Miten eteen päin tilanteessa kun ei pystytä enää puhumaan

Oliko näin, että erilleenmuutto on yhteinen ajatus? Jos näin, niin siinä vaiheessa molempien pitäisi pystyä keskustelemaan sen jälkeen viimeistään, kun toinen on löytänyt itselleen uuden asunnon. Ja jos tilanne on niin tulehtunut, ettei, niin pystyisittekö millään menemään esim. lastenvalvojalle, lapsen asiathan pitää kuitenkin sopia. Siellä saisi ehkä päätä auki siihen, että mietitte sitten ositukset yms. asiat.



Ja jos vielä esimerkiksi sinua mieitityttää, onko ero oikea ratkaisu, niin entäs pariterapia? Kotona, ilman ulkopuolista tuomaria, voi käyttäytyä puolisoa kohtaan tökerösti, mutta se on vaikeampaa kun on pariterapeutti suodattimena välissä.



Jaksamista!

Hei, pidä vaan pää kylmänä, ole kova ja ala suunnittelemaan erilleen muuttoa siten että miehesi tietää asiasta. Meillä kun mies näki että olen oikeasti ns. tosissani, alkoi jää sulamaan ja kova sovittelu että jäisimme. Rupesi puheääni vaihtumaan ja juttu kulkemaan...Meillä kolme lasta ja kansa 15 yhteistä vuotta takana.

että olette eroamassa? Ei kai siinä enää tarvitse suuremmin puhua sitten... Hommaat asunnon ja kerrot rauhallisesti miehelle.



Meillä oli aika samanlainen tilanne, ollut jo pitkään ennen kuin tein päätöksen erota. Kun lopulta sen tein, kerroin miehelle ja sanoin, että en aio kuunnella enää yhtään huutoa, siihen ei ole syytä, ja joka kerta, kun hän alkaa huutaa, keskusteluyhteys loppuu siihen ja palaa vasta, kun voidaan puhua asiallisesti.



Aika monta toistoa tämä vaati, kotoa poistumista, luurin lyömistä korvaan, mutta oppihan sekin vanha rakki... =)



Toinen vaihtoehto on laittaa vaikka sähköpostia. Ei mitään yliystävällistä, ihan vaan faktat ja ehdotus, kuinka asiat hoidetaan ja että hän voi ehdottaa oman versionsa, mutta asiat on nyt eteenpäin hoidettava.



Itsetuntosi saat takaisin ja itkeäkin ehdit myöhemmin, nyt vaan rytinällä eteenpäin. Ajattele mielessäsi sitä visiota, kun istut lapsesi kanssa teidän kahden kodissa, ilman pelkoa että kukaan huutaa, olet laittanut lapsen nukkumaan hiljaisessa kodissanne missä kukaan ei ole ollut vihainen (surullinen saa olla), keität itsellesi kupin teetä ja istut sen kanssa sohvan nurkkaan. Saat ihan vain olla, ilman painostavaa ilmapiiriä tai että joku arvostelisi sinua, yhtään mistään.



Voin taata, että se on NIIN sen arvoista. Voimaa! =)

tuo nyt ihan yhteinen ajatus ole, mutta molemmilla kyllä mielessä. Pariterapiassa ollaan käyty muutaman kerran, mutta olen jo niin väsynyt etten jaksa hakea enää apua uudelleen.



Mies uhittelee erilleen muutolla, mutta mulle se on jo sanomattakin selvää. Haluaisin muuttaa hetkeksi äidilleni asumaan jotta voisin katsoa sitten järkevän asumisratkaisun.



Mies on ihan hyvä isä enkä lasta ole häneltä viemässä, toivoisin että asiat hoituisivat lapsen kannalta hyvin koska lapsi kärsii jo. Lapsen aikana ei voida puhua ja lapsi on koko ajan kuitenkin läsnä.



ap

ap

tuo nyt ihan yhteinen ajatus ole, mutta molemmilla kyllä mielessä. Pariterapiassa ollaan käyty muutaman kerran, mutta olen jo niin väsynyt etten jaksa hakea enää apua uudelleen. Mies uhittelee erilleen muutolla, mutta mulle se on jo sanomattakin selvää. Haluaisin muuttaa hetkeksi äidilleni asumaan jotta voisin katsoa sitten järkevän asumisratkaisun. Mies on ihan hyvä isä enkä lasta ole häneltä viemässä, toivoisin että asiat hoituisivat lapsen kannalta hyvin koska lapsi kärsii jo. Lapsen aikana ei voida puhua ja lapsi on koko ajan kuitenkin läsnä. ap

joskus tulee hetki, kun sitä suhdetta vaan ei voi enää tekohengittää takaisin eloon. Olette käyneet pariterapiassa eikä siitä ollut sanottavaa hyötyä - ainakin voi sanoa, että olet yrittänyt. Joskus mikään apu ei vaan auta. Sitäpaitsi, se vaatisi panosta molemmilta, ja jos tilanne on nyt tuo, että mies huutaa, arvostelee, uhkailee yms. niin vaikea siinä on itsestään löytää enää sitä halua yrittää vielä vähän. Se halu lopulta vaan kuolee.

Olen tyytyväinen että osaat kuitenkin eritellä huonon aviomiehen vs. hyvä isä, tällä lähtökohdalla pääsette varmasti jo pitkälle. Varmaan mieskin sitä osaa arvostaa, kun tilanne rauhoittuu. Että hän saa edelleen olla lapsensa kanssa.

Meilläkin lapsi kärsi kovasti tilanteesta, vaikka yritimme olla riitelemättä kotona. Se kireys on kuitenkin veitsellä leikattavissa ja ihan kaikesta paistoi molemminpuolinen, täydellinen kunnioituksen ja arvostuksen puute ja voidaan puhua varmaan jo vihasta, kun tilanne oli akuuteimmillaan, juuri ennen eropäätöstä. Yritystä oli ollut meilläkin, parisuhdeterapioineen, mutta meistä oli kasvanut kaksi hyvin erilaista, toisilleen sopimatonta ihmistä. Ihan kaikkinensa, arvomaailmoiltamme, tavoiltamme, tavoitteiltamme ja seksuaalisilta haluiltamme. Vaikea on haluta ihmistä, jota inhoaa sydämensä kyllyydestä. Väkivaltakin oli astunut mukaan. Näistä kahdesta (väkivalta + lapsen kärsiminen) syystä tiesin kristallinkirkkaasti, mitä minun on tehtävä, siinä ei ollut enää mitään jossittelun sijaa.

Onko sulla ystäviä joille voit puhua tilanteestasi? Entä äitisi, tietääkö hän missä mennään? Hänen luonaan asuminen kuulostaa ihan järkevältä ratkaisulta.

Luota siihen, että sinä tulet pärjäämään.

nro 4

mulla on ja he tietävät tilanteen. Äidille en jaksa puhua koska hän kärsii ja itkee koko ajan. Äiti on eronnut isästäni kun olin 7v ja tilanne on hänelle todella vaikea. Mies ja äitini ovat läheisissä väleissä.



Väkivaltaa meillä ei onneksi ole ja uskon ettei tulekaan.



En tiedä onko sitten turha toive odottaa että jos asutaan hetki erillään ja pystyttäisiin sitten puhumaan asioista. 15vuotta on kuitenkin pitkä aika hetettäväksi hukkaan jos ei voi edes puhua lopuksi... yritän ehkä saada vielä jonkun kolmannen tahon tähän tilanteeseen mukaan.



Ylimääräisenä lisäyksenä meidän seksielämä on mielstäni viime aikoina parantunut... mutta mies ei kai ole siihenkään tyytyväinen. En vain jaksais venyttää itteäni enää yhtään.



Lapsi varmaan ainakin aluksi jäisikin isälleen kun kesä ollaan jo suunniteltu näin muutenkin, eli itse olen töissä.



ap