mikäli ne ovat vahingossa väärällä hyllyllä ja kananmunat hän keitää ilman vettä (oikeasti). Mieheni osaa raivata metsää, kaataa karhun ja räjäyttää kallioita, mutta sähköuunin käytön vaikeus saa hänet hikoilemaan. Hän kiittää ja kehuu kaunista kotia ja herkullista ruokaa, mutta samalla jättää sanomalehdet, likaiset kahvikupit ja sukat vyörymään pitkin lattioita. Sanat ja teot eivät siis kohtaa.
Tunnen olevani korvaamaton kotitalouskone.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tutulta...
Ehkä tämä kotiäitiys on niin aliarvostettua, että itsekin siihen aika ajoin työlääntyy, vaikkakin saa kiitosta kotiväeltä ei se ole sama asia kun uraputkessa saatu kiitos.
Meillä kanssa huusholli pyörii tämän äidin ympärillä, mutta toisaalta mies kuitenkin huoltaa kaikki sellaiset asiat joihin en itse pysty/kykene mm. pihahommia, auton huollot yms
Mutta kyllä se ottaa välillä pattiin, kun samaa asiaa jauhaa aamusta iltaan, astiat koneeseen, likapyykit pesuun jne.
Itse olen löysännyt hiukan, teen minkä ehdin ja jaksan, vaadin lapsilta enemmän oma aloitteisuutta ja mieheltä myös..
Meilä on kolme alle kouluikäistä kotihoidossa olevaa lasta. Lasten tarvitsevuus tuntuu raskaalta aika ajoin. Toisaalta tiedän, ettei tämä vaihe enää hirveän montaa vuotta kestä. Mies on hyvä ja avuliaskin, mutta minä olen vastuussa arjesta. Minä vastaan siitä että on puhtaita vaatteita kaapissa, kohtuullisen siisti koti, astiat tiskattuina ja ruokaa syötäväksi.
Lisäksi nuo lapset ovat koko ajan tuossa " minussa kiinni" . Iltaisin haluan hetken selvitellä omia ajatuksiani ennen nukkumaan menoa. Minäkin tarvitsen paljon unta. Lapset nukkuvat kyllä hyvin, mutta minä en itse mene ajoissa nukkumaan, juuri tuon " oman ajan" takia. Unen puute lisää kärttyisyyttäni ja tuntuu ettei mikään toimi.
Tajusin tässä päivän mittaan, mikä mua mättää; lastan jatkuva tyytymättömyys. Mitenkään ei ole hyvä; ei oo mitään tekemistä, ulkona on tyhmää, sisällä on tyhmää, ei oo nälkä, milloin on ruoka, miks mä en saa ikinä.. miks mun aina pitää.. jne. Toki lapset ovat tyytyväisiäkin ja tosi sympaattisia, mutta nyt vallitseva äänimaailma on nurina, huuto, itku ja kiljuminen. Perusilme lapsilla on myrtsi ja hapan, suupielet on alaspäin ja kulmat kurtussa.
Jos jokin asia ei miellytä, seurauksena on kaikkia näitä em. ääniä. Ymmärrän lasten käyttäytyvän kuin lapset, mutta kohta alkaa keittää. En ole virikkeitä tarjoava viihdyttäjä, lapset leikkivät ilman ohjausta ja mielestäni " onnistuneesti" . Sotkeminen on sallittua ja askartelu onkin jälkeläisten lempipuuhaa. Lapset rakentavat majoja, maalaavat vesiväreillä, hakkaavat nauloja puihin jne. Toisaalta olen tiukka ja rajoista kiinni pitävä; ruoka-ajat meillä on pilkulleen ja sapuskaa saa riittämiin. Silti ipanat naukuvat. Olen myös " läsnä" lapsilleni, kuuntelen mitä he haluavat minulle kertoa ja keskustellaan yhdessä vaikkapa siitä " minkä värinen on väritön" . Silti tuntuu, ettei mikään riitä. En nyt odotakaan lasten esittävän minulle oodia siitä, miten hieno äiti olen,mutta olisivat edes tyytyväisiä. Tämä nurina ei ole kuvitelmaani, vaan lasten kummit ja mummit ovat huomauttaneet lapsille siitä. Ovatko lapseni vain tottuneet liian hyvälle, onko äiti itsestäänselvyys? He eivät puhu minulle rumasti, esim sano tyhmäksi, ovat vain kroonisesti tyytymättömiä. Toisaalta he ovat myös avuliaita sille päälle sattuessaan ja pitävät huolta toisistaan.
Olenko jotenkin epäkypsä, kun tällainen asia rassa mua ihan hirveesti. Tekisi mieli häipyä ja jättää kaksikko isänsä " hoiviin" ...
Ei tuon välttämättä tarvitse masennusta olla, mutta voi sellaiseksi kyllä muuttua. Miten saat nukuttua öisin? Onko sulla koskaan vapaata ja omaa aikaa? Mitä teet yksin itseksesi ja kuinka usein?