mitä jos on masentunut ja päästään sekaisin, eikä tajua sitä itse

Minä olen viimeaikoina alkanut ajatella, että vaikka minä mielestäni olen ihan tervejärkinen ja toimintakykyinen, enkä ollenkaan masentunut, minun taustallani itse asiassa ei pitäisi olla terve. Lukekaa ja miettikää, mistä voisi olla kyse.



Minä olen lapsuudessani kärsinyt koko peruskouluajan ja suurimman osan lukioajasta koulukiusaamisesta. Se teki minusta aika epäluuloisen ja vetäytyvän ihmisen, en mielelläni edelleenkään ole ihmisten kanssa tekemisissä, vaikka minulla on tätä nykyä perhe, jota rakastan ja jossa kaikki on tunnepuolella ok. Noin 10-vuotiaana aloin saada pahoja luulotautikohtauksia, siis sellaisia, missä olin vuosikausia vakuuttunut, että kuolen kohta johonkin tautiin ja itkin sitä itsekseni. Ensin oli leukemia, sitten pari muuta syöpää ja lopulta pelkäsin hysteerisesti hiv:tä. Sitten satuin olemaan englannissa vaihto-opiskelijana juuri silloin kun hullun lehmän taudin myönnettiin tarttuvan ihmisiin ja aloin välittömästi tarkkailla syömisiäni todella tarkasti. Ryhdyin täysveaaniksi ja kasviksiakin söin vain itse laittamaani ruokaa ja jos saatoin olla aivan varma, että ne on kasvatettu luomusti eikä ole olleet missään tekemisessä eläinten kanssa. Laihduin monta kiloa ja sosiaalista elämäähän tuo tietysti rajoitti entisestään. Samoihin aikoihin muutuin entistä pahemmaksi "tarkistajaksi", ts. palasin ensimmäisistä liikennevaloista kotiin tai työpaikalle tarkistamaan, että hellat ja kahvinkeittimet ja tietokoneet jne on kiinni ja ovi lukkossa ja hälyyttimet päällä. Pakotin itseni lopettamaan ortorektisen syömisen silloin kun lapsi meni päivähoitoon, koska en voinut moraalisesti saalia itselleni "terveellisempää" ruokavaliota kuin lapselle, joka tietysti joutui päivähoidossa syömään ihan normiruokaa. Tarkistelussa meni kauemmin, lopulta vain pakotin itseni luopumaan siitäkin. Se tapahtui harjoittelulla, samanlaisen itsekurin käyttöönottamisella, jolla olin ryhtynyt ruokavaliolle, nyt vain pakotin itseni olemaan kääntymättä takaisin.



Mulla on kahdesti ollut itsetuhoisia ajatuksia. Silloin kun esikoinen oli aivan pieni, muistan ajatelleeni, että jos jätän sen tuohon ja tapan itseni, niin huomaako sen isä ottaa sen hoitoonsa ennenkuin sille tapahtuu mitään pahaa. En uskaltanut jättää, ja siksi jäi itseni tappamatta. Toisen kerran monta vuotta myöhemmin, kun esikoinen paljastui vammaiseksi ja hänen koulunkäyntinsä tuntui täysin toivottomalta järjestää, ajattelin, että olisi meille paras vaihtoehto mennä koko perheellä nukkumaan, ja järjestää niin ettei tarvitsisi enää ikinä herätä tähän paskaan, josta mitään tulevaisuutta ei ole. Ensimmäinen näistä meni aikanaan ohi kun lapsi kasvoi, jälkimmäisestä sanoin vanhemmilleni, jotka auttoivat konkreettisesti järjestämään asiat esikoisen kanssa. Mitään ammattiapua en ole ikinä saanut.



Kuitenkin minä en ole mikään sohvalla makaava masennukseen käpertynyt potilas. Minä olen kansainvälisen uran luonut korkeakoulutettu ihminen, ja jaksan tehdä paljon työtä. Perheenäkin tehdään, rakennetaan taloja. Suurimmaksi osaksi koen oloni ihan kohtuulliseksi. Jostain syystä nuo netin masennustestit kuitenkin ehdottavat että minulla "saattaisi olla" jopa keskivaikea masennus, vaikka käsittääkseni ainoa varsinainen kriteeri, joka niissä kertoo minusta mitään huonoa, on se, että kärsin pahasta unettomuudesta.



No jos nyt olisi niin, että olisin oikeasti masentunut ja esimerkisi ollut sitä niin kauan, että pitäisin sitä itse normaalina, mitä se haittaisi? Pitäisikö minun mennä lääkäriin? Voisiko osa esikoisen ongelmista johtua siitä? Olisiko lääkäristä enää edes mitään apua, kun ongelma on siis kestänyt kolmisenkymmentä vuotta?