Onko pienten lasten vanhemmat onnellisia?

[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 17:39"]

Koen olevani onnellinen, vaikka välillä onkin rankkaa. Eniten rassaa väsymys, joka vaikuttaa tietenkin vähän kaikkeen. Siltikään en vaihtaisi päivääkään pois. Meillä on hyvä parisuhde lasten isän kanssa, mikä on auttanut kestämään valvotut yöt. 

[/quote]Toivottavasti ymmärrät olla kiitollinen. Kuulut onnekkaaseen vähemmistöön.

Ainakin mahdollinen parisuhteesi todennäköisesti huonontuu selvästi. Lapsen hoitamisen ilo toivottavasti paikkaa tilannetta sinun osaltasi. (Miehillä tilanne on huonompi.)

Kokonaisonnellisuutesi laskee 70 % todennäköisyydellä.

Nämä muutokset ovat täysin ymmärrettäviä. Jos joku kuvailisi kaiken, mitä pikkulapsiperheen elämään kuuluu, eikä kertoisi, että kyseessä on pientä lasta hoitava perhe, tuo kuvaus kuulostaisi helposti aika karmivalta tavalta elää. Minusta olisi todella yllättävää, jos yövalvomiset, oman ajan väneminen, lisääntyvät parisuhderiidat ja muut vaikutukset eivät tekisi ihmisistä onnettomia.

Riippuu keneltä kysyy. Yleensä sanovat olevansa, mutta totuus näkyy naamasta... ;)

Jos kohdalle osuu valvottava koliikkilapsi, on vaikea olla onnellinen (kokeile pariviikkoa yöherätyksiä randomina 10-50 kertaa yössä ja puuhaile joka herätyksen jälkeen 5 minuuttia). Jos lapsi on terve ja hyväuninen, useimmat vanhemmat ovat onnellisia.

Itsekin odotan esikoista ja huolettaa tuleeko elämäni olemaan  pelkkää kurjuutta.

[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 15:54"]

Itsekin odotan esikoista ja huolettaa tuleeko elämäni olemaan  pelkkää kurjuutta.

[/quote]Miksi olet sitten hankkiutunut raskaaksi?

Tämä on vilpitön kysymys. Koetan ymmärtää sitä ajatusprosessia, joka johtaa lapsen hankkimiseen.

Onnellisimpia ihmisiä on ne jotka ei ehdi miettiä ovatko onnellisia.

Itselläni kolme lasta ja kaikki ystävät flow:saa sun muissamenoissa ottavat aurinkoa ja nautiskelevat.

Itse olen tänään kustannus lapsia treeneihin, pessyt pyykkiä, päällystänyt kiulukirjoja ja
Raivannut autotallia. Mielessäni haaveilen viikonloppumatkasta Roomaan yksin!

[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 16:00"]Itselläni kolme lasta ja kaikki ystävät flow:saa sun muissamenoissa ottavat aurinkoa ja nautiskelevat.

Itse olen tänään kustannus lapsia treeneihin, pessyt pyykkiä, päällystänyt kiulukirjoja ja
Raivannut autotallia. Mielessäni haaveilen viikonloppumatkasta Roomaan yksin!
[/quote]

Mutta lisään että koska ihmisen elämän olisi kuulunut olla vain eksistentialista nautiskelua? Lapset tuovat sisällön ja tarkoituksen elämään. Se on kuitenkin tärkeintä!

[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 15:01"] Tässä elämäntilanteessa tottakai tullut seurailtua pienten lasten vanhempia. Miksi en näe ikinä iloisia ja onnellisia vanhempia, näen vain väsyneitä, ärtyneitä ja elämäänsä kyllästyneitä ihmisiä.[/quote]

Pikkulapsiaika on rankkaa ja harva osaa olla onnellinen lyhyitä hetkiä lukuunottamatta. Mutta ei lapsia yleensä tehdä pikkulapsiaikaa varten vaan loppuelämäksi. Pikkulapsiaika kestää muutaman vuoden ja sitten on vuosikymmeniä parempaa elämää, joilloin lapsetkin ovat enemmän elämänilo kuin rasite. Harva rakentaa taloakaan siksi, että parin vuoden rakennustyö on kivaa, vaan siksi, että rankan alun jälkeen voi nauttia 50 vuotta.

Onnea matkaan. Kyllä se siitä.

Oi mä olin niin onnellinen kun ensimmäinen vauvani syntyi . Hän oli 'vahinkolapsi' mutta silti vauva-aika oli elämäni parasta aikaa! Nyt vauva on 16v ja toinenkin jo 14v ja ikävöin ikäkriisissäni (40v) noita aikoja kun lapset olivat pieniä.

[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 16:03"]

[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 16:00"]Itselläni kolme lasta ja kaikki ystävät flow:saa sun muissamenoissa ottavat aurinkoa ja nautiskelevat. Itse olen tänään kustannus lapsia treeneihin, pessyt pyykkiä, päällystänyt kiulukirjoja ja Raivannut autotallia. Mielessäni haaveilen viikonloppumatkasta Roomaan yksin! [/quote] Mutta lisään että koska ihmisen elämän olisi kuulunut olla vain eksistentialista nautiskelua? Lapset tuovat sisällön ja tarkoituksen elämään. Se on kuitenkin tärkeintä!

[/quote]Jaa. Minulle sisältö ja tarkoitus elämään tulee juuri tuosta "eksistentiaalisesta nautskelusta" ja itseni toteuttamisesta. Vanhemmuudessa en näe mitään arvokasta, ja perhe-elämä olisi minusta kaamean sisällötöntä. Vanhemmuus on pelkkä jäänne, kulttuurinen ja biologinen pakkopaita.

Kyllä itse olen kokenut, että lapsi on tuonut valtavasti sellaista spontaania iloa ja onnellisuutta elämään. Ennen tuli maristua turhasta, toki nytkin välillä väsyttää ja tottahan lapset osaa olla rasittaviakin. Mutta sekuntiakaan en vaihtaisi pois, oma lapsi on mulle parasta ja suurin onni elämässä. Mies tietysti myös, mutta emme ole kokeneet mitään sen ihmeempää kriisiä vauvavuotena, eikä sen jälkeenkään, hän vaikuttaa yhtälailla onnelliselta ja tyytyväiseltä.

[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 16:08"][quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 16:03"]

[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 16:00"]Itselläni kolme lasta ja kaikki ystävät flow:saa sun muissamenoissa ottavat aurinkoa ja nautiskelevat. Itse olen tänään kustannus lapsia treeneihin, pessyt pyykkiä, päällystänyt kiulukirjoja ja Raivannut autotallia. Mielessäni haaveilen viikonloppumatkasta Roomaan yksin! [/quote] Mutta lisään että koska ihmisen elämän olisi kuulunut olla vain eksistentialista nautiskelua? Lapset tuovat sisällön ja tarkoituksen elämään. Se on kuitenkin tärkeintä!

[/quote]Jaa. Minulle sisältö ja tarkoitus elämään tulee juuri tuosta "eksistentiaalisesta nautskelusta" ja itseni toteuttamisesta. Vanhemmuudessa en näe mitään arvokasta, ja perhe-elämä olisi minusta kaamean sisällötöntä. Vanhemmuus on pelkkä jäänne, kulttuurinen ja biologinen pakkopaita.
[/quote]

Ilman tätä muinaista jäännettä sinua ei kuitenkaan olisi olemassa!!!!

Meillä esikoinen täyttää juuri vuoden ja olemme todella onnellisia. Lapsi on fantastinen persoona ja on ollut ilo seurata hänen kasvua ja kehittymistään joka päivä. Olen vilpittömästi onnellinen jokaisesta päivästä, vaikka väsymystä on meilläkin ajoittain ollut.

Sanotaan nyt näin, että nykyään onnellisuus tarkoittaa eri asioita kuin ennen. Samoin "laatuaika". Ennen elämältä vaati enemmän ja jotenkin oli kaikki aika käytettävissä ja ainoa homma oli viihdyttää itseään. Jälkikäteen ajateltuna olisin voinut olla tyytyväisempi silloin.

Vauva voi estää vanhemman perustarpeiden täyttämisen joksikin aikaa. Meidän nuppu ei nukkunut päiväunia ollenkaan ja yöt 1-2 tunnin pätkissä yli vuoden. Ei tällaista koe muuten, eivätkä kaikki koe koskaan hankkiessaan lapsia. Ja vauva voi olla hankala todella monella ja uuvuttavalla tavalla, esimerkiksi jatkuva huoli lapsen terveydestä on paljon kuluttavampaa kuin se ettei vauva nuku koskaan. Jälkikäteen ajateltuna tähän olisi pitänyt hankkia apua ja mun mennä nukkumaan johonkin, koska ensin siinä hommassa hajoaa henkinen puoli ja sitten keho alkaa oireilla. Mutta ei siinä tilanteessa apua saa hankittua, koska mihinkään ei enää pysty. En ollut masentunut tai epätoivoinen tai vihainen tai onneton. Olin vaan totaalisen lamaantunut väsymyksistä, esimerkiksi ymmärrettävien lauseiden muodostaminen muuttui mahdottomaksi. (Se oli muutenkin ns. "suuritarpeinen vauva", sellaiseksi ihan normaali. Luojan kiitos on olemassa internet ja siellä vertaistukea!)

Sitten tuli uhmaikä, mikä oli meidän lapsella voimakas. Se huusi totaaliraivossa viikokausia ympäri vuorokauden (sai myös yöraivareita). Tämäkin oli raskasta, mutta täysin eri tavalla kuin valvominen. Eikä meidän lapsen uhma edes ollut pahimmasta päästä, ja siinä vaiheessa meillä oli vain yksi suht ok nukkuva lapsi eikä vauvaa lisäksi, mikä on aika yleinen kuvio. 

Sitten uhmaiän jälkeen mietittiin toista lasta. Tulin raskaaksi ja olin pahoinvoiva ympäri vuorokauden kuukausia, paino vaan putosi ja esikoinen joutui alkamaan omatoimiseksi kun vaan makasin sohvalla ja uikutin tai oksensin. Näin toisella kertaa raskautta osaan pelätä huomattavasti realistisempia asioita kuin ensimmäisellä kerralla. Vaikka esikoisen kanssa oli hankalaa, haluan myös toinen lapsen. En mä ole onneton millään tavalla, mä olen suurimman osan ajasta vaan todella väsynyt, vaikka ei meidän tilanteet ole olleet edes pahimmasta päästä. Ja esikoinen on nyt herttainen ja aurinkoinen, ulkona on pilvetön taivas ja on ravintolapäivä. 

Mä olen onnellinen, mutta musta välillä tuntuu että kaikki vastustaa. Ennen elämässä jos halusi ulos niin laittoi kengät jalkaan ja lähti ulos. Kaikki oli yksinkertaisempaa. Kunnosta oli helppo pitää huolta kun piti vaan, terveellisesti oli helppo syödä kun söi vaan. Ihmettelen miksi mun opinnot silloin eivät edenneet, kun ne nytkin hoitaessa lasta kotona raskaana etenevät samaa tahtia. Mihin mä oikein kaiken aikani käytin? Miksi me miehen kanssa ylipäänsä koskaan riideltiin? Nykyään me riidellään huomattavasti vähemmän kuin ennen lapsia, meistä hitsautui esikoisen kanssa "tiimi". Alussa mua ahdisti se kun "olin miehen armoilla", kun olen tottunut tekemään kaiken itse ja sitten olinkin täysin toisen tekemisen varassa. Oivalsin etten mä enää pärjäisi ilman sitä, mä en selviytyisi edes kauppareissuista. Se oli ahdistavaa, mutta pakotti mut luottamaan.

Elämä on todella erilaista kuin ennen. Ennen epämukavuutta koki huomattavasti pienemmistä asioista kuin nykyään. Arki on just nyt todella kiireistä, koska opiskellaan molemmat, meillä on (kohta) kaksi lasta ja miehen tuet loppui, joten se tekee töitä lisäksi. Meillä on yhteinen kalenteri ja mennään "läpsystä vaihto" systeemillä. Tän voisi hoitaa helpomminkin, mutta asiat mitkä tekee onnellisimmiksi eivät aina ole niitä helpoimpia. Elämä on nyt todella helppoa siihen verrattuna mitä se esikoisen kanssa ensimmäiset 1,5 vuotta oli. Ja todella helppoa siihen verrattuna, mitä pelkään sen kohta taas olevan. 

Oon kyseenalaistanut nää valintani todella monesti, mutta on selvää, että mä en voisi olla onnellinen mitenkään muuten. En mä halua takaisin entiseen elämääni. Kun sain ensimmäisen lapsen tuntui, että tunneskaala laajeni kummastakin päästä tolkuttoman pitkäksi. Ihan kuin olisi ottanut aurinkolasit pois silmiltä. Se muutos ei tapahtunut yhtäkkiä, mutta jälkikäteen se tuntuu siltä. 

Sori pitkä sepustus, mä jäin oikeasti miettimään tätä asiaa. 

Itse ainakin olin onnellinen lasten ollessa pieniä. Olin päälle 30v, kun tapasin mieheni ja aloimme puuhastella lapsia. Olimme niin onnellisia lapsista, että pakkohan se oli olla onnellinen. Pieniä, tuhisevia nyyttejä, kävelemään opettelevia taaperoita, oivalluksia ja kaikkea ihanaa. Se aika on ollut kyllä yksi parhaimmista ajoista elämässäni.

Joten kyllä onnellisia, pienten lasten vanhempiakin löytyy. Lapset nyt vain ovat niin ihania ja tuovat elämään iloa. 

[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 16:04"]

Pikkulapsiaika on rankkaa ja harva osaa olla onnellinen lyhyitä hetkiä lukuunottamatta. Mutta ei lapsia yleensä tehdä pikkulapsiaikaa varten vaan loppuelämäksi. Pikkulapsiaika kestää muutaman vuoden ja sitten on vuosikymmeniä parempaa elämää, joilloin lapsetkin ovat enemmän elämänilo kuin rasite. Harva rakentaa taloakaan siksi, että parin vuoden rakennustyö on kivaa, vaan siksi, että rankan alun jälkeen voi nauttia 50 vuotta.

[/quote]

Sillä erolla, että jos talon rakennettuaan huomaa ettei siinä viihdykään vaan haluaa takaisin vuokralle kerrostaloon, talon voi aina myydä pois. Mutta jos pikkulapsiajan jälkeen huomaa ettei sitä "onnelaa" tullutkaan, niin siitä lapsestapa ei pääsekään eroon. En minä alkaisi taloakaan rakentamaan jos siinä olisi sitten loppuikänsä jumissa!

Kyllä meillä ainankin ollaan onnellisia,kaksi alle 3v ja kolmas tulossa. Toki välillä ollaan väsyneitä ja uhmakiukku ottaa päähän,mutta joka päivä olen onnellinen,en aina koko päivää,mutta joka päivä :) Toki meillä on suhdekkin hyvällä tolalla ja elämä kaikin puolin kunnossa. Omat tarpeet on osittain laitettu tauolle ja eletään noiden pienten tarpeiden mukaan,lapset on pieniä vain hetken!

Riippuu tosi paljon vauvan temperamentista. Mun toinen lapsi oli vauvana tosi itkuinen ja vaativa. Kolmas oli kuin pieni enkeli. Nautin elämästäni täysin rinnoin kun mulla oli 3v, 2v ja vauva ja siitä aina sinne asti kun vanhin meni kouluun. Nyt kaikki kolme on koulussa ja inhoan elämääni. Monenlaista on tullut elämään, ei se sen koulun syytä toki ole. Yksi iso tekijä on aivan paska parisuhde.