Onko avioliittosi huonommassa jamassa kuin annat ystäväpiirisi ymmärtää?

Mut onko sillä jotain väliä?

Ei ole tarvetta esittää että täydellistä on, kun ei kerran ole - kellään ei ole. En nyt joka riitaa revittele, mutta en kaunistelekaan, jos tulee puhe parisuhteesta.

Mutta olen päättänyt parantaa avioliittoni kaikessa hiljaisuudessa entiseen kukoistukseensa =))

Ihmisillä tuntuu olevan hämmästyttävä tarve esittää avioliittoni jotenkin huonommaksi kuin se on. On helppo nähdä, mistä tarve kumpuaa. Itse teen vain selväksi, että meillä menee erittäin hyvin eikä mitään ihmeempää kriisiä ole ikinä ollut, mutta eipä tuosta hirveästi viitsi inttää. Ennemminkin lakkaa kiinnostamasta sellaisten seura, jotka yrittävät heijastaa omia ongelmiaan meillekin. (Tai on näistä typeistä yksi sellainenkin, jolla ei ole koskaan ollut ketään.)

En viitsi/uskalla/kehtaa kehua tarpeeksi upeaa miestäni ja hyvää liittoamme kaveriporukassa, kun on niin paljon avioeroja ja huonoja liittoja lähipiirissä.

on päin vastoin,liitto on paremmassa kunnossa kuin annan ymmärtää..kaverit on ollu lujilla suhteissaan ja ite en viiti hehkuttaa että meilläpä on täydellistä,joten yritän välillä keksiä jotain negatiivistä=D

Luulen että ihmiset luulee meidän liiottelevan ja valehtelevan kun kerron että menee tosi hyvin eikä riidellä koskaan. Ja että rakastetaan toisiamme ihan älyttömästi 15 aviovuoden jälkeenkin.

Ollaan oltu parikymmentä vuotta yhdessä, ja eihän se meidän arki mistään harlekiinikirjasta ole, mutta ei tarvitse ollakaan, meillä on ihana perhe, ja rakastamme toisiamme. Riitelemme ja ärsyynnymme toisistamme myös.



Minusta toisaalta ne parisuhteen ongelmatkaan eivät kyllä muille kuulu, eikä se ole mitään kulissin pitoa. Koska ne ongelmat ovat aina kahden välisiä, eikä minulla ole oikeutta omille ystävilleni kertoa miehestäni henkilökohtaisia asioita, vaikka itsestäni voisinkin kertoa. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka kertovat kavereilleen kaikenlaista vaikkapa seksiongelmistakin. Minusta se loukkaa sen puolison yksityisyyttä.

Meillä on hyvä avioliitto, todella hyvä. Joskus kun ystäväporukassa puidaan "mies ei ymmärrä mitään", "miehen kanssa ei voi keskustella" yms, niin minä sanon vaan ymm tai nyökkäilen, vaikka itse en koe niin. En halua pahoittaa ystävieni mieltä.

Tosin en mä jatkuvaa selvitystä tee kavereille avioliittomme tilasta. Joskus on kausia, että menee huonommin ja joskus paremmin. Välillä voi olla joku viikon pikakriisi ja sitten taas menee hyvin. En raportoi jatkuvasti ihmisille miten meillä juuri nyt menee. Kokonaisuutena annan varmaan aika todellisen kuvan avioliittomme tilasta, vaikken ole koskaan asiaa ajatellut.

Mulla on kyllä vaiheita, jolloin miehessä joku asia ärsyttää tai on jotain ongelmaa, ja silloin puin näitä kavereidenkin kanssa, jos siltä tuntuu. Minusta tekee ihan hyvää purkaa ongelmia tai turhautumista joskus ns. ulkopuoliselle, minulla se ainakin purkaa ärsytystä ja pystyn käsittelemään asiaa paremmin ja joskus saa hyviä näkökulmia kavereilta.



Minusta on ihan itsestäänselvää, että jos elää jonkun kanssa vuosikymmeniäkin, niin onhan siinä toisessa ihmisessä ja suhteessa joskus ärsyttäviäkin piirteitä tai huonompia aikoja. Ne ovat osa elämää, eikä minusta niitä tarvitse peitellä muilta. Eikä se, että joku asia toisessa ärsyttää, vielä edes tarkoita mitään ongelmaa suhteeseen: Toisen tapa tehdä jotain voi olla itsessään hyvin ärsyttävä, mutta silti suhde voi voida hyvin. Eikä minusta ole vaarallista, vaikka joskus puoliso minusta kertoo jollekin, että en ole ihan täydellinen ihminen. Eiköhän sen arvaa muutenkin. On toki hyvin henkilökohtaisia asioita, mutta niiden suhteen luotan, että toinen osaa arvioida mistä voi keskustella ja kenen kanssa ja samoin yritän tehdä itsekin. Joskus niistä henkilökohtaisimmistakin asioista keskustelu jonkun muun kanssa voi tehdä ihan hyvää suhteelle.



t. 14

ja syynä sama kuin joku jo mainitsikin... eli en kehtaa porukassa sanoa että meillä menee hyvin kun kaikki muut valittavat miehistään niin minäkin myönnyttelen muiden mukana

Meillä on hyvä avioliitto, todella hyvä. Joskus kun ystäväporukassa puidaan "mies ei ymmärrä mitään", "miehen kanssa ei voi keskustella" yms, niin minä sanon vaan ymm tai nyökkäilen, vaikka itse en koe niin. En halua pahoittaa ystävieni mieltä.

Et siis uskalla omien ystäviesi seurassa sanoa omaa mielipidettäsi? Kuulostat tosi ressukalta, sori vaan. En haluaisi kaltaistasi ystävää, joka vain nyökyttelee ja myöntelee vaikka toiset puhuisivat mitä typeryyksiä.

Enkä todellakaan halua antaa kuvaa että mieheni ei ymmärrä mitään tai että sen kanssa ei voi keskustella, koska se olisi täyttä valhetta. Näin saisin myös mieheni vaikuttamaan tosi tyhmältä ja miksi sellaista haluaisin, koska hän on kaikkea muuta. En myöskään pelkää sanoa ystävilleni olevani eri mieltä heidän kanssaan, ja että mielestäni miehetkin ovat ihan ihmisiä, toiset mukavampia ja fiksumpia kuin toiset.

Meillä on hyvä avioliitto, todella hyvä. Joskus kun ystäväporukassa puidaan "mies ei ymmärrä mitään", "miehen kanssa ei voi keskustella" yms, niin minä sanon vaan ymm tai nyökkäilen, vaikka itse en koe niin. En halua pahoittaa ystävieni mieltä.

Et siis uskalla omien ystäviesi seurassa sanoa omaa mielipidettäsi? Kuulostat tosi ressukalta, sori vaan. En haluaisi kaltaistasi ystävää, joka vain nyökyttelee ja myöntelee vaikka toiset puhuisivat mitä typeryyksiä.

Enkä todellakaan halua antaa kuvaa että mieheni ei ymmärrä mitään tai että sen kanssa ei voi keskustella, koska se olisi täyttä valhetta. Näin saisin myös mieheni vaikuttamaan tosi tyhmältä ja miksi sellaista haluaisin, koska hän on kaikkea muuta. En myöskään pelkää sanoa ystävilleni olevani eri mieltä heidän kanssaan, ja että mielestäni miehetkin ovat ihan ihmisiä, toiset mukavampia ja fiksumpia kuin toiset.

Minun ystävistäni osa on aika herkkiä näille keskustelunaiheille ja haluan olla heidän tukenaan. Mutta meillä on varmaan erilainen ystäväpiiri:)

Meillä on hyvä avioliitto, todella hyvä. Joskus kun ystäväporukassa puidaan "mies ei ymmärrä mitään", "miehen kanssa ei voi keskustella" yms, niin minä sanon vaan ymm tai nyökkäilen, vaikka itse en koe niin. En halua pahoittaa ystävieni mieltä.

Et siis uskalla omien ystäviesi seurassa sanoa omaa mielipidettäsi? Kuulostat tosi ressukalta, sori vaan. En haluaisi kaltaistasi ystävää, joka vain nyökyttelee ja myöntelee vaikka toiset puhuisivat mitä typeryyksiä. Enkä todellakaan halua antaa kuvaa että mieheni ei ymmärrä mitään tai että sen kanssa ei voi keskustella, koska se olisi täyttä valhetta. Näin saisin myös mieheni vaikuttamaan tosi tyhmältä ja miksi sellaista haluaisin, koska hän on kaikkea muuta. En myöskään pelkää sanoa ystävilleni olevani eri mieltä heidän kanssaan, ja että mielestäni miehetkin ovat ihan ihmisiä, toiset mukavampia ja fiksumpia kuin toiset.

Minun ystävistäni osa on aika herkkiä näille keskustelunaiheille ja haluan olla heidän tukenaan. Mutta meillä on varmaan erilainen ystäväpiiri:)

Minun ystäväni haluavat että ollaan rehellisiä. He eivät odota minun myötäilevän, vaan kertovan asiat niinkuin ne oikeasti ovat.

ja se on totuus!



Jos ystäväni tilittää miten huono hänen parisuhteensa on ja miten miehet on syvältä ja ei ne koskaan mitään tajua niin TOSI ystävä vastaa siihen että "niinhän ne miehet, niillä on ne putkiaivot, ei ne aina ajattele, niin miesten tapaista" tai jotian muuta yleispätevää negaa miehistä.



Tosi ystävä ei silloin milloinkaan sano " aijaa, no voi voi, onneksi meidän Matti on niin ihana ja ei ole ksokaan tuollainen kuin sun ukkosi, kyllä hyvä parisuhde on sitten ihana asia, Mattikin toi mulle taas kukkia ilman syytä..."



Sosiaalisesti lahjakkaat ihmiset tajuavat milloin pitää suunsa kiinni hehkutuksiltaan ja tyytyy myötäilemaan ystäväänsä. On moukkamaista olla tajuamatta tätä.



Jos ysäväni haukkuu miestään niin totean jotian yleispätevää että sellasia ne on juu... ja jos suoraan kysytään miten meillä menee niin sanon että kai ihan ok,en todellakaan ala hehkuttamaan omaa onneani.

En kerta kaikkiaan kehtaa kertoa ystävilleni koko totuutta ihanasta miehestäni, koska mielestäni on todella epäoikeudenmukaista, että kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Jonkin verran kyllä hehkutan, mutta hyvin säästeliäästi. Netissä sitten hieman avoimemmin, mutta harvoin täälläkään niin kokonaisvaltaisesti kuin voisin.



Poikkeustilanteitakin on. Jos ystäväni kysyy minulta ihan suoraan, minkälainen suhteemme on, yritän vastata rehellisesti. Harvoin kuitenkaan kukaan kysyy; ne tilanteet liittyvät yleensä vakavaan, omaa suhdetta koskevaan pohdintaan. Yritän silloinkin kannustaa ihmisiä pysymään yhdessä, koska uskon että aika monen kanssa pystyy itse asiassa rakentamaan täydellisen parisuhteen (jos kummallakin osapuolella vain riittää siihen motivaatiota ja rohkeutta). Kyse on enemmän siitä, miten siinä suhteessa ollaan, kuin siitä kenen kanssa siinä ollaan.

Itse en myötäile ystäviäni tuohon ehdottamaasi tapaan, jos heillä on suhteessaan ongelmia. Vaan kyselen tilanteesta tarkemmin ja yritän löytää ongelmakohtia, joihin ystäväni voisi omaa käytöstään muuttamalla vaikuttaa. Sitä on mielestäni tosiystävyys, ja samaa saan vastapalvelukseksi omilta parhailta ystäviltäni.



Tyhjänpäiväinen, katkera lässytys ja miesten haukkuminen ei minun kirjoissani ole mitään tosiystävyyttä, vaan niin toimitaan pinnallisissa, merkityksettmissä kaverisuhteissa. Todellinen ystävä pyrkii auttamaan ystäväänsä pärjäämään elämässään paremmin ja kasvamaan ihmisenä.



t. 21

Oikeasti todella surkeassa jamassa avioliitto, erosta on puhuttu jo pitkään - vaikka oikeastaan kumpikaan ei sitä halua, monestakin syystä, mutta sitten ne kaikki hankaluudet tuntuu ihan ylitse pääsemättömiltä. Minä ja mies ollaan aivan erilaisia, ja kaivataan aivan erilaisia asioita, minä kaipaan läheisyyttä ja keskustelua, mies haluaa olla rauhassa yksinään. Mies olisi valmis ylläpitämään kulisseja ihan vaan lasten takia, ja minäkin kai joudun siihen taipumaan, vaikken haluaisi, mutten halua myöskään sotkea lasteni elämää eroamalla. Minä olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mies ei halua sinne.



Mä olen joskus yrittänyt puhua tästä tilanteesta ystävilleni, mutta järjestään on tullut erittäin selväksi, että he eivät halua kuulla. Minä tässä sitten mietin, miten selviän kulisseista ja tästä kaikesta, kun ei ole ketään, jolle voisin edes puhua siitä, miltä minusta tuntuu. On päivänselvää, että kulisseihin päätyminen tarkoittaa myös sitä, että taivun miehen toiveisiin - hän saa olla rauhassa, eikä mulla ole ketään, joka puhuisi mun kanssani tai kelle minä voisin puhua. Tuntuu todella ahdistavalta ajatukselta viettää seuraavat 20 vuotta puhumatta kellekään todellisista tunteistani ja teeskennellä hyväntuulista ja onnellista, vaikka totuus on jotain ihan toista.

toi oli nyt vähän kärjistetty tilanne. Eli kyllä kuuntelen ystäväni murheita mutta olen vuosien saatossa oppinut että todellakin se kuunteleminen on parasta mitä voit tehdä.



Toisen suhteen ongelmakohtiin pureutuminen ja ratkaisujen etsiminen ei ole minun tehtäväni. Ei aina tarvitse jakaa tietäväisiä neuvoja miten toinen voisi elää parempaa parisuhdetta.



Olen ystävä, en parisuhdeneuvoja. Olen aiemmin neuvonut ja antanut hyviä ajatuksia mutta joskus se yhstäväkin haluaa vain parjata miestään ja jonkun joka kuuntelee eikä yritä ratkaista mitään heidän ongelmiaan sen syvällisemmin.



Mun ystäväpiirilläni ei ole miesten kanssa sen kummallisempia ongelmia, ei ole väkivaltaa tai muutakaan sellaista että suhteista pitäisi lähteä tms.



Joskus vaan toisen naama ärsyttää ja silloin on hyvä vaan lässyttää että "sellaisia ne miehet joskus on..."



20