Kaveri itkeny vuosia lapsettomuutta ja sit ku tärppäs, onkin paniikissa ja

[quote author="Vierailija" time="18.08.2015 klo 19:10"]

[quote author="Vierailija" time="18.08.2015 klo 19:07"]

Iso muutos. Anna toiselle aikaa sulatella.

[/quote]

No ei oo normaalia tollanen, että jos ei oo vuosiin haaveillu muusta kuin lapsesta ja kun vihdoinkin onnistaa niin pyöriikin mielessä vaan se mistä jääkin paitsi! Tekopyhää! Surettaa sen lapsen puolesta jo valmiiksi. Jos ois oikeasti kärsinyt lapsettomuudesta niin kuin on antanut ymmärtää, niin eiköhän nyt olis toinen ääni kellossa?! Tuntuu niinku kaveri olis huijannut muakin puheillaan ja kun reaktio plussan jälkeen onkin sitten tuollainen.

[/quote]

Ehei, nimenomaan tuo on normaalia! Koska hän on vasta raskaana ja pelkää menettävänsä lapsen, pitää etsiä kaikkia niitä asioita, jotka jäävät, jos lapsi menehtyy ennen syntymää. Tavallaan kaverisi keksii tekosyitä sille, minkä vuoksi jaksaa, jos kaikesta huolimatta jää lapsettomaksi.

Lapsettomuudesta kärsinyt tuttavani sanoi, että kuultuaan lopulta raskaudesta hän inhosi koko vauvaa. Siitä voi jokainen päätellä, miten iso juttu tahaton lapsettomuus on. No, lapsi syntyi ja tuttavastani tuli upea äiti.

Itselläni alkoi esikoisen raskaus kertalaakista. Neuvolassa alkuraskaudessa sanoin rehellisesti, että lapsi oli toki toivottu, mutta vähän pitempi "toimitusaika" olisi ehkä auttanut valmistautumaan henkisesti vauvaan. Terkkari sanoi, että yleensä se menee päinvastoin. 

Onhan se raskaus konkreettisena tosi usein vähintään pieni shokki. Toki usein iloinen asia, mutta tooodella usein mukana varjostaa myös huoli; KOKO elämä menee peruuttamattomasti uusiksi. Kyllä, elämä jatkuu, mutta täysin erilaisena. Sitä tulee olemaan vastuussa pienestä ihmisestä, omissa käsissä on se, miten se pieni kasvaa tähän maailmaan. Oma elämä jää hetkeksi paussille, kyllä niitä menettämiäänkin asioita ainakin joskus ajattelee. EHDOTTOMASTI lapsi antaa tuhannesti enemmän, mutta valehtelisin jos väittäisin etten ole koskaan lapsen saatuani miettinyt miten jokin (pienikin asia) voisi juuri tietyllä hetkellä olla eri tavalla/helpompaa ilman. Missään tapauksessa en kadu lasta, rakastan häntä täydellä sydämelläni ja olen aivan äärimmäisen kiitollinen hänestä jokaisena päivänä, mutta kyllä raskausaika oli aikamoista tunnemyrskyä. Äidiksi kasvaminen ei ole aina mikään helppo, pullantuoksuinen mahansilittelykuva :)

Mie koin ihan saman esikoiseni kohdalla. Odotettu raskaus muuttuikin alkuraskaudessa katastrofiksi, ja synkimmillä hetkillä pohdin jopa aborttia. Luulen, että ne kaikki lapsettomuushoitojen aikaset pelot vaan kulminoitui siihen ainoaan onnistumiseen. Nyt lapsi on jo 2,5v. ja odotan luomusti toista lastani, ja tämä raskaus on ollut helpompi psyykkisesti.

Kuule, minä kärsin esikoisen kohdalla lapsettomuudesta kaksi vuotta ja kuopuksen kohdalla kolme vuotta. Ja lopulta plussan tultua testiin, tuntui lähinnä tyhjältä. Melkein kadutti jopa. Se realisoitui siinä sitten. Kuopuksen kohdalla kyse oli vielä pitkistä hedelmöityshoidoista. Jotenkin sitä oppi hoitojen aikana jo toivomaan, ettei tärppää ja saa elää vapaammin ilman vauvaa. Sitä suojeli jotenkin itseään pettymyksiltä ja sitten se raskaus olikin pettymys. En osaa selittää, mutta siis ei sitä osannut siinä vaiheessa enää iloita heti.

Tuttua! Itse en kärsi lapsettomuudesta mutta usea keskenmeno on ollut. Jokaisen onnistuneen raskauden alettua (3kpl) on tullut fiilis, että "mitä tulikaan taas tehtyä" ja on alkanut kaduttamaan koko homma. Nämä tunteet on todellakin normaaleja. Ovat sitten ajan kanssa menneet ohitse.

Mä uskon, että kyseessä on ihmismielen defenssimekanismi. Vuosia on jotain odotettu ja sitten raskaus ehkä tuntuukin täysin erilaiselta kuin niissä omissa odotuksissa. Lisäksi varmasti koko raskautta varjostaa normaalia suurempi lapsen menettämisen pelko ja siksi ihminen jotenkin vähättelee raskautta ja sen merkitystä suojellakseen itseään.

Et taida olla kovin empaattinen, ap, eli kykysi eläytyä toisen tilanteeseen ei ole kovin vahva. Varmaan säälit kaveriasi kun hän turhaan toivoi raskautta, saatoit ehkä nyyhkiäkin vähän ja päivitellä, että "kyllä on kamalaa". Mutta ilmeisesti et osaa ollenkaan eläytyä siihen, miltä hänestä nyt tuntuu. 

Selvennän vielä: myötätunto (= empatia) ja sääli ovat aivan eri asioita. 

Sinun on syytä oppia kestämään se, että ihmiset reagoivat joskus oman elämänsä käänteisiin toisin kuin sinä haluaisit tai mikä sinun mielestä olisi "oikein". 

Tuttua, niin tuttua. Lasta toivottu vuosia ja nyt musta ei tunnu miltään. Tietoisesti olen päättänyt että iloitsen vasta kun ultra on ohi ja kaikki kunnossa. Siihen asti suojelen itseäni olematta iloinen.
Koita jaksaa kaverisi kanssa, keskustele ja iloitse kun sen aika on. Vaikka se olisi synnytyksen jälkeen.

Se mikä tässä on jännää, on se miten voimakkaasti itse reagoit noihin kaverisi tuntemuksiin. 

Elämä ei ole aina niin yksinkertaista,mitä yhtäkkiä luulisi. Vaikket voikaan ymmärtää kaveriasi,on hänellä silti oikeus juuri noihin tunteisiin. Hän tarvitsee juuri nyt tukea kasvaakseen uuteen rooliinsa äitinä.

Olet sinäkin ystävä, ja hölmö vieläpä. Koko tämän ajan ystäväsi on totutellut ajatukseet, että jospa sitä lasta ei tulekaan. Jotta sellaisesta selviää, niin pitää alkaa keksiä niitä lapsettomuuden hyviä puolia ja alkaa uskoa niihin. Niitä kun toistelee vuosia itselleen, niin kyllä se oikeasti voi olla aika shokki ja identiteettikriisi kun yhtäkkiä ollaankin raskaana. Yhtäkkiä sinusta tuleekin se äiti, vaikka olet toistellut itsellesi pitkän aikaa, että elämä voi olla mukavaa - ja jopa parempaa ilman lasta. Ne ovat mielen selviytymiskeinoja raskaassa tilanteessa, ja kyllä ne sulavat taas ajan kanssa. Eiköhän se kaveri jo muutaman kuukauden päästä riemuitse tilanteesta, mutta juuri nyt hänen täytyy muuttaa itse tekemänsä asenne. Se asenne jonka avulla on lapsettomuudesta selvinnytkin.

Räjähdä vaan kaverillesi, ap, pääset hänestä heti eroon. Ei varmaan haluaisi olla sinun kanssa tekemisissä sen jälkeen.

u r p å

[quote author="Vierailija" time="18.08.2015 klo 20:39"]

Se mikä tässä on jännää, on se miten voimakkaasti itse reagoit noihin kaverisi tuntemuksiin. 

[/quote]

Pitäisikö vähät välittää kaverin takinkääntämisestä ja tuosta reaktiosta joka voi pahimmillaan aiheuttaa paljonkin negatiivista tulevalle lapselle? Sanotte, että asia ei ees kuuluisi minulle mutta miten voin ohittaa tämän kun ensin olen kuunnellut hänen sydäntä särkeviä itkeskelyjään ja epätoivoa ja kun vihdoinkin ne toiveet sitten toteutuu, hänelle ei sekään kelpaa. Väsyttää olla tollasen ihmisen kaveri ja koittaa olla muka tukena.

Jos sinulla olisi empatiakykyä, viimeistään saatuasi selityksen täällä, ymmärtäisit ystävääsi. Mutta sinulla ei mene jakeluun, miten järkyttävä asia tahaton lapsettomuus on. Miten syvältä se on satuttanut ystävääsi. Olen hitaasti n 15 vuoden aikana yrittänyt hyväksyä lapsettomuuteni ja olen aika varma, että raskaus tässä vaiheessa olisi ko henkisesti aika raskas. VAIKKA se olisi parasta ikinä. Oletko koskaan muuten kuullut sitä, että kaikki tunteet ovat yhtä oikein ja normaaleja? 

Samalla tavallahan naimisiinmenosta haaveilleet pelkäävät ja katuvat etukäteen, ja miettivät pitäisikö häät perua.

Ei ole mitään yhtä, oikeaa tapaa reagoida isoihin juttuihin!

ko = jo

[quote author="Vierailija" time="19.08.2015 klo 14:22"]

[quote author="Vierailija" time="18.08.2015 klo 20:39"]

Se mikä tässä on jännää, on se miten voimakkaasti itse reagoit noihin kaverisi tuntemuksiin. 

[/quote]

Pitäisikö vähät välittää kaverin takinkääntämisestä ja tuosta reaktiosta joka voi pahimmillaan aiheuttaa paljonkin negatiivista tulevalle lapselle? Sanotte, että asia ei ees kuuluisi minulle mutta miten voin ohittaa tämän kun ensin olen kuunnellut hänen sydäntä särkeviä itkeskelyjään ja epätoivoa ja kun vihdoinkin ne toiveet sitten toteutuu, hänelle ei sekään kelpaa. Väsyttää olla tollasen ihmisen kaveri ja koittaa olla muka tukena.

[/quote]

Ihan vaan huomautuksena: Tunteet eivät vahingoita lasta. Kaikenlaiset tunteet ovat normaaleja, kaverisi tunteet ovat erittäin ymmärrettäviä tilanteessa. Jos on siis normaali kyky ymmärtää... Kaverisi tämän hetkiset tunteet eivät kerro lapsen tulevaisuutta, sitä miten hän tulee lasta kohtelemaan ja rakastamaan.

Mulla on kaksi toivottua lasta, molemmat nopeasti tulleita. Kummankin kohdalla plussan näkyessä tikussa, eka ajatus oli että voiko tämän vielä perua, apua! Ja esikoisen synnyttyä, kun jäimme kahdestaan siihen sairaalan huoneeseen (kyllä, ei ollut ruuhkaa ja saimme olla kahden ekan yön), katsoin lasta ja itkin, tuohonko nyt olen sidottu loppuikäni. SILTI tuo nyt 14-v on rakas, ihana, turvallisen ja huolettoman lapsuuden kokenut naisenalku.

Iso muutos. Anna toiselle aikaa sulatella.

Aika tökeröä käytöstä tosiaan. Itse itkisin onnesta.