Olenko tosiaan ainoa??
Olen näitä keskusteluja seurannut ja toivonut että jollakin olisi sama ongelma kuin minulla. Nyt päätin rohkaista mieleni ja huhuilla itse kohtalotovereita, sillä oma jaksamiseni näiden asioiden kanssa alkaa olemaan tiukoilla.
Eli siis, aviomieheni on väkivaltainen. Sekä henkisesti että fyysisesti. Olen kaiken kukkuraksi raskaana ja kotonamme asustelee myös 2v poikamme, mutta se ei tunnu mieheni raivonpuuskissa merkitsevän mitään. Onko ketään muuta joka kokee samaa kotona, en tiedä enää mitä tekisin.. :/
Kommentit (11)
Sinun elämäntilanteesi kuulostaa tosi raskaalta ja vaaralliselta. Itse en ole samassa tilanteessa kanssasi, mutta halusin vastata ja kertoa viestistäsi heränneitä ajatuksia.
Edellinen jo kommentoikin, että väkivaltaisesta suhteesta kannattaa lähteä. Toisten on tietysti helppo sanoa, mutta oikeasti kukaan ihminen maailmassa ei ansaitse elämää jossa joutuu pelkäämään! Ja mikä kauheinta...joutuu pelkäämään omaa miestään tai isäänsä. Oletteko muuten tästä asiasta miehesi kanssa puhuneet? vai aiheuttaako se uuden raivon? Jos miehesi ei ole valmis hakemaan apua, niin ihan jo lastesi takia LÄHDE ennen kuin jotain peruuttamatonta tapahtuu. Väkivaltainen käytös ei lopu vain lupaamalla, siihen tarvitaan ammattiapua! Ja tosiasia on, että väkivalta muuttuu aina vain raaemmaksi.
Mitä miehesi konkreettisesti tekee suuttuessaan? Ja millaisista asioista hän yleensä raivostuu? Onko lapsi joutunut todiatamaan väkivaltaa tai joutunut sen kohteeksi?
Oma vanhin lapseni on nyt neljä vuotias. Ja ajatuskin siitä, että hän joutuisi pelkäämään omaa isäänsä on puistattava. Lapsi ei voi kasvaa ja kehittyä normaalisti eläessään väkivallan keskellä. yleensä sellainen lapsi alkaa todella tarkkaan seuraamaan/tulkitsemaan väkivaltaisen vanhemman käyttäytymistä ja niitä merkkejä, jotka raivostumista/väkivaltaa edeltävät. näitä merkkejä odottaen, peläten ja niiden mukaan itse sopeutuen ja miellyttäen ei lapsi voi millään elää normaalia lapsuutta. Aika ja energia jonka lapsi normaalisti käyttäisi leikkimiseen menee nyt ihan johonkin muuhun!
Tiitinen, tiedäthän että miehesi väkivalta ei ole sinun syysi. Eikä mikään mitä sinä teet oikeuta miestäsi lyömään sinua!!! Toivon todella sinun ja lastesi takia, että löytäisit itsestäsi voimia tehdä/ vaatia asiaan muutosta. Oletko muuten kertonut miehesi väkivaltaisuudesta kenellekään? Olisiko ensimmäinen askel kertoa asiasta esim. lähimmälle kaverillesi tai vanhemmillesi? Sehän ei ole sinun häpeä eikä sinun epäonnistumista, että miehesi käyttäytyy sairaasti. Sinun ei siis ainakaan tarvitse ajatella tuollaisia asioita miettiessäsi uskallatko muille kertoa.
No nyt alkaa tulla jo tosi pitkä tästä mun kirjoituksestani. Toivottavasti se herätti sinussakin jotain ajatuksia. Nyt kun toinenkin lapsi on tulossa TÄYTYY TEIDÄN PERHEEN/LASTEN ELÄMÄ SAADA TURVALLISEMMAKSI!
Voimia ja tsemppiä, lapsesi ovat siinämielessä onnekkaita, että heillä on hyvä äiti joka välittää. Se, että uskaltauduit kirjoittamaan tänne on jo yksi askel oikeaan suuntaan.
Ensinnäkin, kiitoksia vastauksista.
Mieheni ei ole koskaan minua hakannut pahasti, enemmänkin kyse on läpsimisestä ja tönimisestä, mutta on erään kerran jopa lyönyt nyrkillä. Lapset tästä asiasta niin hirveän tekevätkin, olen lapseni kanssa kotona edelleen, joten on miltei väistämätöntä että poikani on paikalla silloin kun näitä raivonpuuskia tulee. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä siitä etten ole pystynyt lähtemään, nimenomaan syyllisyyttä lasteni hyvinvoinnin takia.
Mieheni suuttu noin pahasti harvoin, mutta silloin kun suuttuu, siihen ei ole mitään " hyvää" syytä, vaikka tietenkään hänen käytökseensä ei tarpeeksi hyvää syytä löydykään. Hän kyllä tietää tekevänsä väärin ja on pahoillaan, mutta kuinka moni väkivaltaisen miehen kanssa asuva on kuullut sen vanhan " en enää ikinä lyö sinua" -tekstin..? Kaikki.
Tiedän riitatilanteessa olevani todella ärsyttävä, ja varmasti jollain tavalla yllytän puheillani, mutta kieltäydyn syyllistämästä itseäni mieheni väkivaltaisuudesta. Mikään mitä sanon ei oikeuta lyömään.
Silti, lopun aikaa hän on hyvä isä ja hyvä aviomies. Jos olisin ilman lapsia, tuskin pystyisin lähtemään. Mutta en halua katsoa itseäni peilistä ja tietää että pystyisin antamaan lapsilleni turvallisemman ympäristön.
Joka tapauksessa vaikka ajatus erosta on vaikea ja rakastan miestäni hyvin paljon, on asioiden korjaaminen ainoa vaihtoehto. En vain tiedä mistä aloittaisin. Ja en tiedä kuinka mieheni reagoi jos ilmoitan lähteväni lasten kanssa. Lopputulos voi olla aika hirmuinen.
Erosta puhuminen tai sen hakeminen on valtavan iso juttu ja tilanteessasi erityisen ongelmallista. Minäkin olisin ehdottomasti sen kannalla, että sinun kannattaisi hakea apua tilanteeseen ulkopuolelta, ammattilaiselta. Tarvitsette koko perhe apua juuri nyt.
Tiedät selvästi itsekin, ettei ole kenenkään kannalta oikein antaa tilanteen jatkua. Miehesi tuskin pystyy tilannetta muuttamaan, vaikka tajuaisikin ongelman. Hän tarvitsee suuresti apua väkivallan lopettamiseen. Onko miehesi valmis hakemaan apua välittömästi? Pelkät puheet ja lupaukset eivät vie pitkälle, vaan hänen on todella haettava riittävää apua heti. Hakeeko hän?
Sinä pystyt muuttamaan arkenne turvalliseksi. Et pysty muuttamaan miestäsi, etkä hänen tapaansa toimia. Jokainen aikuinen kun vastaa tasan tarkkaan omista teoistaan. Oman arkesi ja lastenne arjen sinä kuitenkin voit muuttaa. Jo tänään. Tee se. Teidän kaikkien takia.
Kriisityöntekijät ovat nähneet paljon vastaavaa. Heillä on ammattitaitoa ohjata asiaa eteenpäin. Otathan jo tänään yhteyttä esim. alueesi turvakotiin?
huolestuneena Tituliini
Oli hyvä lukea toisesta viestistäsi, että olet oikeasti ja tosissasi päättänyt tehdä asialle jotain. Hienoa!
Hieman huolestuttaa tuo sinun ja lastesi turvallisuus. Olisiko hyvä ottaa yhteyttä esim. juuri turvakotiin ja keskustella kokeneen työntekijän kanssa kuinka kannattaisi toimia ja miten/missä kertoa miehellesi. Älä turhaan saata itseäsi vaaraan. Itselleni tuli vain heti mieleen ja olet varmasti itsekin miettinyt, että lapsi hoitoon siksi aikaa jollekin tutulle. Ja ennen kaikkea itse haluaisin ehkä ottaa asian puheeksi sellaisessa paikassa, jossa muita turvallisia ihmisiä on nopeasti saatavilla. Jos vaikka keskustelu johtaisi raivoon :(
Kerää itsellesi turvaverkkoa ympärille. Nimenomaan sellaista jolle voit tilanteestasi kertoa ja joille voit taakkaasi keventää. Yksin kaiken järjestäminen on todella raskasta.
Niin, pakko vielä kommentoida tuota kun sanoit osaavasi olla todella raivostuttava ( en muista sanaa jota käytit) teidän riidellessänne. Niin myös minä ja varmasti suurin osa naisista :) Silti, jokaisen on opeteltava käsittelemään kiukkunsa ilman, että rytisee ja paukkuu!
Todella paljon tsemppiä!
tiitisen tarina. Meillä myös väkivaltainen isi. Poika 1,5 v. Koskaan ei ole ns. turpaan lyönyt. Tönimistä, käsien vääntämistä, painamista ym. satuttamista. Harvemmin näitä raivonpurkauksia meilläkään on, mutta viimeaikoina rakennushommat vetää ilmeisesti molempien hermot kireälle. Mies tietää kyllä tekevänsä väärin, mutta kiven kovaa väittää ja puolustelle, kun minä olen kuulemma niiiin ärsyttävä kun valitan ja kiukkuan.... Itse yritän olla huutamatta pojan kuullen, (olen kyllä siihenkin sortunut) mies taas aina kun palaa pinna, niin huutaa ja paiskoo tavaroita, siis muutenkin ryskää ja paukkaa. Tämän päiväsen session jälkeen mies tönäisi pihalla minua niin että kaaduin kivikkoon ja polvi on nyt turvonnut, oisko mennyt sijoiltaan tai jotain:( Heitti minua ojaa, josta seurasi vääntämistä ja painamista. Korvat on verillä ja käsivarret mustelmilla. Olen minäkin aikani kipua kuuneltuani sortunut läpsimään tai raapimaan... voi voi, umpikujassa ollaan. Mies on kuitenkin muuten niin ihana ja hyvä aviomies ja isä. Aina ajattelee meidän parasta, paitsi kun suuttuu..tuskin koskaan satuttaisi lasta, joka on meille molemmille rakkaampi kuin mikään muu asia.(isosisko menehtyi synnytykseen). Meidän suhde on niin eron partaalla kuin voi olla, kuitenkin haluaisin olla perhe ja elää normaalia elämää. Mihinhän pitäisi ottaa yhteyttä jos mies kävisi juttelemassa väkivaltaisuudestaan ja sitten mentäis vaikka yhdessä? Tottahan minussakin vikaa on, mutta en suostu kasvattamaan poikaa tässä ympäristössä.
T. itkuinen äiti
Se että ei ole pahasti hakannut ikinä ei ole mikään lieventävä asianhaara. Kaikenlainen väkivalta on vahingollista sinulle ja myös sitä näkevälle lapsellesi. Lapsesi rakastaa sinua yli kaiken ja on hyvin traumaattista nähdä että sinua kohdellaan huonosti. Sinun on itsesi ja lastesi takia heti irrottauduttava suhteesta, ennen kuin tapahtuu mitään peruuttamatonta. Lähde kokonaan ja älä usko miehesi uskotteluja, että jos palaat kaikki muuttuu.
tunnistan tekstistäsi itseni ja tuon miehen puolustelemisen..mies on kuitenkin hyvä isä...mikä hyvä isä se sellainen on että pahoinpitelee lapsensa äitiä?
" olen varmasti itse raivostuttava" ...kuka ei olisi??? tiedän monia TODELLA raivostuttavia naisia ja eivät he vaan koskaan saa turpiinsa...
Minun tarina on se, että olin 6 vuotta yhdessä miehen kanssa, joka muuttui raskaana ollessani väkivaltaiseksi. Ensin se oli henkistä, sitä kesti noin 2 vuotta. Olin huono äiti, laiska paska istuin vain läski perseelläni tekemättä mitään, tosin mulla ei ole läski perse, ja en vain istunut tekemättä mitään. olin lihava lutka, ruma, sika, lehmä jne jne, kuvottava kroppa mun kans ei voinut mennä sänkyyn (olen kokoa 36 ja urheilija). tämä kaikki nyt kielii jonkun hullun huonosta itsetunnosta, mutta silti. Monta kertaa uhkasin jättää ja voi olisimpa tajunnut lähtä silloin kun eka tönimiset ja ranteiden vääntelyt alkoi. sitten alkoi heilua nyrkki ilmassa ja lopulta sain siitä nyrkistä ja lujaa, tämä tapahtui 3 vuoden päästä siitä kun henkinen väkivalta alkoi. Tästä on aikaa nyt vuosi ja lähdin siltä seisomalta poliisilaitoksen kautta, tein rikosilmoituksen ja jouduin jopa yöksi sairaalaan... että selittelyt pois ja lapsen kanssa heti turvaan, kai teillä on kavereita tai vanhemmat tai sitten turvakoti? Itse selittelin ja puolustelin sitä hullua ihan liian kauan, ja vieläkin se hullu minua piinaa itsemurhaviesteillään... Onnea matkaan mitä ikinä päätätkin tehdä.
Lainaa kirjastosta seuraava kirja:
Päänavaus selviytymiseen. Väkivaltaa kokeneiden naisten käsikirja. kirj. Sirkka Perttu, Päivi Mononen-Mikkilä, Riikka Rauhala ja Päivi Särkkälä.
Itse pääsin selviytymisen alkuun sen avulla. Voimia sulle kovasti, olet ihan kamalassa tilanteessa!
En tiedä olenko nyt vähän myöhässä ja lukeeko tätä enää kukaan mutta herätti niin suuret tunteet että oli pakko muutamalla sanasella heittää...
Teksti toinen toisensa jälkeen vaikutti samalta...Tilanteessa olijoita ja sellaisia jotka eivät tilannetta koskaan ole kokeneet mutta yrittävät auttaa. Miltäs kuulostaisi näkökulma nyt vuosia sivusta seuranneen ja lapsena tilanteessa eläneen näkökulmasta...?
Teillä monilla tilanne kuulostaa vielä siinä mielessä pieneltä, että kyseessä toistaiseksi vääntämistä ja tuuppimista etc. (en siis lukenu joka tekstiä alusta loppuun.)
Tämäkään ei todellakaan ole tervettä käytöstä sillä siitä voi olla varma, se ei ainakaan LOPU!Jos se siitä suuntaa muuttaa on aina suuntaa huonompaan...Kukaan ei sitä tajua ennenkuin on liian myöhäistä.
Siispä minun neuvoni on: JÄTÄ MIES JA HETI!!!
Siihen ei yksinkertaisesti ole muuta ratkaisua ennen kuin sattuu jotain pahempaa.Se on jossakin syvällä pääkopassa kiinni eikä sitä terapioilla voi muuttaa.Tuskin tällaista tapahtuessa mies edes elää tässä maailmassa...?
Teksteistä ei myöskään käynyt toki ilmi onko tilanteilla muita vaikutteita vai tapahtuuko se mahdollisesti " selvinpäin" ...
Lapselle tuo ei kuitenkaan koskaan ole hyväksi!Kyllä se vain vaikuttaa mieleen ja käyttäytymiseen!Oppii ihan vääränlaisia käyttäytymismalleja...
Minä en sen suuremmalti lähde omasta elämästäni kertomaan kun en tiedä lukeeko tätä muut mutta voin sanoa, sitä oli vuosia, väkivalta kohdistui isäpuoleltani äitiini, tilanteeseen vaikutti esim. alkoholi, väkivalta oli rajua, päättyi lopulta siihen kaikkien pelkäämään tilanteeseen kun joku menehtyy...(ei onneksi äitini)
Silloin vasta uskalsi ottaa avioeron koska tiesi pääsevänsä pakoon ainakin 8vuodeksi miehestä...
Minä täytin 18 ja muutin pois kotoa, tarpeeksi kauas vanhasta elinympäristöstä, kauas vanhasta elämästä.
Päätin ettei ikinä niin alas ole vajoamista.
Tsemppiä silti perheisiin jotka ovat tilanteessa 0 kun ei uskalla...
Edes lastenne takia...
Täällä myös nainen nyrkin alta. Tai olen kokenyt väkivaltaa edellisessä suhteessa paljonkin.
Isolla erotuksella moniin teihin, meillä ei ollut lapsia. Olin itse vielä alaikäinen ( 17v ).
Väkivalta alkoi noin 2kk seurustelun alettua. Ensin se oli humalassa tönimistä ja pikkuhiljaa humalassa lyömistä. Sen jälkeen oli " helppoa" tehdä sitä selvinpäinkin.
Mikä tahansa syy riitti siihen että sain osakseni väkivaltaa. Jos en keittänyt kahvia, pukeutunut niin kuin hän sanoo, maannut hänen kanssaan (sen jäkeen makasi väkisin) tunsin sen nahoissani. Mies ei suhteen aikana lyönyt kasvoihin, koska hän tiesi että kropassa olevat jäljet minä peitän enkä puhu kenellekkään. Lyömisen lisäksi hän väänteli käsiä ja jalkoja ja repi hiuksista.
En siis kertonut asiasta kenellekkään, en edes äidilleni. Monikaan ei voi kuvitella että tuo mies olisi väkivaltainen. Ystävien kesken huumorintajuinen suupaltti.
Suhteemme aikana hän joutui takaisin armeijaan (oli ollut pundella pitkään, mistä minä en tiennyt) ja maksamattomista sakoista vankilaan. Siitäkin sain turpaani kun en lunastanut häntä ulos vankilasta maksamalla sakkoja vaan hänen isänsä teki sen.
Useni hän uhkasi tappavansa minut jos jätän hänet. Lopulta olin niin tossun alla että en kertakaikkiaan uskaltanut jättää häntä. Olin kaatopaikkarottaakin alempi örkki.
Lopulta sain voimia jättää tuo irvitys. Tein sen keskustassa yöllä, missä oli erittäin paljon ihmisiä koska pelkäsin että hän oikeesti tappaa minut. Eipä se silti auttanut. Mies hyökkäsi päälleni, kaatoi puistonpenkille ja rupesi kuristamaan. Oli todella pienestä kiinni ettei hän onnistunut teossaan. Ystäväni pelasti minut ripeällä toiminnalla ja uhkaamalla miestä rikkinäisellä pullolla.
Kotiin mentyäni äitini huomasi itkuiset silmäni ja muodottomaksi turvonneen ja mustelmaisen kaulani ja ymmärsi missä mennään.
Seuraavana päivänä kävin lääkärissä jolta sain lääkärintodistuksen tapahtuneesta. En kuitenkaan tehnyt miehestä rikosilmoitusta, en uskaltanut enkä kertakaikkiaan jaksanut. Toivoin vaan hartaasti että väkivalta on nyt loppu elämästäni.
Kuinka väärässä olinkaan. Suhde loppui, mutta lyöminen ei :(
Nyt iskut osuivat kasvoihin. Hän löysi minut ravintolasta ja turpaan tuli. Retuutti hiuksista pitkin toria ja paukutti päätä kaupan ikkunaan jne...
Väkivalta loppui vasta siihen kun hän rupesi seurustelemaan toisen naisen kanssa. Olen jutellut useasti tämän toisen naisen kanssa (tunnen hänet entuudestaan) ja hän sanoo että mies ei ole ikinä lyönyt häntä. Uhannut on muutaman kerran. Tiedä sitten onko se totta vai ei.
Sekin suhde päättyi aikanaan ja nyt toinen nainen on uudessa valoisassa suhteessa. Siltikin hän väittää että häntä ei ole lyöty. Liekö se sitten oikeasti totta. Mikä sitten sai lyömään minua? Oliko minut niin helppo alistaa ja vallan mahti maistui?
Mies myöntää että on pahoinpidellyt minua ja myöntää jopa sen että yritti tappaa minut.
Väkivalta voi siis mennä näin äärimmäisyyksiin ja henki on vaarassa.
Teille, jotka elätte väkivaltaisessa suhteessa... pyydän että katsotte peiliin. Toivon että näette siellä naisen joka ei ansaitse haukkuja, iskuja, potkuja tai mitään mikä on väkivaltaista. Ei henkistä eikä fyysistä. Toivon että näette siellä naisen joka on vahva ja uskaltaa lähteä suhteesta itsensä ja lapsensa takia.
Toivon että arvostatte itseänne ja elämäänne. Elämä on aivan liian lyhyt tuhlatakseen sitä väkivaltaiseen suhteeseen kun muutakin voisi olla tarjolla.
Ole ylpeä, rakasta itseäsi ja lapsiasi, nokka pystyyn ja uuteen, parempaan elämään.
Tiedän toki että se ei välttämättä ole helppoa, mutta lupaa ainakin harkita ja harkitse sen jälkeen vielä muutama kerta.
Toivon erittäin paljon voimia kaikille väkivallan uhreille!!!
Et varmasti ole ainut tässä maailmassa, mutta miksi salliitsellesi tuollaisen elämän? Ot nyt heti yhteyttä kotipaikkasi sosiaalityöntekijöihin tai vaikka menet ihan terveyskeskukseen ja kerrtot väkivaltaisesta miehestäsi. Varmasti saat apua!!!!!!!!!Onko paikkakunnallasi turva ja ensikotia? Myös sinne voit mennä ja siellä voi olla yötäkin.
Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi tuollaisessa suhteessa. Sinulla on lapsi ja toinen tulossa, on velvollisuutesi aikuisena ihmisenä ja lastesi äitinä lähteä pois suhteestä jossa on väkivaltaa. Kenekään ei tarvitse kärsiä väkivallasta.
Haaveiletko elämästä ilman pelkoa? Jos haaveilet, tee asialle jotain ennen kuin on liian myöhäistä! Kerran se lähtä kirpaisee, mutta tulet myöhemmin kiittämään itseäsi, että sen teit.