Kuinka pienestä voi tulla hylkäämiskokemus?

Järkyttävän pienestä. Itselleni tuli hylkäämiskokemus sen jälkeen, kun opettaja kolmannella laittoi minut luokasta käytävälle sen jälkeen, kun olin melunnut luokassa. Tuota hylkäämiskokemusta on myöhemmin aikuisiällä setvitty psykologin kanssa satojen tuntien ja tuhansien eurojen voimalla. Erityisen vakavaa oli, että vanhempani eivät vielä heidän luonaan asuessani ottaneet tuota hylkäämiskokemusta vakavasti.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 16:53"]Järkyttävän pienestä. Itselleni tuli hylkäämiskokemus sen jälkeen, kun opettaja kolmannella laittoi minut luokasta käytävälle sen jälkeen, kun olin melunnut luokassa. Tuota hylkäämiskokemusta on myöhemmin aikuisiällä setvitty psykologin kanssa satojen tuntien ja tuhansien eurojen voimalla. Erityisen vakavaa oli, että vanhempani eivät vielä heidän luonaan asuessani ottaneet tuota hylkäämiskokemusta vakavasti.
[/quote]

Huono rölli

[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 16:54"][quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 16:53"]Järkyttävän pienestä. Itselleni tuli hylkäämiskokemus sen jälkeen, kun opettaja kolmannella laittoi minut luokasta käytävälle sen jälkeen, kun olin melunnut luokassa. Tuota hylkäämiskokemusta on myöhemmin aikuisiällä setvitty psykologin kanssa satojen tuntien ja tuhansien eurojen voimalla. Erityisen vakavaa oli, että vanhempani eivät vielä heidän luonaan asuessani ottaneet tuota hylkäämiskokemusta vakavasti.
[/quote]

Huono rölli
[/quote]
Joo tämä on huono, mutta osalla näistä, jotka itkee kun ei julkisella puolella saa hoitoa, on kyllä melkein tällä tasolla.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 17:00"]

[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 16:54"][quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 16:53"]Järkyttävän pienestä. Itselleni tuli hylkäämiskokemus sen jälkeen, kun opettaja kolmannella laittoi minut luokasta käytävälle sen jälkeen, kun olin melunnut luokassa. Tuota hylkäämiskokemusta on myöhemmin aikuisiällä setvitty psykologin kanssa satojen tuntien ja tuhansien eurojen voimalla. Erityisen vakavaa oli, että vanhempani eivät vielä heidän luonaan asuessani ottaneet tuota hylkäämiskokemusta vakavasti. [/quote] Huono rölli [/quote] Joo tämä on huono, mutta osalla näistä, jotka itkee kun ei julkisella puolella saa hoitoa, on kyllä melkein tällä tasolla.

[/quote]

Ei oikeassa reaalimaailmassa, jossa esim. itsemurhaa yrittänyt ei saa lainkaan hoitoa vaan lähetetään jälleen kerran kotiin.

ihan hyvä kysymys, kunpa tietäisin. lapselle syntyy välttelevä kiintymyssuhde jos tulee noita kokemuksia.

Jos vanhemmat eivät oikeasti välitä tai jaksa antaa aikaa yhtään lapsilleen niin varmasti tulee myöhemmin näkyviin.
Toinen ääripää on ,että hyyssätään ja ylihuolehditaan. Saa sitten ihmetellä ku aikuset lapset "ottaa liikaa yhteyttä".

No mietipä huudattamista kun pieni jätetään yksin itkemään!

Nykyään lapsipsykologit (esim. pari tunnetuinta suomalaista) ihan oikeasti esittävät lasten saavan traumaattisia hylkäämiskokemuksia viestissä 2 esitetyn tyyppisistä asioista. Ja hysteeriset vanhemmat seuraavat perässä. Joten eipä syytellä trolliksi.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 17:02"][quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 17:00"]

[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 16:54"][quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 16:53"]Järkyttävän pienestä. Itselleni tuli hylkäämiskokemus sen jälkeen, kun opettaja kolmannella laittoi minut luokasta käytävälle sen jälkeen, kun olin melunnut luokassa. Tuota hylkäämiskokemusta on myöhemmin aikuisiällä setvitty psykologin kanssa satojen tuntien ja tuhansien eurojen voimalla. Erityisen vakavaa oli, että vanhempani eivät vielä heidän luonaan asuessani ottaneet tuota hylkäämiskokemusta vakavasti. [/quote] Huono rölli [/quote] Joo tämä on huono, mutta osalla näistä, jotka itkee kun ei julkisella puolella saa hoitoa, on kyllä melkein tällä tasolla.

[/quote]

Ei oikeassa reaalimaailmassa, jossa esim. itsemurhaa yrittänyt ei saa lainkaan hoitoa vaan lähetetään jälleen kerran kotiin.
[/quote]
Niin, jälleen kerran kotiin. Moni näistä, jotka ovat vähän väliä päivystyksessä tikattavana jne., on epävakaa persoonallisuus, joille ei nykyään laitoshoitoa helposti tarjota. Lue Käypä hoito -suositus.

No kyllä se aika pienestä voi tulla. Itse olin lapsena hoidossa perheessä, jossa vietin kymmenkuisesta asti monta vuotta oman perheen elämäntilanteen vuoksi enemmän aikaa kuin oman perheeni kanssa, eli arkipäivien lisäksi myös öitä ja viikonloppuja. Se oli ihanaa aikaa, oli aivan kaikkein parasta saada olla siellä. Rakastin niitä ihmisiä, oletin että hekin rakastavat minua.

Ja sitten, simsalabim, hoitosopimus loppui, menin muualle hoitoon enkä nähnyt näitä ihmisiä enää. Olin ollut heille pelkkä työ. Oli melko kamalaa tajuta se enkä oikein päässyt siitä yli. Minusta tuntui kuin olisin menettänyt perheen, kuin joku olisi kuollut. Olin tosi vihainen siitä, ettei kukaan ollut kertonut minulle, että minulla ei ollut koskaan ollutkaan mitään väliä kenellekään heistä. Oli suomeksi sanottuna rankasti kusetettu olo. Ajattelin silloin, ettei ihmisistä voi tietää, pitävätkö he minusta vai valehtelevatko vain.

Ja kuitenkin oma lapsuusperheeni on ollut oikein hyvä. Ei mulle omasta mielestä tuosta mitään traumoja jäänyt, kunnes tulin itse äidiksi. Sitten vasta aloin miettimään, miksi mulla on niin omituinen asenne moniin asioihin.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 17:00"]

[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 16:54"][quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 16:53"]Järkyttävän pienestä. Itselleni tuli hylkäämiskokemus sen jälkeen, kun opettaja kolmannella laittoi minut luokasta käytävälle sen jälkeen, kun olin melunnut luokassa. Tuota hylkäämiskokemusta on myöhemmin aikuisiällä setvitty psykologin kanssa satojen tuntien ja tuhansien eurojen voimalla. Erityisen vakavaa oli, että vanhempani eivät vielä heidän luonaan asuessani ottaneet tuota hylkäämiskokemusta vakavasti. [/quote] Huono rölli [/quote] Joo tämä on huono, mutta osalla näistä, jotka itkee kun ei julkisella puolella saa hoitoa, on kyllä melkein tällä tasolla.

[/quote]Niin mutta itse itkeminen julkisella paikalla on kunnioitettavaa. Olethan itsekin täältä huomannut että kun ja jos joku itkee, fyysisesti ihan missä vaan. On normaalia ja aivan täysin normaalia.

Lapsen oma temperamentti ja muut voimavaratekijät vaikuttavat asiaan. Jollekin tulee helpommin kuin toiselle. Siksi oman lapsen tunteminen on tärkeää. JOka kolmannella aikuisella vaan on se oma kiintymyssuhdetyyli turvaton, ja tunne-elämän vaikeudet ovat aikuisillakin yleisiä. Siksi kaikki aikuiset eivät edes tunne itseään, saati vauvaa tai lastaan sillä tasolla, että pystyisi turvalliseen vanhemmuuteen. Onko sinulla ap joku tietty tilanne mielessä, minkä lapsi voisi tuntea hylkäämisenä? Hylkäämistä on paitsi ero vanhemmasta, myös se, että vanhempi ei kykene virittäytymään lapsen hädälle eikä tuottamaan turvaa silloin kun lapsi on kaaostilassa. Eli on välinpitämätön lapsen hädälle. Hylkäämistrauma on kuitenkin aika vahvasti ilmaistu lapsen kokemus, pettymyksi vanhempiin varmasti tulee ja niistä selviää, kaikesta ei muodostu traumaa.

Siitä lähtien kun lapsi alkaa muistamaan, alle 5-vuotiaana. Kun syliin ei oteta, ei halata, ei aidosti välitetä.

Mietin itseäni ja sitä mitä mulle on voinut tapahtua lapsena. Olen täynnä traumoja joiden syitä en ymmärrä. Mulla on vaikeat/omituiset äitinja isä suhteet. Teininä halusin pois kotoa 15v. Olen erittäin vaivaantunut kotona käydessäni. Tuntuu kuin olisin vieraiden seurassa. Olen sairaaloisen mustasukkainen. Se tosin on ihanan miehen ansiosta kokoajan menossa parempaan suuntaan kunnse jaksaa vakuuttaa ja rakastaa. Yms.

15 cm.