Lue keskustelun säännöt.
Onko pienten lasten vanhemmat onnellisia?
16.08.2015 |
Odotan ensimmäistä lastani. Voin myöntää, että raskaus ei ollut suunniteltu, mutta en kadu hetkeäkään päätöstä pitää lapsi. Tässä elämäntilanteessa tottakai tullut seurailtua pienten lasten vanhempia. Miksi en näe ikinä iloisia ja onnellisia vanhempia, näen vain väsyneitä, ärtyneitä ja elämäänsä kyllästyneitä ihmisiä. Lähipiirissä on myös pieniä lapsia ja heidänkin vanhemmiltaan kuulen vain negatiivisia asioita ja näen nyrpeitä naamoja. Suurinpiirtein olen saanut käsityksen, että lapsi on pilannut heidän elämäsnä.
Kertokaa minulle, että onnellisiakin vanhempia löytyy!
Kommentit (27)
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 16:13"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 16:08"][quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 16:03"] [quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 16:00"]Itselläni kolme lasta ja kaikki ystävät flow:saa sun muissamenoissa ottavat aurinkoa ja nautiskelevat. Itse olen tänään kustannus lapsia treeneihin, pessyt pyykkiä, päällystänyt kiulukirjoja ja Raivannut autotallia. Mielessäni haaveilen viikonloppumatkasta Roomaan yksin! [/quote] Mutta lisään että koska ihmisen elämän olisi kuulunut olla vain eksistentialista nautiskelua? Lapset tuovat sisällön ja tarkoituksen elämään. Se on kuitenkin tärkeintä! [/quote]Jaa. Minulle sisältö ja tarkoitus elämään tulee juuri tuosta "eksistentiaalisesta nautskelusta" ja itseni toteuttamisesta. Vanhemmuudessa en näe mitään arvokasta, ja perhe-elämä olisi minusta kaamean sisällötöntä. Vanhemmuus on pelkkä jäänne, kulttuurinen ja biologinen pakkopaita. [/quote] Ilman tätä muinaista jäännettä sinua ei kuitenkaan olisi olemassa!!!!
[/quote]Entä sitten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen ollut melkein joka päivä elämäni ajan onnellinen, eivätkä lapset onnellisuutta vähentäneet, päinvastoin.
Olen puolivuotiaan lapsen äiti ja myönnän, että elämä on ajoittain ollut huomattavasti vaativampaa kuin aikaisemmin. Lapsi itki koliikkiaan ensimmäiset kolmisen kuukautta, sitten minä menin töihin (tämä oli etukäteen sovittu juttu, jos nyt saisin valita niin en todellakaan olisi ottanut töitä sekoittamaan pakkaa) ja mies jäi kotiin lapsen kanssa. Väsymys, ärtyneisyys, satunnaiset väärinkäsitykset ja oman tai edes yhteisen ajan puute ovat aika tavallisia kavereita.
Ensimmäiset kolme kuukautta selvisin miettimällä öisin miten kaivan mieheltä silmät päästä lusikalla. Kaiken muun kestää, mutta unenpuute oli pahin. Nyt minä nukun keskimäärin enemmän ja paremmin kuin mieheni. Tätä jaksaa koska on pakko (ja koska viisaammat väittävät, että ensimmäisen vuoden jälkeen helpottaa, haluan uskoa tähän). En kadu hetkeäkään.
Koen olevani onnellinen, vaikka välillä onkin rankkaa. Eniten rassaa väsymys, joka vaikuttaa tietenkin vähän kaikkeen. Siltikään en vaihtaisi päivääkään pois. Meillä on hyvä parisuhde lasten isän kanssa, mikä on auttanut kestämään valvotut yöt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä mietin kuinka helppoa yhden lapsen kanssa siksi on helppoa vielä montavuotta :)
Mä en jaksa vastata tähän, koska palstan lapsettomat tulevat kilvan todistelemaan, että lapsiperheessä on paha olla. Kysele mieluummin ystäviltäsi.