Minusta ei olisi tullut hyvää äitiä alle kolmikymppisenä.

minusta tuli ihan hyvä äiti,vaikka nuori olinkin...=)

t.23v ja kolme lasta, seuraavaksi sterilisaatio

Itse olin 24v. kun sain esikoiseni ja silloin oli juuri oikea aika minulle saada lapsi. Kukin tavallaan.

Sain esikoisen 32 v. ja minulle se oli hyvä ikä.



Olin liikaa oman navan ympärillä ja omissa ongelmissani (vaikka ei minulla varsinaisia ongelmia ollutkaan) kiinni alle kolmikymppisenä. Elämä keskittyi siihen, mitä pitää tehdä ja mitä pitää kokea. Kun lapsen sai vasta näiden kokemusten jälkeen, niin sitä vihdoin viimein pystyi pysähtymään eikä mihinkään ollut enää kiire.



Toiseksi olen sitä mieltä, että oma lapsuus ja omat luurangot pitää käsitellä, ennenkuin on kykenevä äidiksi. En tiedä, kuinka moni sitä kykenee käsittelemään ennen neljääkymppiä... Ehkä vasta 70 v olisi loppuen lopuksi paras vanhempi, psyykkisellä tasolla.

Enpä tiedä olenko parempi äiti nyt reilusti yli 30 vuotiaana kuin jos olisin tullut äidiksi kymmenen vuotta sitten. Elämäntilanne on tietenkin erilainen, mutta on vaikea arvioida onko minulla äitinä nyt enemmän annettavaa lapselleni. Olen totta vie tiedostavampi monessa asiassa, mutta olisinko nuorempana ollut "luonnollisempi" äiti, en tiedä.

Olen todella iloinen ja ylpeä teistä nuorena äidiksi tulleet, joille äidiksi tulo oli jo silloin helppoa. Teillä oli elämän tähän puoleen enemmän eväitä kuin minulla oli silloin. Olisi ollut ideaalia, jos se minullakin olisi mennyt niin, mutta ei mennyt. Nyt olen kuitenkin onnellinen, että olen vakain tuumin harkinnut tämän elämänmuutokseni ja olen valmis ottamaan vastaan elämän ihmeen.



ap

sinulle tulevaan! Itse sain kolme lasta kohtuullisen nuorena,ensimmäisen 24 vuotiaana, nyt olen 34v ja nuorin aloittaa koulun ensi syksynä. Jotenkin tässä vaiheessa tuntuisi kamalalta aloittaa vauvaelämä uudestaan, minulla on ystäviä jotka ovat saaneet esikoisensa vasta lähempänä neljääkymmentä ja hyvin nuo näyttävän pärjäävän ja jaksavan. Työkaverini sai esikoisensa aikanaa 43 vuotiaanan, kertoi että siinä vaiheessa kun lapsi meni kouluun ja oli itse 50 vuotias, tunsi olevansa ikäloppu muiden vanhempien joukossa. Onneksi jokainen itse tietää itselleen sen parhaan ajankohdan perustaa perhe.

Minä olen 25-vuotias ja minulla on kaksi lasta. Myönnän, että äitiys ei ole ollut kovin helppoa vähän yli parikymmpisenä - nyt vähitellen se alkaa nyt jo sujua. Olisin varmaan kärsivällisempi ja ymmärtäväisempi komekymppisenä, kun oma elämä olisi jo ihan "valmis" ja balanssissa. Varsinkin esikoisen kanssa olen ollut ehkä turhan lyhytpinnainen ja äitiyteen kasvaminen kesti pitkään.



Mutta. Olen myös käsittämättömän onnellinen, että olen tehnyt harvinaisen ratkaisun ja tullut äidiksi nuorena - nimittäin minulta löytyi juuri epäilyttäviä kasvaimia (ei syöpää, mutta kuitenkin jossain määrin huolestuttavaa), minkä vuoksi ensi viikolla minulta poistetaan todennäköisesti kohtu, munasarjat yms. muuta sälää vatsaontelosta. Kerrankin näin, että 25-vuotias voi melko rauhallisin mielin antaa luvan poistaa kohdun. Voin vain kuvitella, että mikä kriisi tämä olisi minulle, jos minulla ei vielä olisi lapsia.

Olen silti aivan varma, että jos olisit tullut 24-vuotiaana raskaaksi (kuten minä), olisit ollut silloin ihan yhtä hyvä äiti kuin nytkin. Katsos kun ihmisillä on tapana sopeutua ja kasvaa uuteen elämäntilanteeseen... :-)



Minusta MONET vanhemmat äidit jauhavat tuota samaa juttua, kuinka heistä ei vaan olisi ollut äidiksi nuorempana ja kuinka hyvä on että vasta nyt odottavat esikoistaan... Vaikka oikeastihan tosiasia on, että vasta nyt he ovat tavanneet elämänkumppaninsa, jonka kanssa on edes mahdollista haaveilla yhteisistä lapsista.

on hyvä, että olet valintoihisi tyytyväinen.

Itse sain esikoisen 22-vuotiaana ja jouduin aikuistumaan hetkessä. Raskaus ei ollut suunniteltu. Mutta ihminen on aina väärän ikäinen lapsen hankintaan. Se on yhtä mullistavaa kaikenikäisillä. Lapsi muuttaa ihmistä eikä minun mielestä iällä ole merkitystä, kun kuitenkin puhutaan aikuisista.



Onnea raskauteen ja äityteen!

Minä tapasin mieheni 21 v ja menin naimisiin jo 22 v - ja olen vieläkin nelikymppisenä naimisissa saman miehen kanssa. Olin silti aina sitä mieltä, että ei vielä, ei vielä... ensin pitää työskennellä ulkomailla, pitää opiskella, pitää kokea tämä ja tuo...

Mitään kamalampaa en tiennyt kuin arkiruoan haju, lelukasat ja sekaisin pyörivät räsymatot... Näin silmissäni väsyneen, plösähteen, tukka sekaisin olevan kotiäidin...

Olisiko tämä luonnekysymys? Toisille riittää arki jo heti alusta alkaen. Toisille ei.

Minusta MONET vanhemmat äidit jauhavat tuota samaa juttua, kuinka heistä ei vaan olisi ollut äidiksi nuorempana ja kuinka hyvä on että vasta nyt odottavat esikoistaan... Vaikka oikeastihan tosiasia on, että vasta nyt he ovat tavanneet elämänkumppaninsa, jonka kanssa on edes mahdollista haaveilla yhteisistä lapsista.

että ikä tekee hyvän äidin.Kyllä jokainen joutuu kasvaa siihen rooliin oli kuin kypsä ja valmis tahansa. Just on pari kaveria saanu 30 v:nä ekan lapsensa ja ihan samat ensimmäisen vuoden kriisit tullu heillekkin vaikka 10 vuotta ollut jo saman miehen kanssa ja asunnot ja ammatit hankittu.voisi luulla että kaikki on valmista. Se arki kun kumminkin on erilaista kuin osaa kuvitella. Itse olin 20 kun sain ensimmäisen.



t: Nyt 4 lapsen omasta mielestäni hyvä äiti

Ehkä se monilla menee, mutta minulla ei. Olin niin sanalla sanoen lapsellinen, itsekäs, raakile vielä 25-vuotiaana, että en olisi kasvanut äitiyteen luonnollisesti sen ikäisenä tai vähän vanhempanakaan. Olin silloin psyykkisesti vielä kovin hauras, itsenäistymisprosessi alkutekijöissään, suurin tavoitteeni oli matkustella reppu selässä ympäri maailmaa, opinnot olivat pysähtyneet eikä minulla ollut mitään kiinnostusta asettua aloilleni. Lapsi olisi silloin tuntunut taakalta, virheeltä. Olin psyykkisesti myös huonohkossa kunnossa, masentunut ja paniikkioireinen. Raskaus ei sitä olisi helpottanut. Taloudellinen tilanteeni oli heikko, olin kuin lastu lainehilla. Ei, kyllä näin on paljon parempi.



Ja kiitos onnitteluista! :)Ap

On luonnekysymys ehkä, mutta myös kehityksellinen, identiteettiin liittyvä asia. Minä kypsyin lapsellisesta narsistista työelämän kautta oivaltavammaksi ja vähemmän itsekeskeiseksi naiseksi kovin hitaasti. Tähän on osittain syynä erittäin risainen, ja ongelmainen lapsuuteni. Vielä 26-vuotiaana muistan, että sain inhoreaktion isoista pallomahoista, ja katkoin välit kaikkiin raskaana oleviin ystäviin kun sain kuulla heidän perheenlisäyksestään. Näin lapsellinen siis olin! Tai ehkä traumatisoitunut? No kuinka vaan - äidiksi en valmis.



ap

T. Äidiksi alle 19-vuotiaana. Nyt 32v ja neljä lasta.

Minäkin olen 33-vuotias esikoista odottava (nyt vko 31 menossa).

En missään nimessä olisi ollut valmis äidiksi alle 30-vuotiaana. Aiemmin olin jopa sitä mieltä, että en halua lapsia. Mieheni tulo kuvioihin muutti ajatukseni lasten suhteen.

Ei minulla muutama vuosi sitten olisi ollut edes kovin vakaa toimeentulokaan (opiskelin pitkään), puhumattakaan asuinympäristöstä joka on paras mahdollinen lapselle kasvaa.



Nyt voin sanoa olevani valmis tähän elämänmuutokseen, onneksemme raskaus onnistui vähän vanhempanakin ilman ongelmia.

Toisaalta uskon iän olleen helpottava tekijä.



Äitiys ja lapsiperhe-elämään sopeutuminen kävi kuin itsestään, sillä minulla/ meillä ei ollut mitään odotuksia sen suhteen. Ei kasvatusoppaiden lukemista tai ystäväperheiden seuraamista eikä mitään odotuksia siitä, minkälainen elämänmuutos on tulossa.



Olen hyvin intuitiivinen ihminen, elän fiiliksen mukaan ja käytän omaa maalaisjärkeä, tilanteet otetaan vastaan sellaisena kuin ne tulevat ja niihin sopeudutaan. Lapsen saaminen (ja myöhemmin toisen ja kolmannen) ei ole ollut mikään kriisi, ei henkilökohtainen eikä parisuhteellekaan, olemme hyvin onnellisia edelleen.

laitetaan asteikon vastakkaisiin päihin "tervejärkiset äidit" ja "teoriaa tankkaavat äidit" tai kuten luonnehdit "kasvatusoppaita lukevat äidit". Jaottelu on ikiaikainen, mutta ontuva. Mielestäni äiti voi olla samaan aikaan tervejärkinen, intuitiivinen, hellä ja lämmin - ja olla kiinnostunut alan kirjallisuudesta ja siitä, mitä lapsen kehityksestä tiedetään. Kirjallisuus ei ole mikään itsenäinen "olio", vaan yleensä viisaiden naisten tai miesten kirjoittamaa terveen järjen viisautta sekin. Minä ainakin yhdistän ne molemmat ja koen saavani molemmista aineksia vanhemmuuteen. Koskaan ei tätä elämän tärkeintä tehtävää voi pohtia liikaa. Ja itse ainakin olen aina kiinnostunut siitä, mitä joku muu ihminen ajattelee asioista, ihan vain uteliaisuuttani. Suodatan kuitenkin tämän itseni kautta aina.



Haluaisiko joku kommentoida ajatuksiani ja toisaalta kertoa, millainen sitten on kirjaviisas ei-tervejärkinen äiti? Itse en tunne ainakaan sellaisia ihmisiä.

Luetaan liikaa eikä osata suodattaa mitään lukemaansa.



Voiko raejuustoa syödä raskauden aikana?

Onko lapseni normaali kun ei osaa lukea 5-vuotiaana?

Unikoulutetaan (huudatetaan) 6 kk ikäisiä, koska neuvolan oppaassa käsketään tekemään niin ja oma sydän vuotaa verta.

Oman lapsen käyttäytymistä ja kehitystä tarkkaillaan niin tiuhaan, että ei osata enää ajatella, että me olemme jokainen yksilöitä ja jokainen kasvaa ja kehittyy omaa tahtia.



Maalaisjärjen puute, se näkyy täällä palstalla ihan_joka_päivä!

vaikka sainkin esikoiseni 22-vuotiaana, juuri oikeassa iässä. Nyt 33-v ja neljä lasta, kaikki toivottuja. Tuntuisi kummalliselta, jos odottaisin nyt vasta ensimmäistä... Kukin tyylillään, ei ikä tee hyvää äitiä. Jos ensimmäisen saa 33-v, ei meille ainakaan olisi tullut neljää lasta, ei ehtisi edes. Paljon puuttuisi, jos yksikin näistä olisi pois.

Monta kertaa vanhempana lapsen saaneet eivät meinaa sopeutua lapsiperheen elämään, koska sekä isä että äiti ovat tottuneet matkustelemaan, juhlimaan ym. koska ovat eläneet vain itselleen. Poikkeuksia tietysti löytyy. Aina jotenkin ihmettelen näitä, joiden täytyy selitellä, miksi ovat raskaana vasta 33-v ja täytyy keksiä selityksiä, ettei muka aiemmin olisi voinut olla hyvä äiti. Mistä tiedät, kun et ole kokeillut? Mielipideasioita ovat, vanhat synnyttäjät puolustelevat vanhoja, kun eivät muusta tiedä, nuoret nuoria, kun eivät muusta tiedä. Äidin hyvyys johtuu ihan muusta, kun iästä. Toiset ovat kypsiä äideiksi nuorina, toiset vanhoina.

Aina jotenkin ihmettelen näitä, joiden täytyy selitellä, miksi ovat raskaana vasta 33-v ja täytyy keksiä selityksiä, ettei muka aiemmin olisi voinut olla hyvä äiti.

Eli siis sen, etten aikoinaan edes halunnut lapsia, eli jos olisinkin silloin alle 30-vuotiaana tullut vahingossa raskaaksi, olisin luultavasti ollut huono äiti, koska en olisi ollut tyytyväinen "kohtalooni" äitinä. Tai no, olisin varmaankin tehnyt abortin.

Ei minulla ole edes tarkoitus tehdä neljää lasta, yksi tai korkeintaan kaksi on aivan tarpeeksi minulle, joten aika ja ikä riittää vallan hyvin.

t. se toinen 33-vuotias ensimmäistään odottava